Kotimaiset elokuvat ja TV-sarjat

Jussi-patsaat on nyt taas jaettu ja parhaana lyhytelokuvana palkittiin "Katto" (katso YLE- areenasta). Aika erikoinen valinta...ja Jos tuossa elokuvassa jotain positiivista haluaa nähdä, niin ainakin tyttö näyttelee ihan luontevasti.

En itse seuraa kotimaisia elokuvia kovin aktiivisesti, mutta katsoin Ikitie -elokuvaa puolisen tuntia ja Aku Louhimiehen Käsky- elokua parsisenkymmentä minuuttia ja molemmissa oli jo melko alussa tökeröjä dramaturgisia virheitä, eli jäykästi kirjakielellä teatterimaisesti lausuttuja repliikkejä...ja kyseinen "Ikitien"sivuosanäyttelijä jopa palkittiin Jussi-patsaalla.

Pohjoismaisten elokuvien ja TV-sarjojen taso kuitenkin on - Suomea lukuunottamatta - nykyään hyvinkin korkea.

Kertokaapa miksi ne tekevät ilmeisen tahallaan myös suurten tuotantukien elokuvista torsoja, jotka ärsyttävät kaikkia laatutietoisia katsojia.

Kokonaisuus ikäänkuin rikotaan ilmeisen tahallisilla ja kömpelöillä tyylivirheillä, mutta miksi ihmeessä?

Molbergin kalliisti tuotetussa Tuntemattomassa Sotilaassa oli aikoinaan sama tyylivrhe ja sen jälkeen aloin karttaa kotimaisia elokuvia.

Suomessa oppineisuus on pitkälti vaan sitä, että pitää Kielitoimistoa kaikista korkeimpana auktoriteettina. Tietty tasokas näytteleminen on sitten pakostikin sitä, että lausuu kirjakielisiä repliikkejä mahollisimman selvästi.

Ny tuli aihepiiri joka sytyttää pohdiskeleen...

Epäilen, en oo varma, mutta kyse on rahasta. Ennen aikaan kokopitkää elokuvaa kuvattiin jotakuinkin 40-50 vrk periaatteella että 12 tunnin kuvauksilla saa n 5min valmista elokuvaa. Tosin nykysin aikaa voi säästää koska kamerat ei oo enää jalustoilla olevia rohjoja jotka vaatii sähköpiuhoja ja valotkin sellasia saunalamppuja. Nykysin tuottajat vaatii elokuvan 20 kuvauspäivässä joka pakottaa hutiloimaan, lintsaan kaikessa ja tekeen ylitöitä maksutta. Erityisesti se näkyy sit näyttelijätyössä jossa heti vaan kun repla menee ees sinne päin, siirrytään seuraavaan kohtaukseen. Lopputulos on sit kankee ja väkinäinen sillä luonteva puhe vaatis noin 10min ennenkun näyttelijä lämpenee... ja siihen ei ole aikaa.

Ja toisekseen se on ihan sama koska jälkitöissä äänikorjauksiin on vielä vähemmän aikaa. Mitä oon kotimaisia kattonu, äänet on monoa mkiukk juhu pollout hhiivaa tyylistä muminaa johon on hyvä laittaa tekstitys kuulovammaisille päälle niin pysyy vähän juonessa mukana. Mistään ei saa yleensä selvää.

Mä tiedän nää jutut koska itte ontullu tehtyä kokopitkiä elokuvia muhkeessa 7 kuvauspäivässä ja oppinu et tuntematonta kehutaan vaan sen takia että sen tekemiseen on annettu vähän enemmän aikaa. Tai siis sen verran kun jossain ruottissa kuvataan yhtä tv-sarjan jaksoa.

Ja nyt on sitten tekeillä SOTE- uudistus, joka sekin poikkeaa suuresti pohjoismaisesta mallista ja laadusta.

Tanskassa perusterveydenhoito on kokonaan ilmaista...ja ilmeisesti sairaalahoitokin on ilmaista.

Eräällä sivustolla Ruotsin kansalainen kertoi, että Ruotsissa terveydenhoidon maksukatto on noin 120 dollaria vuodessa
ja sairaalahoidossa noin 130 dollaria/kk.

