Ultran yleisöäänestys 14.5 2011:

Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta

ON VUODEN RAJATIETOKIRJA!

muinaissuomalaisten_kansiMuinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta on siis valittu vuoden rajatietokirjaksi.

Annettiin vieläpä ymmärtää, että yleisö äänesti sen vuoden rajatietokirjaksi niin selvin murskaluvuin, että voidaan puhua näiden piirien suoranaisesta Jytkystä.
Kansa on siis puhunut. Kiitos kuuluu tietenkin teille kaikille jotka sitä äänestitte.


Koetan tässä vähän valottaa mitä mielessäni tällä hetkellä liikkuu. Voitonhuumassa.

Ensinnäkin voitto todellakin merkitsee minulle. Tämä siksi, että allekirjoittanutta ei liene aiemmin palkittu koskaan tai missään.

Tai jaa, muistelen että Pyrinnön C-junnuissa voitimme kerran Hämeenpiirin alueella koripallossa kakkossijan ja saimme hopeamitalit. Tämä tapahtui siis joskus 1979 tai niillä main. Nyt olen sitten vuoden rajatietokirjailija. Toinen voittoni tässä elämässä. Molemmat ansioista.

1. Rajatiedon kentän palkinnot

valinta”…ja tässä on sitten oikein kirjojen kirja”. Näin kiteytti Ultran tilaisuudessa Seppo Plaami muinaiskunkun sisällön yhteen relatiivilauseeseen.
Kuva Tuula-Maria Kangaslampi



Ultra-lehden vuoden rajatietokirja-palkinto ei ole mikä tahansa keräilymerkki. Periaatteessa näissä kuvioissa on vain kaksi palkintoa. Toinen – todellinen himoittu Nobel – on Skepsiksen huuhaa-palkinto, jonka saaminen on osoitus todellisesta katu-uskottavuudesta. Nimestään huolimatta sitä tosin annetaan hyvin harvoin rajatieteen piireille.  Tietävät siellä päässä että palkinnon merkitys kääntyy pian ylösalaisin.
Toinen juttu, että ko. palkinto koki pahan skandaalin kun se käytti palkintoa poliittisena aseena, jolla koetettiin lobata vanhempia ottamaan lapsilleen narkolepsiaa aiheuttava rokote. Munaus oli paha, mutta  ei niin paha kuin sitä seurannut vastuunpakoilu, piittaamattomuus moraalisista kysymyksistä ja hätävalheiden kehittely kasvojen pelastamiseksi. Ne käytännössä tuhosivat niin skeptikkojen aseman rajatieteen piireissä, kuin myös itse palkinnon statuksen.

Toinen – ja ainoa – palkinto onkin sitten Ultran vuoden rajatietokirja –palkinto. Sikäli paikallaan, että rajatiedon kenttä on edelleen aikas lailla kirjavoittoinen.

Mitään kolmatta tunnustuksen muotoa ei sitten taida ollakaan. Ei ainakaan tietääkseni. Kun voittaa sen ainoan palkinnon joka voitettavissa on, niin tottakai se merkitsee.

Erityisesti kun voiton antoivat lukijat itse. Ei siis mitään rajatiedon HyväVeli-piiriä, jossa olisi palkinnon voinut voittaa vain juonimalla suhdetoimintaa. On vain tavalliset ihmiset; kansa.

2. Tiedepiirit sormi suussa

Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta on kokenut myös jonkinverran kriitiikkiä. Likemmäs 90% kaikesta kritiikistä on koskenut, että miksi kirjan sisältöä ei ole tehty tieteellisin metodein. Jopa akateeminen maailma tuntuu siis vaistoavan sen voiman, joka kirjan sisältöön liittyy, ja tuntuvat vaativan lähes närkästyneesti että se pitää esittää heille oikeanlaisella muotokielellä ja metodeilla. Ei huonommin kun ottaa huomioon että sijoitan itseni – ja kirjailjaurani – joka tapauksessa ensisijaisesti esoteeriseen kenttään.

