Pyydän kaikilta anteeksi että tämä kuukausi tulee olemaan kovaa vientiä. Olen meinaten päättänyt ottaa haasteen vastaan ja ryhtyä tekemään kokopitkää kauhuelokuvaa nimeltään Vaivaistalo. Tässä vaiheessa ei ole aavistustakaan tuleeko projekti saamaan päätöksensä, ajaudunko sen myötä konkurssiin ja velkavankeuteen ja millaisia vaikeuksia tuleekaan olemaan vastassa. Nauretaanko sille paljonkin jälkikäteen vaikka sen pitäisi olla vakavasti otettava kartanokummituselokuva. Sittenhän sen näemme.

Elokuvanteossa on taikaa. Se kolahtaa kun kerrankin on mukana sellaisessa. Harva meistä on, ja siksi niitä kai tehdään niin vähän. Siis näitä indie-elokuvia, tai kotimaisittain findieitä. Ihmeellistä kun ajattelee että melkein joka jannulla on nykyisin kuitenkin videokamera? Se voi johtua uskalluksestakin. Lyhäreitä ja pikkusketsejä toki tehdään Youtuben iloksi, mutta harvemmin mitään tunteja kestävää. Mulla on kuva, että se johtuu psykologiasta. Jengi kattelee töllöstä leffoja, jotka on tehty oikeen amerikassa asti, ja sen keskeyttää mainokset, jotka luonnollisesti on kotimaista laatua. Tyypit aattelee, että kyllä minäkin tuollaisen mainoksen mittaisen osaan tehdä, mutta ei ne aattele että kyllä minä tuollaisen kokopitkän rainan osaan tehdä, kun kerran Hollywoodissakin osataan. Tai näin minä sen kuvittelen. Ei osata tai haluta tehdä mitään suurempaa ja kunnianhimoisempaa.

Tai sitten olen vaan tyhmä. Sitä kuvittelee olevansa suurohjaaja vaikka elokuvanteosta ei mitään tiedäkään. Pahaa aavistamatta kulkee kohti ongelmia kun alkaa haalia ihmisiä kasaan, ja alkaa tajuta millainen määrä roinaa tarvitaan, eikä tässä maassa mikään ole ilmaista. Elokuvakassa tyhjenee koko ajan ja sehän vituttaa.

Katselin toki malliksi kotimaisia findie-elokuvia, eikä ne hassumpia ole. Kunnon splatteria ainakin harrastetaan, ja niihin on nähty ihan kivasti vaivaa, ja reipas väkivaltahan ei vanhene kuvallisesti. Sen sijaan kun aloin itse suunnittelemaan klassista ja hienovireistä kartanokummitus-elokuvaa, jonka väkivalta tulee olemaan vanhojen suomi-filmien tasoa, tiedä miten käy.

Jostain syystä Horror-shopista ostamani kauhu/mysteeri –elokuva Laurin
http://www.imdb.com/title/tt0097719/
teki syvän vaikutuksen. Sehän oli hyvin minimalistinen elokuva joka keskittyi yksinomaan tunnelman luomiseen, ja sekin oikeastaan aikas kliseisesti kun asiaa jälkeenpäin ajattelee. Silti se oli elokuva-alan aloittelijalle mitä loisteliain opetuselokuva. Ainakin se näytti että vain muutamalla ihmisellä ja parilla kuvauspaikalla voidaan saada ihan tasokas elokuva aikaan.

fredrikaFredrika Sillanpää (1875-1913) Elokuvan traagisin hahmo, mutta jonka kummittelun kanssa ei paljoa pelleillä. Sen oppii pian myös vanhaan vaivaistaloon kirjoitusrauhaa etsivä kirjailijakin. Tosissaan siis ollaan, mutta ollaanko tässä väsäämässä kalkkunaa? Kunnon campithan syntyy aina siitä, että tahaton komiikka ui mukaan kehnojen lavasteiden ja pökkelöiden näyttelijöiden voimin, ja kuitenkin kaikki on ihan tosissaan sitä tehdessään. Niin mekin – tai ainakin minä. Joskus elämässä on vaan otettava riski naurunalaiseksi joutumisesta, sillä tärkeintähän kaikessa on – että uskaltaa yrittää ja ihan tosissaan. Aika monelta tuntuu pokka pettävän kesken. Ei sillä, etteikö esim Kuutamosonaatti ollut aikanaan hyvä elokuva, mutta se oli myös elokuva jossa tekijöiltä petti pokka kesken kuvausten tehdä oikeasti ahdistavaa elokuvaa, ja siirsivät suosiolla painopisteen överin ja läskiksi lyömisen suuntaan. Huumorilla kevennetty. Kakkososa olikin jo puhdas farssi ja täynnä irtovitsejä, eikä sekään huono ollut, mutta jäi itselle mieleen kummittelemaan millainen se olisi ollut, jos kantti olisi kestänyt loppuun asti.

Anyway, tämä kuukausi menee nyt elokuvan parissa enkä tiedä miten ehdin näitä sivuja päivittää. Minut näkee kumminkin livenä Tampereen huuhari-messuilla 13-14.4 ja siinä se taitaa tämän vuoden ainoa julkinen esiintyminen ollakin. Kirjoja olen toki hankkinut niin sinne kuin tännekin, jos joku kaipailee. Uuttakin on syntymässä, elämä on liian lyhyt joutenolemaan.

Jukkis

Piilota kommentointilomake