Ihan vaan kesälukemisena tarjoan tässä yhden kappaleen kirjastani Geomantia. Kyseinen kappale käsittelee maaperän suoria linjoja noin niin kuin arkeologisessa mielessä, ja tarkastelee lähinnä alan pioneerien kehitystyötä.

geomantia previewTämä kaikki on tietenkin mielenkiintoista, mutta tässä yhteydessä takerrumme tarkemmin yhteen muinaismuistotyyppiin, jota virallisesti ei ole olemassa. Kyse on maaperän suorista linjoista. William Stakley (1687-1765), lääkäri, antikvaari ja kabbalisti, vaistosi maaperässä olevan jotakin muutakin kuin pelkkiä kivisiä muinaiskohteita. Tuntui kuin jokin olisi itse maisemassa vialla, jokin joka on kuin eilinen uni – mitä enemmän sitä tavoittaa, sen kauemmaksi se vain karkaa. Jotakin josta on aina saamaisillaan otteen, mutta joka sitten liukuu otteesta pois. Stakley sittemmin ajatteli kaiken muodostavan erityisen koodin, kelttipappien salaisen kirjoituskielen, joka olisi kätkeytyneenä itse kivisiin monumentteihin ja pyhättöihin, ja niiden paikalle rakennettuihin kristillisiin kirkkoihin. Kuin niiden keskinäinen etäisyys ja sijoittelu muodostaisi jonkinlaisen kaavan, joka paljastaa syviä kelttimysteerejä. Tämä hahmoton ajatus on sittemmin iskenyt muihinkin päihin. 1900-luvun alussa vaikuttanut Kathryn Maltwood herätti kirjoillaan kovaa kohua ajatellessaan, että arvoitus on itse maisemassa. Hän näki tienoon kuin isona jättiläisenä, ja voidaan sanoa että tästä ajatuksesta Norman Lockeyer kehitteli varsinaista maisema-arkeologiaa, joka tuli jopa viime vuosina muotiin postmodernimpien arkeologien myötä. Tässä mallissa maisema nähdään ikään kuin harmonisena, rauhoittavana kokonaisuutena, jossa ihmiskäsien rakennelmat myötäilevät mahdollisimman pehmeästi maastonmuotoja. Tämän saattaa nähdä jopa kotosuomessa alueilla, joissa on ollut pysyvä asutus rautakaudelta saakka, eli kulttuurimaisemista, jossa pellot ja talot ovat pehmeässä muodossa jättäen väliinsä kuppikiviä tai kalmistoja, kuin salliakseen myös esi-isien olemassaolon. Kateeksi käy niitä, jotka saavat moisissa maisemissa asustaa.

Varsinainen pommi räjähti kun Alfred Watkins vuonna 1921 julkaisi klassikoksi muodostuneen kirjansa The Old Straight Path, jossa kiusaava arvoitus sai viimein vastauksensa. Omien sanojensa mukaan ajatus suorastaan räjähti hänen päähänsä erään kukkulan päällä, jossa hän oli ratsastusretkellä. Yllättäen hän ymmärsi muinaiskohteiden menevän toinen toisiinsa nähden viivasuorassa linjassa. Ne johtivat kummusta toiseen, lävistivät ikivanhoja kelttikirkkoja, kulkien pyhien tammipuiden tai pystykivien ohitse. Hän huomasi myös, että varsin usein paikat jotka menivät suorissa linjoissa, omasivat samanlaisia nimiä, ja tästä hän nimesikin ne ley-linjoiksi, sillä varsin monen paikan nimessä oli tuo ley- pääte. Tämän nimen hän valitsi toisen näkemyksen mukaan Ledburyn kirkosta, sillä eräs suora linja päättyi sinne.

