Kirja-arvostelu:  

Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin

Tehdäänpä heti yksi juttu selväksi. Jos minä kirjoitan kirja-arvostelun Hermeetikon sivulle, kirjankin on jollain lailla kyettävä ylittämään tavanomainen bulkkitaso. Itse olen hyvin kranttu siinä mitä luen; tiedän että kustantajat vain suoltavat keskinkertaisuutta ulos markkinahengessä, ja vähässä ovat ne helmet siellä massan seassa. Pitkästä aikaa sellainen kuitenkin putkahti esiin, joten miksi en kertoilisi siitä ajatuksiani laajemmillekin piireille.

Silmiinpistävin syy arvostelulle on se, että kirja on todellinen kulttuuriteko.
Oikeastaan suomalaisten omista luolista ei kukaan, koskaan tai missään liene kirjoittanut aiemmin yhtään mitään – ei ainakaan laajoissa mitoissa. Muistelisin itse kuulleeni huhua, että geologianlaitokselta olisi saatavissa luolakartta, mutta enpä ole koskaan tarkistanut, onko huhussa edes perää. Laihat ovat siis eväät tietää mitä luolia on missäkin, ja miten ne voi löytää haahuilemattta pitkin poikin pöpelikköjä. Aina joku sienestäjä sellaiseen vahingossa törmää ja olisi varmasti kiinnostunut tietämään, mitä siihen sisältyy, vaan eipä ole tietoa käsillä. Ei ennen kuin nyt.
Luolakirjan kansi

Iso urakka

Todellinen kulttuuripersoona ei välitä urakan ylivoimaisuudesta. Eipä ole vaikea arvata, että kirjan kirjoittajalla on mennyt vuosikausia löytää ja käydä ko. luolissa, saati saada edes tietoa niiden olemassaolosta. Kun sitten viidakkorumpu on rummuttanut jonkin luolan olemassaolosta, ja luola on löydetty, on tietenkin hyvä selvittää liittyykö luolaan jokin tarina – useimpiin luonnollisesti liittyy.

Luoliin on aina liittynyt jonkin sortin taikaa. Nekin tarinat ovat löydettävissä vain pitkäpiimäisiä paikallishistoriikkeja kahlaamalla, joissa harvoin tosin on mainintaakaan paikkakunnan maantieteellisistä erikoisuuksista.  Katse onkin käännettävä paikallislehden vuosikertoihin;  eipä ole vaikea arvata että kirjan tekijä on saanut liikkua yhtä lailla katkomassa kinttujaan louhikoissa, kuin myös istuskelemassa kirjastojen kammioissa päiväkausia.

Itsekuria vaaditaan

Yleensä näissä mikrofilmien selailuissa on vaarana se, että ne eivät suinkaan pitkästytä, vaan päinvastoin – tulee jäätyä lukemaan kaikkea mielenkiintoista mitä vastaan tulee.

Tiettyä itsekuria siinäkin puuhassa vaaditaan. Ottaen siis työmäärän huomioon, kuin myös sen toivottoman heikon lähtökohdan, voi antaa anteeksi pikku syntejä, kuten esimerkiksi kirjan ohuuden tai sen sitomisen tiettyyn maakuntaan, joka ei välttämättä puhuttele toisessa maakunnassa elävää. 

Toisaalta nämä on helppo korjata mikäli jatko-osia muista maakunnista joskus ilmestyy. Jos jotain kritiikkiä pitää antaa, niin muutaman kymmenen lisäsivua olisi ollut paikallaan, olkoonkin että silloin olisi varmasti astuttu ulos tietokirjan raameista.
Jukkis luolan suullaSehän on Hautvuoren kostaja… ei hemmetti, Jukkis. Vieläpä luolan suulla. Jukkis on tämän kirja-arvostelun kirjoittaja.

Isältä pojalle - valttina ajattomuus

Ohuudestaan riippumatta kirja on kuitenkin sisällöllisesti kaunis. Siinä on selvästi otettu askel taidekirjan suuntaan, sillä se mikä hävitään tekstissä, voitetaan sitten kuvituksessa. Kirjaa pitää katsoa myös visuaaliselta ilmeeltään, joka on enemmän kuin onnistunut. Kirjan taittaja on onnistunut paremmin kuin hyvin, ja harvoin näkee missään tietokirjassa näin onnistunutta kuvitusta. Itse asiassa ei taida tulla mieleeni ensimmäistäkään.

Kirjan ehdoton voima – tämä on tärkein huomio – on sen ajattomuus. Tavallinen bulkkikirja omaa ns. myyntikaaren, eli sen tien uutuuskirjasta divareihin, ja kun tietokirjoista puhutaan, aivan varmuudella 99% kaikesta tiedosta vanhenee joskus. Kirja luolista kuitenkin välttää tämän miinan, ja voidaan liioittelematta sanoa että sisältö kestää kevyesti isältä pojalle.

Luolat kun eivät metsistä katoa mihinkään, vaan ne ovat olemassa vielä satojenkin vuosien päässä.  Aina vain uudestaan ja uudestaan ne löydetään, tieten tai vahingossa, ja aina on uusia sienestäjiä jotka haluavat siitä jotakin tietää tarkemmin.

Poikkeava aihevalinta

Kirjan voi huoletta ostaa ja antaa vuosikymmenien päästä kuolinvuoteellaan perinnöksi, eikä se ole menettänyt ajankohtaisuuttaan millään lailla. Tätä taustaa vasten, kriittinen huomioni ei ehkä sittenkään osunut kohteeseen.

Kun kirja rajaa aihettaan, mikä, missä ja niukkasanaisesti esittelee tarvittavat jutut, se saattaakin olla pitkän päälle valtti. On toki olemassa muitakin ajattomia kirjoja, useimmat jo 1800-luvulta, mutta aikaansa sidottuna ne on kirjoitettu proosana, ”ylewään tyyliin” joka saattaa kiusata nykypäivän lukijaa, joka yrittää poimia faktoja jorinan seasta.

Lisäsivut eivät pitkässä juoksussa olekaan hyvä ajatus, vaikka ostohetkellä näitä mielellään punnitseekin painon mukaan. Nostan siis hattua erilaisesta, jopa poikkeavasta, aihevalinnasta, jossa on suorastaan luovaa otetta. Yksilöllistä harrastusta josta on kasvanut meitä kaikkia hyödyttävä tietopaketti. Näitä kavereita ei puissa kasva. Kaverista ja hänen harrastuksestaan lisää:

http://luolamiehenblogi.blogspot.com/


Piilota kommentointilomake