Osaksi tämä kirjoitus on kaiketi surutyötä kun menettää työpaikkansa, jossa ehti sentään oleskella likemmäs kymmenen vuotta. Sitten tuli YT-paperi. Vaan jos luulette minun pillittävän tätä asiaa ja olevan katkera, niin erehdytte. Haluan kertoa pikemmin sen kehityksen, joka sosiaali- ja terveyspuolella on yleisemminkin, ja luettuanne ymmärrätte, miksi potkut olivat sittenkin helpotus.

Asuntolan yövalvoja - toiveammatti

Tahdon ensin tilittää väkivallasta. En siksi että sitä olisi näissä paikoissa enempää kuin vaikka ensiapuasemilla ym paikoissa, vaan siksi, että ne ovat ne mieleenpainuvimmat jutut. Olin siis miesten asuntolan yövalvoja, ja vaikka se otsikon mukaisesti ei ihan puhdasoppinen yömaja olekaan, olen tottunut sitä sellaiseksi kutsumaan. Kutsun siis tässäkin. Jokainen varmaan ymmärtää että se joka valikoituu päihdeongelmaisten miesten asuntolaan tekemään yötuuria, ei voi olla pelkuri. Pelkuruus ja pelkääminen on tietenkin eri asioita. Toki myönnän pelänneeni kerran jos toisenkin, ja tiedän että pelko maistuu kitalaessa kuparilta. Myönnän että on ollut hetkiä jolloin on oltu ennen työvuoroa pää vessanpytyssä oksentamassa pelkoa ulos. Loppujen lopuksi se on kuitenkin niin, että kun saa pari kertaa yömajan ovella turpaansa, tajuaa kyllä, ettei se ole maailmanloppu.

Tietenkin siinä hommassa ajan saatossa kyynistyy, raaistuu ja jakelee oikeutta pian itsekin avokämmenellä, mutta kuka siitä voisi syyttää? Harva loppujen lopuksi ymmärtää näitä asioita, kun päivät telmii kissanpentujen kanssa, ei voi olla aavistustakaan millaista on juosta öisin susien seurassa. Pelkoon kannattaa suhtautua kuin Rokan Antti, potkia sitä poispäin. Kun yövuorossa on ypöyksin yökaupalla ilman juttuseuraa; viikkoja, kuukausia ja viimein vuosia, mikä tahansa pienikin neuroosi tekee pitkän päälle hulluksi. Jos ei omaa vahvaa ja tervettä psyykettä, ei kannata eristää itseään yövuoron hiljaisuuteen. Yövuoro on muutenkin sosiaalisesti eristävää kun nukkuu silloin kun muut valvovat, ja päinvastoin. Ei ihme että Neuvostoliitossa toisinajattelijoista tehtiin yötyöläisiä.

Turvakoulututus – kalliisti hankittu taito

Väkivaltaan on myös ammattilaisia eli poliiseja. Poliisilla on sen tuhat turvajuttua, sumuttimia, pistooleita ja pamppuja, käsirautoja ja aina radioyhteys, jolla kutsua vaikka pataljoona lisäväkeä. Tälläisellä sosiaalisedällä ei ole samojen asiakkaiden edessä muuta työvälinettä kuin moottoriturpansa. Loppujen lopuksi aggressiivisen asiakkaan kohtaaminen on erityistaito, jota ei paljoa opeteta missään, vaan se opitaan, varsin usein kantapään kautta. Itselläni oli jo mittava liuta erilaisia verbaalisia strategioita; reinikainen, aateveli, vääpeli, slaavilaisvaihde, edunvalvoja… Piti vain osata lukea toista ja arvata mistä nännistä lypsetään, jotta toisen saa rauhoittumaan. Tietenkin on niitä joiden mieli on valmiiksi Uranuksen tuolla puolen, ja silloin ratkaisee jo kaikki elekielet, miten pidetään käsiä, missä seisotaan, millainen ilme otetaan jne. Tunteiden näyttäminen kasvolihaksillaan voi olla kohtalokas virhe.