Innostus Watkinsin havaintoon oli valtavaa. Välittömästi Sir Montaque Sharpe julkisti karttoja Middlesexin kirkoista, erilaisten maamerkkien ja suorien teiden osoittaen niiden geometriasta ja keskinäisistä etäisyyksistä, arvellen niiden olevan vanhinta roomalaisvaikutusta Britanniassa. Rendell Harris vuorostaan osoitti kummallisuuksia Somersetin alueen maiseman geometriasta. vuonna 1939 majuri F.C Tyler julkaisi omakustanteen the Geometrical Arrangement of Ancient Sites, mutta painos valitettavasti tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa, ja ainoaa jäljellejäänyttä teosta pidetään suoranaisena aarteena. Samana vuonna tapahtui kuitenkin muutakin. Arkeo-astronomian  pioneerina pidetty amiraali Boyle Somerville keksi ensimmäisenä verrata näitä suoria linjoja Auringon, Kuun ja tähtien liikkeisiin, ja rakensi niiden pohjalta arkeo-astronomista teoriaa. Watkins oli tätä hahmotellut jo hivenen aiemmin, ja siinä missä varsinaiset arkeologit olivat surkeasti epäonnistuneet muinaiskohteiden ja taivaanmekaanisten liikkeiden vertaamisessa, oli Watkins jo täydessä touhussa laskemassa linjojaan Kuun liikkeisiin. Ilmiön tutkiminen myös alkoi kansainvälisissä mitoissa, sillä pian huomattiin myös Ranskan puolella megaliittien menevän suorissa toinen toisiinsa nähden. Vuonna 1929 ilmestyi Saksassa kaksi alan kirjaa, ja sielläkin oli siitä eteenpäin keksitty ley-linjojen vastineet nimeltään heiligie linien. Tätä on tutkittu aivan viime päiviin saakka, ja viime vuosien tutkijoista voi mainita hiljattain edesmenneen kirjailija John Michellin, kuin myös Paul Devereuxin sekä Nigel Pennickin.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että oli eräs joka oli ehtinyt Alfred Watkinsin edelle. Hän oli amerikkalainen William Pidgeon, joka vuonna 1858 julkaisi teoksen Traditions of De-Goo-Dah. Se kertoi mitä hänelle paljasti vanha intiaanishamaani De-Goo-Dah pyhien kukkuloiden symbolismista. Pidgeon joka alkoi tutkimaan asiaa legendaarisessa villissä lännessä, kanssa ”kiväärin, tomahawkin ja huovan” huomasi piankin, että nämä samaiset kukkulat menivät suorassa linjassa toisiinsa nähden jopa mailikaupalla. Hän kirjoitti seuranneensa näitä linjoja kulkien kaksikymmentä mailia päivässä, enemmän kuin sata mailia, löytäen suoraltaan 76 muinaiskohdetta, ja ylittäen 449 kukkulaa. Pidgeon oli päässyt kiinni muinaistietoon, mutta nykypäivän arkeologit tietenkin kuittaavat hänen esityksensä liiallisena romantisoimisena. Kuriositeettina voi mainita myös W.Y. Evans-Wentzin, joka vuonna 1911 keksi keijukaispolut. Hän lähestyi asiaa puhtaasti kansanperinteen kautta, mutta ei ilmeisemmin oivaltanut näillä kansanperinteen keijukaispoluilla, että ne saattaisivat sisältää isompiakin kytkentöjä.

Asiat kuitenkin alkoivat mennä vinoon. Mikään teoria ei oikein kyennyt selittämään näitä mystisiä suoria. Kävi kuten kivikehienkin kohdalla, jotkin linjat olivat suunnattu tiettyihin tähtiin, tai Aurinkoon tai Kuuhun tiettynä päivänä tietyllä hetkellä, mutta vain murto-osa täytti nämä astronomiset kriteerit. Rinnalla oli koko ajan kulkenut teoria roomalaisten rakennuttamasta tieverkostosta, joka tunnetusti kulkee vain viivasuoraan, mutta tutkittaessa asiaa, roomalaisilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Ainoa joka jäi varteenotettavana käteen, että jopa Englannin viivasuorat tiet olivat vanhempia kuin roomalaisten aikakausi, joten pohdittavaksi jäi, olivatko nämä esihistorialliset tiet ja polut myös jollain lailla osa tätä viivasuorien linjaa, jota ihmiset olivat oppineet kulkemaan? Silti ongelma oli ja pysyi, että tieverkkoa ne eivät olleet. Ne tuntuivat kulkevan kummulta toiselle vailla mitään sen kummempaa päämäärää, ja kuten Watkins itsekin huomasi – ne saattoivat loppua johonkin tiettyyn pystykiveen. Varsinaisesti ne eivät alkaneet mistään, saati loppuneet mihinkään. Niitä saattoi kulkea jopa rinnakkain, joka tietä ajatellen olisi älytöntä, ja tieverkostoksi se oli liian monimutkainen.

Toki niitä on teinäkin käytetty. Etelä-Amerikasta saapui 1970 melkoinen uutinen, kun tutkimusmatkaaja Tony Morrison julkisti kirjansa Pathways to the Gods. Hän oli löytänyt muinaisten inkojen luoman tieverkon, joka kulki yksinomaan ja vain viivasuoraan – kuin luodin lentorataa seuraten – ja joka jatkui mailitolkulla kukkulasta toiseen ohittaen – tai suorastaan lävistäen – intiaanien seremoniallisia paikkoja. Tosin ne nykyisin ovat tietenkin korvautuneet espanjalaisten perustamilla kirkoilla. Yhteys Britannian linjoihin on suorastaan hätkähdyttävä. Lävistys kirkkojen, kukkuloiden, kumpujen, muinaiskohteiden oli liian samanlaista jotta asian voisi selittää oudolla sattumalla. Erityisesti kun niillä oli suhteellisen identtinen kansanperinne, eli niitä käytettiin kuolleiden kuljettamiseen, eli ne olivat ruumisteitä. Ruumisvankkurit kulkivat niitä pitkin saattokulkue perässään, ja toisinaan näitä linjoja on hyödynnetty myös hautapaikkoina. Jotenkin näillä kahdella maanosalla oli oma salainen yhteytensä. Asiaa ei ainakaan helpottanut kun Meksikossa sijaitsevan Chaco Canyonin tieverkko opittiin tuntemaan, sillä intiaanien muinaisen seremoniapaikan ympärille oli muodostunut äärimmäisen laaja ja monimutkainen tieverkosto. Myös näitä teitä kulki toisinaan neljäkin rinnan, ja ne saattoivat päättyä äkillisesti. Varsin erikoista kun ajattelee, että intiaaneilla ei ylipäätään ollut minkäänlaisia kuormajuhtia käytössään, eikä heillä ollut myöskään mitään käyttöä tieverkolle. Silti niitä oli rakennettu, ja jotkut tiet olivat jopa yhdeksän metriä leveitä, joka hyötytarkoitusta ajatellen, on lähinnä järjettömyyden huippu.