Luonteva lopputulos saavutetaan kuinkin yleensä toistolla, eli kun samaa kohtausta toistetaan ja toistetaan, niin lapsetkin lopulta unohtavat näyttelevänsä...ja aina joku hyvä otos saadaan filmattua. Eurooppalaisissa elokuvissa ei näe samaa tyylivirhettä mikä on lähes kaikissa kotimaisissa elokuvissa...ja mitä suurempi budjetti, niin sitä varmemmin se sieltä löytyy.

Varmaan kaikilla työaloilla on tuo "enemmän vähemmällä" ajattelu valloillaan. Ajanpuute tosiaan sanelee nuo vuorosanat ja se on usein niin että näyttelijä opettelee sanatarkasti sen mitä käsikirjoituksessa lukee ja jos se on kirjakielellä tehty, kuten ne usein tehdään luettavuuden takia, ne myös replataan kirjakielellä. Sanatarkasti.

Ja sitten kun ollaan kuvauspaikalla ei vaan ole aikaa ohjata näyttelijää aksentin suhteen ja kun se kerran on kuvattu kirjakielellä, ei tyyliä voi sitten enää muuttaa kesken kai k en, ja olishan se hoopoa.

Meitin pitää vaan hyväksyä että kotimainen elokuva on pudonnut laadussa aikaa sitten eikä eroa harrastekuvista juurikaan

kiinnostunut kirjoitti: Ja nyt on sitten tekeillä SOTE- uudistus, joka sekin poikkeaa suuresti pohjoismaisesta mallista ja laadusta.

Tanskassa perusterveydenhoito on kokonaan ilmaista...ja ilmeisesti sairaalahoitokin on ilmaista.

Eräällä sivustolla Ruotsin kansalainen kertoi, että Ruotsissa terveydenhoidon maksukatto on noin 120 dollaria vuodessa
ja sairaalahoidossa noin 130 dollaria/kk.

Puhumattakaan Norjasta, jossa käytetään noin kaksi kertaa enemmän varoja/kansalainen kuin Suomessa terveydenhoitoon.

Tosta toistamisesta vielä sen verran että ihan loputtomasti ei voi mitään toistaa. Mun kokemusmaailmani mukaan eka otto on yleensä hyvä, toka ja kolmas tosi huonoja ja se viides paras. Sit näyttelijä yleensä väsyy ja joka otos on edellistään huonompi.

Tässä on tietenkin se juttu että jos elokuva ittessään on huono ja tönkkö ja erityisesti tylsän puiseva, katsoja kiinnittää huomionsa huonoihin repliikkeihin. Tiiän tän kirjailijana koska sillon kun mun kirja on sellasen käsissä, jota se ei puhuttele yhtään, se alkaa bongaileen kirjoitusvirheitä. Tästä voi hoksata että hyvä tarina on ehkä se oleellisin. Aatellaan ny jotain Palmuja jotka oikeesti on teatraalisia, ylinäyteltyjä ja tahattoman teennäisyyden elokuvia, mutta kun ne on kirjoittanut Mika Waltari ei kukaan huomaa sitä kun ne on itte tarinan lumoissa

Mä oon tässä opiskellut tätä telkkari- ja elokuva-alaa ja pakko tunnustaa että seassa on väliin helmiäkin jonkun taiteilijan suusta. Yks viisaus oli että suomessa katsojakunta on ihan pohjattoman jurttia väkee. Vaikka näinhän se oli tietenkin tossa Jussi-gaalassakin jossa Ikitie menestyi ja Tuntematon puhutti koska kunnon perinteikäs ryssäviha se on se, joka aina osuu ja uppoo.

ja kun tota Jussi-gaalan elluja oikeen funtsii niin siinä oikeestaan juhlittiin syksyä 1944 ja kun edellistä itsenäisyyspäivää juhlittiin niin sekin tuntu olevan teemavuosi syksylle 1944 ja kun päivän putin-aiheiset puheenaiheet seuraa, tajuaa mistä se ammentaa käyttövoimansa ja miks keskustelu menee aina vuoden 1944 juttuihin.
Toiset oivat käyttövoimat on sitten heinälatoidylli jonka näppärä tuottaja muuttaa kesämökkikomediaksi jossa kohelletaan koivujen keskellä - ja kansa nauraa.

ja jostain syystä me sit aina ihmetellään ettei kotimainen elokuva juurikaan omaa kysyntää missään muualla. Miks sen oikeestaan pitäiskään kun ainoo tehtävä on pönkittää omaa pysähtyneisyyden tilaa?