Yleensä ottaen uhkailuja ei kannata ottaa vakavasti, jos uhataan virallisella valituksella sosiaaliasiamiehelle, esimiehelle tai jos se on tyyliä ”kaupungilla nähdään”.  Sellainen ihminen ei uskalla käydä päälle. Esineiden heittely/potkiminenkin ilmaisee, ettei hän uskalla käydä suoraan kimppuun. Pahin tyyppi on se joka ei puhu mitään, ja joka vain tuijottaa pistävin silmin – silloin tapellaan. Opinpa sellaisenkin kummallisuuden, että jos tyyppi huumepsykoosissa alkaa nähdä enkeleitä, se ennakoi tulevaa raivotilaa. Loppujen lopuksi jokainen on öisin yksin näiden kanssa vain omien taitojensa ja vaistojensa varassa. On syytäkin osata hommansa.

Pommiuhkaus

Henkilökohtaisesti uskon että poliisia ei pidä soittaa ollenkaan, ellei kyseessä ole tilanne joka täyttää rikoksen tunnusmerkit. Päihtyneen poistaminen ei ole poliisityötä, tämä on kantani.  Kun kerran taloon on palkattu valvoja sitä varten, hänen kuulu niskalenkkinsä on tehty sitä varten, että hemmot lähtee ulkosalle, jos omin jaloin ei kerran tahdo kulkea. Jos en pidä päihtyneiden siirtelyä poliisityönä niin todetaan sekin etten pidä toimeentulotukien maksamistakaan sosiaalityönä. Sosiaalityö on jotain muuta kuin perusturvan jakamista, vaikka poliisit ja sossut joutuvatkin valtaosan työajastaan tekemään väärää työtä. Eikä niitä poliisejakaan ole aina juoksutettaviksi.

Kerran yksi tollo soitti että talossa on pommi – terroristiohjeiden mukaisesti käskin sen painua vittuun soittelemasta idioottimaisuuksiaan. Ällistyi niin että soitti saman jutun poliisiasemalle, ja johan alkoi tapahtua. Tuliko nyt pommikoirat, antiterroristiyksikkö ja armeijan pioneeri-osasto? Ei, tuli mustamaija takapenkillään päivystävä komisario ja esitteli, että tässä on tällä hetkellä kaupungin kaikki poliisit. Säästöhommat päällä.

Katunimenä ”avohoitola”

Ei ollut tarkoitus tehdä mitään sosiaalipornoa tai demonisoida asukkeja. Tapahtuuhan siellä paljon hyviäkin juttuja. Nämä ovat harvinaisia tilanteita, turpaan sai kerran kahdessa vuodessa jos aina silloinkaan, uhkailuja tosin satakunta vuodessa ja haistatteluja varmaan viisisataa. On olemassa hoitohenkilöstöä jotka ymmärtää tätä, oman mielenterveytensä kustannuksella. Näihin ei pitäisi alistua, sillä niillä on ikävä tapa traumatisoida pitkän päälle, mutta sekin on selvää, että jos on ypöyksin tuollaisen joukon keskellä, joutuu ratkomaan muutenkin mitä kummallisempia asioita kuin pelkkiä rähjääjiä. En usko että missään paikassa on eduksi tyhmä yökkö, koska öisin ei ole keneltä neuvoa kysyisi, vaan ongelmat on ratkottava sitä mukaa kun ne eteen tulevat. Valtteina ovat nopeaälyisyys, ongelmanratkaisukyvyt sekä tietenkin kyky arvioida kulloinenkin tilanne.

Loppujen lopuksi uskon että ainoa toimiva metodi estää härdellien syntyminen öisin on ennaltaehkäisyssä. Se taas on päivävuoron murheita sillä valitessaan väärän asukkaan, arvioidessaan väärin jonkun terveydentilan jne se johtaa ongelmien kasautumiseen öisin. Kun muutenkin on talonmies, painimestari, yleislääkäri, oikeusapuneuvoja ja rippi-isä, ei kaipaa lisämurheita. Eikä sillä, ettenkö olisi luottanut päiväläisten kykyihin.  Päivystystyyppisessä työssä on kyllä sekin luontaisetu, että kun kaikki menee putkeen, voi yöt olla olematta silmät selässään ja pelata SteelPanthersia läppärillään. Olenkin sotinut toisen maailmansodan kerran jos toisenkin aina Espanjan sisällissodasta Korean sotaan asti. Ja hoitanut Hitlerin Moskovaan.