Nyt taisi vaan tulla paukautettua sellainen teos, että tämän kentän raamit kävivät kerralla sille liian ahtaiksi, ja yliopistomaailma tuntuu vaativan siihen myös jonkinlaista analyyttista roolia.  Tälläistä ei liene sattunut miespolviin, että rajatieteen kirjaa syytetään heikosta tieteellisyydestä.
Itse asiassa rajatieteen kirjahan se ei ole, vaan historiankirja.

Tiukimmassa katsannossa ehkä kansanperinnettä. Päätökseni sijoittaa se rajatieteen kenttään – jonka palkinto sementoi – on kompromissin tulos, eräänlainen tulitauko akateemisten piirien kanssa.
Totuus lienee että ammattiarkeologit, kuin kirkkohistoriankin laitos on joutunut pahaan tilanteeseen; se ei kykene ruttaamaan kirjan faktoja kuin kehnojen aasinsiltojen ja ad hominem –tyylisten hyökkäilyjen kautta, eli hyvin teennäisesti. Ja kun mikään kritiikki ei kirjaan pure niin mikä jää jäljelle?

Aivan niin, totuus. Se taas on tiedemaailman mahdoton myöntää kirjan esoteerisen lähtökohdan vuoksi eli tiedepoliittisista syistä, kuin sekin tietty painaa että teos on tavallisen tallaajan kirjoittama. Mitä siitä nyt tulee että joku nieminen – josta kukaan ei ole kuullutkaan – ottaa ja pesee koko kirkkohistorian oppineet yhdellä kertaa. Sellainenhan on skandaali.

Nyt voitte kaikki huokaista helpotuksesta; huh, se olikin vain rajatiedon kirja. Näin voitte vaieta teoksen vaikka ikuisesti. En laita teitä kiusalliseen tilanteeseen jossa teidän olisi arvovaltasyistä teilattava se, vaikka sisimmässänne tiedättekin, että teos on jotakin, joka on kokonaisen tiedehaaran uusi alku.

3. Kehutaan ja haukutaan

Ei sitä voi kiistää, ettenkö rakasta rajatiedon porukkaa. He ovat aina valmiit uusille jutuille, ei muutosvastarinnasta tietoakaan, ja kaikkien juttuja – jopa tyystin hörhöjä – kunnioitetaan. Totuuteen pyrkiminen vaikuttaa vilpittömältä, eikä porukka ole todellakaan mitään yhtä puuta, NewAge-kentälle on ominaista voimakas heterogeenisyys.

En tarkoita suinkaan että tässäpä harvinaisen herkkäuskoinen porukka jolta voi käydä nyppäämässä rahat pois, vaan puhun ihan puhtaasti asenteesta. Jos sama ennakkoluulottomuus ja idearikkaus vaikuttaisi muissakin sektoreissa, miten tämä maa nousisikaan jaloilleen. Muita tahoja tuntuu vaivaavan lähinnä passiivinen kitinä tolkuttoman byrokratian edessä.

Lueskelin tuossa yksi ilta netistä esim keksijöiden katkeria tilityksiä ja miten paljon tälläkin porukalla olisi otettavaa asennepuolta rajatiedon kentästä. Tätä ei pitäisi sanoa mutta omasta mielestäni tiedemaailmaakin riivaa laitosbyrokratian lisäksi vain loputon fakkiutunut asenne; ylikriittisyys, muutosvastarinta ja uusia tuulia pääsee mukaan kun vanhat jääräpäiset auktoriteetit kuolevat jaloista pois, joiden auktoriteetti on sidottu vanhentuneisiin oppeihin.