Sota on aina hyvä aihe elokuvalle ja kesämökit ja heinäladotkin kuuluvat kotimaisiin ja pohjoismaisiin elokuviin. Kyllä se ihan laadusta johtuu että suomalaiset elokuvat eivät maailmalla kiinnosta samaan tapaan kuin muiden pohjoismaiden elokuvat.

Norjassa ja Tanskassa tehdään runsaasti sota-aiheisia elokuvia ja tv-sarjoja ja kun katsoo vaikkapa Tanskalaisen melko tuoreen sotaelokuvan "April 9.th", joka on pienehkön budjetin elokuva, niin elokuvan toteutus on täysin moitteeton. Tai Norjalaisen tv-sarjan "The Heavy Water War", joka on myös täysin virheettömäst toteutettu. Tyylirikkoja ja dramaturgista kömpelyyttä ei yleensä ole tanskalaisissa ja norjalaisisa elokuva- tv-sarjatuotannoissa.

Sitä olen vähän viime aikoina pohdiskellut, että mitä elokuvien ja tv-sarjojen laatu kertoo yhteiskunnan yleisestä laadusta ja tilasta, vaI kertooko se mitään.

Jonkinlaista vertailua pohjoismaiden välillä olen tehnyt ajankokohtaisen SOTE -uudistuksen tiimoilta. Suomihan eroaa muista pohjoismaista mm. siten, että täällä terveydenhoidon asiakasmaksut ovat korkeampia kuin muualla. Ja esimerkiksi Ruotsissa maksukatto on kuulemma noin 120 euroa vuodessa ja Suomessa taas noin 690 euroa(2018 -2019).

Ruotsissa julkisen alan lääkärit eivät kuulemma saa toimia samalla yksityislääkäreinä, kuten Suomessa voivat.

Tanskassa terveydenhoito on pitkälti ilmaista, sairaalahoito mukaanlukien, tai oli ainakin vielä vuonna 2005. Suomessa taas ollaan koko ajan kohoavien asiakasmaksujen tiellä.

Tietyllä tavalla ulkomailla on helppo tehdä elokuvia 1940-luvusta koska lavasteet eli ympäröivät rakenteet on edelleen paikallaan. Meillähän on vähän huono kuvata kapinavuoden tampereen taistelua keskellä elementtitaloja...
Tai meillähän se itte sotakin on vaan vihreetä mettää tai lumista peltoa joka rajaa aikas tavalla esitystapaakin. Niistä tulee just tollasia joukkuekuvauksia a´la tuntematon jossa on ne samat kliseiset hahmot kun muissakin elokuvissa.

Kattelin minäkin ton Dunqerquen joka oli mielenkiintoinen avaruudellinen elokuva jossa oli aavaa vettä, sinistä taivasta ja pitkää rantaviivaa. Periaatteessa se toimi maisemakuvauksena vaikka muuten oli melkoista pönöttelyä. Meillä ei vaan pystys tekeen samanlaista koska ei ole lavasteita mutta eipä ole sellaisia taisteluitakaan käytynä jossa maisemaa vois kuvata muualla kun pöpelikössä.

ja erityinen ongelma on just toi ettei tässä maassa vaan tapahdu mitään eikä ole tapahtunutkaan sitten sotavuosien joten periaatteessa voi tehdä vaan draamaa eikä juurikaan muuta. Joku onnekas koettaa gangsterikuvalla mutta sitäkin rassaa että oikeestaan meillä ei ole gangstereita samaan tapaan kun jossain ruottissa on ja siihen jää sellanen keinotekoisuuden leima.

Mä oisin itte oottanu että digitalisaatio olis pelastanu kotimaisen tarjonnan mutta se lienee niin kallista puuhaa ettei niitä ole taidettu tehdä vielä ensimmäistäkään vaikka muualla niitä on tehty jo vuosikymmeniä.

Kyllä meillä tapahtuu koko ajan, mutta ei sellasta, mitä suomalaiset haluais kattoo leffoista. Edellinen juttu, mistä saa sankaritarijoita, on jatkosota, ja siitäkin pitää jättää pois se, että sota loppu siihen kun liittoutuneet päätti lopettaa sen.

Yleensä kaikki vaan mene vituiks eikä tahdo löytyä ees aiheita yleviin henkilökuviin. Koivusalolta oli hyvä oivallus, että ne pitää tehä komedioiks kun päähenkilöt on just sitä ainesta, ja sen jälkeen niitä onkin ruvettu tekeen.