Sitten löytyivät Perusta ja Boliviasta legendaariset Nazca-kuviot. Satelliitti huomasi monia maastoon piirrettyjä eläinkuvia, mutta myös mystisiä kuvia, ja ennen kaikkea maastoon tehtyjä viivasuoria kuvioita. Paljon viivoja. Eikä niillä voinut olla enää mitään tekemistä varsinaisen tieverkon kanssa, sillä ne etenivät toisiinsa nähden vailla järjen häivää. Tässä kohtaa onkin kohautettu vain olkia, ja todettu että niitä on tehty uskonnollisista syistään, ikään kuin se selittäisi aina kaiken. Omasta puolestani totean, että tätä uskonnollisuuteen vetoamista suositaan yleensä silloin, kun loogista selitystä ei ole olemassa. Kenties se kuvastaa tutkijoidensa omia arvojaankin. Siitä kun syntyy mielikuva, että uskonnollisuus itsessään on järjetöntä, joten sen rituaaliluonnekin on silloin järjetöntä.

Kantava teoria syntyikin maallikoiden pariin. Tämä siksi, että monet eurooppalaiset liikemiehet, jotka olivat käyneet Kiinassa jo ennen toista maailmansotaa, kertoivat kiinalaisten käyttämistä lohikäärmelinjoista. Kiinassa tähän asiaan suhtaudutaan jopa nykyisin vakavasti, sillä kyseiset linjat ovat osa Feng-Shuina tunnettua oppia, joka nojaa tietämykseen maaperän erilaisista energialinjoista, mitä tällä energialla sitten ymmärrämmekään. Yleensä puhutaan magneettisista virtauksista. Käytännössä jokainen rakennelma jopa nykypäivinä koetetaan varmistaa maaperänsä energialinjojen puolesta, ja erityisen tarkkaa tämä on sairaaloiden sijoittelussa. Nämä lohikäärmelinjat nimeltään Lung-Mei, ovat hyvin huonosti tunnettuja länsimaissa, mutta ne tunnetaan etäisesti geomantian nimellä. Myös Kiinassa nämä virtaukset kulkevat kukkulasta toiseen. Mikä sekin erikoista, myös Australian aboriginaalien pyhät kulkureitit tuntuvat noudattavan tätä sääntöä. Feng-shuin hämäräksi jäävän oppijärjestelmän mukaan ne voidaan tunnistaa maaperän magneettisiksi voimiksi, joka virtaa näkymättömänä, ja jota kiinalaiset itse kutsuvat lohikäärmeen pulssiksi. Tämä virtaa harjujen selänteissä kuin kukkulasta toiseen, ja sitä on kahdenlaista, ying ja yang, negatiivista ja positiivista. yang eli miespuolinen virtaus kulkee korkeimpien kukkuloiden päältä, kun taas naispuolinen ying suosii matalampia harjanteita. Tavotelluin paikka on, missä nämä virtaukset kohtaavat, eli missä – kiinalaisen runollisesti – sininen lohikäärme kohtaa valkoisen tiikerin. Varsinainen Feng-shui on tietenkin huomattavasti monimutkaisempaa, jossa pyritään estämään tai haalimaan jopa yksittäisen esineen saama energialataus kodissa. Kiinanmuuri on tietenkin kaikille tuttu, kuin sekin miten se istuu maisemaan. On vain harva länsimaalainen joka on tiedostanut miten koko jättimäinen Kiina muureineen, jokineen, kukkuloineen ja kaupunkeineen on yksi jättimäinen geomantinen kokonaisuus.

John Michell tarttui kirjassaan The New View over Atlantis, tähän lohikäärmepuoleen. Hän ei nähnyt sattumana, että Britannian suurin suora linja – kirkosta toiseen – joka kulkee halki eteläisen Englannin, tunnetaan pyhän Mikaelin linjana. Sillä jokainen maisemallinen kohde tai kirkko on aina nimetty Mikaelin mukaan, joka tunnetaan pyhimystarustossa lohikäärmeen tappajana. Muita lohikäärmeen surmaajia ovat pyhä Yrjö, Margareetta sekä Katariina, ja käytännössä jokaisen englantilaisen lohikäärmelinjan päälle on rakennettu vähintäänkin yksi kirkko, joka kantaa jonkun näiden pyhien nimeä.

Hyvää kesää kaikille

Piilota kommentointilomake