Tuskin se sattumaa on, että esim ammattiarkeologit ovat tehneet edellisen kansalle tehdyn populaarikirjan peräti 40v sitten – sehän on kirja per tutkijapolvi.
Vastuu muinaistiedoista onkin siirtynyt joko toimittajille tai sitten kaltaisilleni maallikolille – jota nämä ammattilaiset tietenkin yrittävät teilata kykyjen mukaan, kun se käy ammattikunnialle. Mutta hei – kukaan ei ole pakottanut olemaan saamaton nahjus jonka tarmokkuus on sidottu vaan oman uraputken edistämiseen.


voittajatVoittajakirjat. Yleisöäänestyksen ehdoton suosikki Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta. Vieressä Seppo Plaamin oma valinta ”Sisäpiiri”. Taustalla legendaarinen Ultran liikennemerkki – varo ufo-sieppauksia alueella.
Kuva Tuula-Maria Kangaslampi

4. 33.3 km – aina vaan

Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta sisältöineen voidaan tiivistää toteamukseen, jonka mukaan kirkot ja pyhät paikat on aina rakennettu 33.3 km välein. Se miksi näin on tehty, on sen sijaan vieläkin avoin kysymys, vaikka kaikki teoriat – mahdottomiin asti – on testattu ja hylätty. Olen sanonut lukuisissa yhteyksissä että tutkimusalueemme on ollut vain Satakunta, lähinnä Kokemäenjoen laakso, ja näyttää siltä että sitäkään ei ole vielä lopullisesti täikammalla vedetty läpi.

Vastako se oli viime viikolla kun huomasin että matka Nakkilan kirkosta Köyliön kirkkoon on 33.3 km – miksi en tuotakaan ole aiemmin huomannut? Olen myös tainnut todeta että tämä on oivallinen metodi haarukoida kappeleiden raunioita, joiden tarkka sijainti on summittainen. Samassa yhteydessä huomasimme, että Ulvilan Liikistön kappelinrauniot toki tiedetään, mutta sitäkin on matka Porin Kappeliluodon raunioihin samaiset 33.3 km.

Tämä siis viime viikolla, alueelta jonka olin mielestäni läpikäynyt niin moneen kertaan, ettei siellä pitäisi olla löydettävää. Vaan näitä mittoja tulee aina vaan esiin, ja mitä syvemmin pitäjien kirkkohistoriaan pureutuu, aina tulee löydöksiä. Kun vielä tutustuu paikkakunnan arkeologiseen tietoon, niin löytöä tulee vielä yksi kerros.

Otetaan nyt Nakkilasta vaikkapa tämä Saksankivi:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/ netsovellus/rekisteriportaali/ portti/default.aspx? sovellus=mjreki&taulu= T_KOHDE&tunnus=1000015691


Siitäkin mitaten on 33.3 km niin Pomarkun kuin Lappi TL –kirkkoihin, mutta myös Kiikoisten kirkkoon. Tämä antaa osviittaa että näissä mitoissa on todennäköisemmin kysymys muinaisista rautakautisista rajalinjoista.

voittajaSaamaansa palkintoon tietokirjailija Nieminen suhtautui tyylilleen ominaisella arvokkuudella
Kuva Tuula-Maria Kangaslampi

5. Kolikkojahtiin…?

Jep, vaikka itse sanonkin, lukijat palkitsivat kirjan ansaitusti. Mitään vastaavaa ei ole koskaan aiemmin tehty ja kaikkein vähiten tässä mittakaavassa. Kirjan sisällön ymmärrettyään kuka tahansa pystyy löytämään oman kotikuntansa aarteet, muinaiset kappelit ja kalmistot, ikivanhat rajakivet etc vain navigoimalla ne toisista pisteistä.

Toivotan onnea aarrejahdille. Mikä tahansa kolikko oikeasta paikasta on varma todiste muinaiskappelista – rahojahan uhrattiin vain pyhille paikoille. Pitää muistaa että niin sensaatiomainen ha vallankumouksellinen kuin muinaiskunkku onkin – minkä lukijat kyllä ovat ymmärtäneet – niin omalla kirjailijaurallani tämä on vain yhdenlainen rajapyykki, ja sanotaan vaikka näin, että uudet seikkailut kutsuvat jo.
Toki asiaan palataan jossain kohtaa paremmin tehdyn jatko-osan kanssa.

En malta olla huomauttamatta että jos kirjaa ei ole vielä lukenut, sen voi tilata tuon viereisen kaavakkeen avulla ja seuraavana arkipäivänä kolahtaa postista.


Jukka Nieminen


Kirjailija ja vuoden rajatietokirjailija todellisin Jytky-prosentein.
Piilota kommentointilomake