Tää on sitten johtanu siihen, että yhteiskunnalliset leffat on sitä ahdistavaa paskaa, missä poltetaan tupakkaa ja juodaan viinaa, kun ei täällä oikein mitään muuta oo tapahtunu kulissien takana. Jos realistisiks ruvetteis, niin sitten siellä vedettäis huumeita kanssa ja näytettäis välillä isokenkäsiäkin tyyppejä, mutta ees periaatteessa yhteiskunnan vastaset vasemmistoälyköt ei halua tonkia tätä aihetta ihan niin syvältä. Pitää jättää joku syy luottaa siihen, että kyllä se järki jossain nurkassa piilottelee.

Urheilusta ei pysty tekeen oikeestaan mitään, koska Matti Nykänen on vaan juoppo ja akanhakkaaja ja siitä tehtiin leffa jo. Jos douppaaminen jätetäis pois, leffoja ei uskois kukaan, eikä sitä kehtaa mainostaa koko maailmalle. Voidaan pitää ees tämmösiä sankareita kun Paavo Nurmi ja Lasse Viren kun ei tongita niitten suorituksia turhan syvältä.

Varsinkin Virenin asema on aika hepponen, koska se on poliisi ja amfetamiinien vetäminen oli 70-luvulla jo törkee huumausainerikos.

Tää on sellanen kansanluonnekysymys. Oon tainnu jo kertookin kun kerran ruottinlaivalla olin tuntemassa myötähäpeää karaoke-illassa kun ruottalaiset laulo tosi svengaavia poppikappaleita ja sit (känniset)suomalaiset poikkeuksetta joko tangoja tai eppu normaalia. Ja miten kuivilta ja junteilta ne kuulostikaan maailmanluokan listahittien rinnalla.

ja tätähän se yleisön maku on. Suomalaisille kelpaa joku pönötys ja ihmissuhdekiemura koska pohjimmiltaan ne haluaa aina samaa toistettavan. Vähän kun helmi ja heikki -sarjakuva jossa ei pidäkään tapahtua mitään vaan sen on oltava tuttu ja turvallinen ja sen kontekstiin voi hypätä samoin tein. Eli kyse on vain ja ainoastaan viihtymisestä. Tää on se selitys miksi kirjakaupat pursuaa jatkosota -aiheisia kirjoja, teatterit kesäkomedioita ja kaikkien seinältä löytää vaan latomaalauksia. Vanhahtavia formaatteja joista maksava yleisö pitää väen väkisin kiinni eikä muusta tiedäkään. Eli kyse on yleisön pohjattoman huonosta mausta koska sen taidemaku ei vaan kehity evoluuttisesti, ei millään. ja kuka ikinä tekeekään taidetta millään saralla joutuu aina ottaan huomioon että yleisön maku on mitä on eikä se kehity. Ja samalla tää selittyy miksei kotimainen elokuva saati kirjallisuus - tai mikään muukaan - voi menestyä missään muualla. On vaan vuosi 1944. Seinällä vuoden 1944 maalais-idylli, kirjahylly täynnä vuodesta 1939-1944 isänpäivälahjaksi saatuja kirjoja, teatterissa 1944 ihmisistä kertovia draamoja/komedioita, tansseissa vuoden 1944 parhaat listahitit joiden seurassa tanssitaan ja julkiset tapahtumat, olkoon uusivuosi tai itsenäisyyspäivä, muistetaan aina vuoden 1944 uhrauksia.

1944 on kun joku uskonto jota vaalitaan ja palvotaan. Kokonainen koneisto pyörittää kansanmakua joka kääntää selkänsä kaikelle muulle mutta auta armias jos vilahtaa vuosiluku 1944 niin johan korvat höröllä ollaan. Tää on se koko perusongelman nimi eli yleisökunta jonka maku on toivottoman kapea-alainen ja kaikki nuoret taiteilijanalut ensin kapinoi tätä vastaan kunnes sitten jossain kohtaa ottaa lusikan kouraansa ja alkaa säveltään tarinoita vuodesta 1944. On vaan hyväksyttävä että yleisö on oikeesti junttia porukkaa joka ei ymmärrä mitään itteensä paremmasta.

Meillä ei kmmiskaan ees yritetä ajankohtasempia koko kansaa koskettavia leffoja, koska pelätään mitä vois paljastua. Ees pressat tai lätkän maailmanmestaruudet ei sovi aiheiks, niin että mitä tässä sitten muuta kun vääntään sotaleffoja.