RatinaAinoa kuva jonka koskaan työmaaltani otin. Siinä on tavoiteltu aamuöistä ankeutta, kolkkoa käytävää, ja omaa ulkopuolisuutta suhteessa muuhun maailmankaikkeuteen.


Kun kaikki meni pieleen…

Loppujen lopuksi tuollaisen asuntolan henkilökunta oli kuitenkin yhteen hiileen puhaltavaa, melkein kuin perhettä. Kovia, mutta oikeudenmukaisia, ja kenellä on paljon vastuuta, sillä pitää olla myös valtaa. Ilman valtaa sitä on vain hovimestari, joka ei saa kunnioitusta asukeilta. Kunnioitimme toistemme tekemiä päätöksiä ja mitään kusipäitä emme asukeissa katselleet – uloskirjoitus tapahtui armotta ja se hillitsi käytöstä tehokkaasti riippuen kuin damokleen miekka itsekunkin päällä. Itse asiassa kun seuraamme lyöttäytyi ensimmäisen kerran työnohjaaja, hän hämmästeli miten täällä työntekijöillä on näin hyvä henki – me vain vitsailimme keskenämme – kun kaikissa muissa paikoissa ollaan tukkanuottasilla. Työntekijöillä oli bonuksena kova työmoraali.

Se mikä tämän pilasi oli sitten nykypäivän vaateet, ja nykypäivä saapasteli läänintarkastajan hahmossa; liian vähän henkilökuntaa, liian huonosti koulutettua, tuo kohta pitää muuttaa ja terveydenhuoltopuolta lisättävä sosiaalityön kustannuksella. Paperinkahistelua lisättävä. Uudistusten jälkeen kaikilla ei ollutkaan järkevää työnkuvaa, alkoi juoruaminen, velttoilu, erilaisten ”puolueiden” syntyminen. Ilmapiiri laski pakkaselle, ja irtisanoutumiset alkoivat parhaasta ja koulutetummasta päästä. Itse epäilen että terveydenhuollon rakenteellisessa mallissa on jotakin pysyvästi häiriintynyttä, joka pilaa työpaikan kuin työpaikan. En ole kuitenkaan varma.

Medikalisaation vyöry

Tietenkin on myös yhteiskunnallinen kehitys. Alkuperäinen ideamme oli saada ihmiset päihteistä kokonaan ja pysyvästi irti, taata perusturvallisuus, itsensä kehittäminen sekä – jos mahdollista – palauttaa veronmaksajaksi. Yhteiskunnalla oli toiset suunnitelmat, pitää nuo tollot poissa kunniallisten ihmisten silmistä, ja mahdollisimman halvalla. Asuntoloista ei tullut enää asunnottomuuden väliaikaista ratkaisua, vaan jonkinlainen ihmissielujen kaatopaikka. Tämä onnistui pitämällä kaikki huumattuina.

Muistan kun taloon ostettiin ensimmäinen dosetti, ai, siinä on tommonen jousi ihmettelin itsekin. Aiemmin laatikossa oli vain keikkunut jonkun äijän nitrot, mutta alkoi sinne tulla lääkepurkkeja enemmän ja enemmän. Kehitys johti em. dosettiin, ja viimein toiseen dosettiin. Vuodessa dosetteja oli jo kahdessa kerroksessa, ja sain kohta ihmetellä suurempaa maxi-dosettia. Sitten ostettiin oikein lääkekaappi, kun ei ollut järkeä hakea apteekista joka mömmelöä erikseen. Sitten sitä pidettiinkin enää käsivarastona kun hankittiin oikein lääkekomero, joka oli pohjasta kattoon täynnä pilleriä. Medikalisaatio oli saapunut. Lääketehtaat olivat päässeet ohjaamaan päihdehuoltoa, ja tiesivät mikä on hyväksi päihderiippuvuuteen – riippuvuutta aiheuttavat lääkkeet tietenkin. Tuli jotenkin mieleen se leffa Keskiyön pikajuna, jossa oli kuvattu se hullujenhuonekohtaus, jossa lääkintämies kulki käytävän halki sanko täynnä pillereitä. Joka suunnasta ojentautui ahnaita käsiä joihin lääkintämies vastasi ottamalla sangosta kourallisen pillereitä, joita pudotteli oikealle ja vasemmalle.