Ruottalaisetkaan ei halua kertoo totuuta tällasista asioista, mutta ne sentään kehtaa tehtailla inhorealistisia dekkareita, jotka on oikeesti pelkkää satua.

Jos palkintoja tosissaan haluttais, niin joku Lahden dopingkäry olis ihan ehdoton aihe ja ehkä siitä tehtäis Hollywood-versiokin, mutta ei nää kuraperseet kehtaa tehä sellasta. Totuuden pitäis näyttää natsipropagandalta eikä nää yleensä ees onnistu tekeen mitään keskinkertasesti.

Nuorempi väki ei sitten tiedä lähihistoriasta paljon mitään kun viihde on vaan viihdettä eikä niin kun muilla.

areena.yle.fi/1-3235351

Tota Ikitietä tuli jo käsiteltyä pääkirjotuksen kommenteissa, mutta sinne ei taho mahtua mitään, niin että haukutaan sitten täällä lisää.

Päähenkilö on tällanen tosi omaperänen luomus, josta tulee koko ajan mieleen Reissumies-pussi. Se on jäyhä ja tunteeton kaikissa tilanteissa, paitti sillon kun parkumisesta voi olla sille jotain hyötyä.

Jos tää leffa tosissaan perustuu tositarinaan, niin äijä on sitten ollu kova leikkiin uhria kun jutut on sekavia leffassakin. Sisällissodassa valkosien puolelle pakotettu tyyppi on jostain syytä muilutettu, vaikka se ei ookkaan ollu poliittisesti aktiivinen. Kovan luokan uhri se kummiskin on ja siitä ei pääse mihinkään.

Lisäks se on tällanen paroni von Münchausen tai james Bond-hahmo, joka selviää tuurilla kaikista tilanteista ja naisetkin tykkää ripustautua siihen, vaikka se vois ihan hyväin olla homo, koska baiset ei näy herättävän tunteita.

Kritiikeissä sitä näköjään pidetään luottamusta hahmona ja Suomessahan siihen tosissaan tarvitaan joku helvetin Auervaara.

Tarinaa varten on tekastu sellanen outo käytäntö, että porukkaa vangitaan kerralla joukoittain ja sitten se kidutetaan tunnustamaan jotain, että saatais tekosyy ampua se ilman sen kummempia syitä. Jos tositarinaa on muka kirjottamassa, niin vois kyllä päättää, että kidutetaanko porukkaa oikeudenkäyntiä varten vai viedäänkö sitä vaan ammuttavaks, koska muuten tulee sellanen fiilis, että raina on jotain hyvin sairaille ihmisille tarkotettua fantasiaa, mikä yritetään esitellä muille ihan todellisina tapahtumina.

Päähenkilö on tässä vaihtoehtosessa historiassa näköjään yhteisön arvostetu jäsen, vaikka se onkin pakotettu ilmiantajaks. Pitihän niihin hommiin toki pakottaa väkeä, mutta se johtu siitä, ettei sitä arvostusta ollu. Muut piti etäisyyttä, mutta useimmat sentään riitaantu tahallaan, että oikeudenkäynnissä olis voinu vedota siihen, että ilmiantaja oli tehny perättömän ilmiannon riitojen takia.

Perättömät ilmiannot oli niin yleisiä, että tuomarit kyllä tiesi, että niitä tehtiin pienistäkin syistä. Siihen riitti usein pelkkä naapurikauteus. Jos ihan aiheesta vangittu vapautettiin vahingossa, niin tuskin siitä mitään haittaa oli kun joku ilmianto sen kuitenkin kohta taas.

Leffassa ei kerrota tästä kulttuurista oikeestaan mitään. Jossain vaiheessa on epämäärästä puhetta kapitalisteista, mutta oikeesti sisällissodan osapuolet otti taas yhteen ja sen takia vaikka vastavallankumouksellisien sabotöörit oli todellinen uhka. Ne ei pystyny sopeutumaan vallankumouksen tapahtumiseen ollenkaan vaan siitä piti päästä eroon eikä tapetuks tuleminen paljon pelottanu kun sisällissota oli ollu vielä verisempää aikaa.

Sillon oli ollu aika normaalia, että vangit hakattiin sellaseen kuntoon, että ne oli helppo viedä kaikki kerralla mettään ammuttavaks.