Rikos ihmisyyttä kohtaan

Suhtaudun itse hyvin kielteisesti psyykenlääkkeisiin. Kokemukseni mukaan, kun katselin kun jätkät söi näitä vuosia, lopputulos on sama kuin lobotomialla. Jokainen pehmenee päästään. Nykyään lobotomiaa pidetään rikoksena ihmisyyttä kohtaan, samalla tavalla kuin keskitysleirejäkin. Pudotellessani näitä ahnaisiin kouriin, tunsin itseni jotenkin likaiseksi. Vähän kuin se kaveri joka seisoi ratavahtina ja käänsi kammesta kiskot kohti Auschwitchia aina kun juna tuli. Ei sekään ole syyllinen mihinkään, mutta on silti mukana siinä jutussa. Oma ongelmansa sekin, että tähän puoleen löydä huutavan ääntä erämaassa. Tälläisiin paikkoihin palkataan väkeä terveydenhuollon puolelta, joille on iskostettu alusta asti koulutusvaiheessa että pilleriä, pilleriä ja pilleriä.

Eikä turhaan, sillä sehän niiden työnkuva pitkälti onkin, jaella aamulääkkeistä (rauhoittava) päivälääkkeisiin (rauhoittava) ja iltalääkkeiden (rauhoittava) aina yölääkkeisiin (unilääke). Ei ne sitä kyseenalaista ja toisekseen terveydenhuollon ihmisille sosiaalipuoli tuntuu muutenkin olevan puhdasta mystiikkaa.  Ei ne voikaan tiedostaa, että joka mömmö on pois kuntouttavasta työstä, jonka peruslähtökohta on, että pää on kirkas kuin vuoristopuro.

Uudenlainen asiakaskunta

Yhteiskunta ei näe mieltä kuntouttaa ketään työnhakijaksi, kun työttömyyttä riittää tavallisillakin ihmisillä. Päinvastoin, on syytä lopettaa pienet kodinomaiset yksiköt, ja ryhtyä kustannussyistä rakentamaan massiivisia komplekseja, joihin sulloa satamäärin ihmisiä. Tämä on kunnalle oivallista dumbbaamista, koska sen ei tarvitse rajata asukkaita pelkkiin riippuviiksisiin juoppoihin, vaan voi laajemmin asuttaa väkeä jota voisi kutsua vaikkapa irtolaisiksi. Siihen sisältyy juoppojen lisäksi skitsofreenikkoja, kehitysvammaisia, vanhuksia, dementtejä, vammaisia, monisairaita jne, jotka enemmän tai vähemmän on pudonneet kelkasta.

Kaikki vaan samaan sumppuun. Se kehitys oli nähtävissä tuolla meilläkin, kun kunta alkoi määrätä ketä sinne otetaan. Joku kamreeri sitten viisaudessaan lähetti sen kummemmin miettimättä sinne porukkaa.  Ne kai oletti, että öisin siellä on joku päivystävä lääkäri, kun sai mitä kummallisempia asiakkaita nähdä yömajassa: vanhuksia jotka ei muistaneet mistään mitään, terminaalihoidossa olevia syöpäpotilaita, pari psykootikkoa, yhdellä oli tämä lihasjuttu mikä Stephen Hawkindillakin, ja jotkut 100% liikuntakyvyttömiä. Pärjäile nyt sitten näiden kanssa. Sanon kuitenkin ylpeydellä, että minun yövuorojeni aikaan kukaan ei kuollut, mikä on vähän hyvää tuuriakin.

Korvaushoitolaiset - ihanneasiakkaat

Pelottavin asiakasryhmä on korvaushoidossa olevat narkkarit. Vaikka lääkeyhtiöt lobbaa lääkärien välityksellä tätä hoitomuotoa tehokkaimmaksi, rohkenen olla eri mieltä, ja aika paljonkin. Oman kokemukseni mukaan näillä kundeilla on kroonisesti etsintäkuulutus päällä, ja yöt ne kuluttaa kaupungilla varkaissa, silloin kun eivät vedä kamaa sisällä. Varsin usein ne rahoittaa hommansa rikosten lisäksi luomalla talon sisään myyntiverkoston. Ne hermostuttaa muut asukit, ja psykoosit ja kaljoittelut alkaa, sekä tottakai nämä nistit varastaa toisista huoneista minkä kerkeää, ja pelottelee vanhuksia.

Ilmapiiri on varpaillaan olemista. Viimeisin narkkari talossa kantoi biljardihuoneesta telkkarin kadulla odottavaan autoon. Tämä on se sama porukka, josta lehtien sivuilla puhutaan niin kauniisti miten ne on korvaushoidossa säilyttääkseen työpaikkansa – just ja joo. Oman kokemukseni mukaan ainoa motivaatio hoitoon on, että saa ilmaista subua ja toisekseen voi oikeudessa näyttää tuomarille, että on mennyt hoitoon, joten eikö pääsis ehdollisella? Kun näitä meille alkoi putkahdella koko homma meni hullunmyllyksi. Olimme opetelleet tämän väen tavat jo edellisellä vuosikymmenellä ja pitäneet nollatoleranssia, mutta niin vaan ne muurit kaatuu. Oma lukunsa sekin, että kun tuolta terveydenhuolto-oppilaitokselta valmistuu noita pikkutyttöjä lähihoitajiksi, ei ne viattomuudessaan tiedä, että ne on noille nisteille pelkkää ravintoa, joita voi vedättää ja manipuloida mennen tullen.

Goodbye for all that

Se paikka josta viimein lähdin, ei ollut sama paikka johon tulin. Yleinen sosiaali- ja terveydenhuollon agenda oli sen myrkyttänyt, kuten vissiin kaikki paikat tässä maassa. Oli syntynyt byrokraattinen massahoitoon perustuva malli, jossa asiakkaidenkin kunto – jos mahdollista – huononi silmissä. Kuntoutussuunnitelmia toki tehtiin ja niissä tuntui olevan olennainen tavoite, että jaksaa hilautua sängystä ennen puoltapäivää. Kai tätä voi pitää tavoitteena? Seuraava yhteiskunnallinen kehityskaari onkin sitten tämä kuulu ”nimen saaminen oveen” osana asunnottomuuden poistoa, kuten politiikot hurskaasti julistavat. Tämä tarkoittaa, että päihteettömät asuntolat jäävät historiaan, eli viinanmyyjät ovat hoitolaitosten odotettu päävieras. Henkilökunnan tehtävä on toimia hovimestarina, joka vain soittelee ambulansseja viinakrampeille ja yliannostuksille. Sekä tietenkin katselee voimattomana kuinka nämä jätkät möykkää naapuritalojen pihoilla.

Asiakkaiden kunnioittaminen kun on päivän sana, ja valvoa heidän perustuslaillisia oikeuksiaan. Itse olen jo liian vanha muuttumaan, ja uskomaan, että järjetöntä itsetuhoisuutta pitäisi jollakin tavalla edesauttaa, ja että se olisi kenenkään etu. Jos jotakin olen päihdealalta oppinut niin se on se, että päänsä sekoittaminen johtaa vääjäämättä aivovaurioon, ja olen sitä koulukuntaa joka uskoo, että vain täydellisen päihteetön rakennus on viimeinen puskuri henkilön ja ns. lopullisen diagnoosin välillä. Politiikkojen mielestä olen väärässä, ja sillä selvä. Iloinen olen vain, ettei minun tarvitse tätä hommaa enempää katsoa.
Piilota kommentointilomake