Pitkästä aikaa on kirja-arvostelunkin paikka, ja vieläpä niin näkyvästi kun olla ja voi. Kyse on Tuomo ”Luolamies” Kesäläisen ja geologi Aimo Kojosen yhteisteoksesta Suomen rotkot, ja kirjan nimestähän voi päätellä jo melkoisen tiiliskiven, sillä kyllähän noita kuruja ja rotkoja tässä maassa piisaa, ja jos niitä alkaa luetteleen, niin eihän sille urakalle loppua tule. Näemmä tulee, sillä kundit on tosiaankin pakanneet kaiken samojen kansien väliin.

 

suomen rotkot kansi2

Kirjan kansi ainakin on sopivan salaperäisen hämyinen

 

Geologi Aimo Kejosen nimeen olen netissä joskus törmännytkin, sillä tiettävästi hän on (ainoana?) kartoittanut kotimaamme korpikätköissä olevia komeimpia siirtolohkareita, joka on hatunnoston arvoinen suoritus ja ammattiharraste. Sen sijaan Luolamies on tutumpi mies, ja nähty ihan kasvokkain. Hänhän on muuten ainoa ihminen maailmassa, joka on aikanaan kopannut Hermeetikko-palkinnon senvuotisesta älykkäimmästä teoksesta. Tämä älykkäin teos johtui hänen esikoisestaan joka käsitteli luolia. Ainoaksi se jäi, että hermeetikko sittemmin kaatui ja kupsahti, ja luvalla sanoen, en ole juurikaan toista palkittavan arvoista nähnytkään viime vuosina kaikenlaisten keskinkertaisten tekeleiden vallatessa kirjamarkkinoita. Mainitaan sekin että palkinto noteerattiin Turun Sanomissakin kulttuuri-uutisena. Varmaan siitä syystä että kun tamperelainen taho palkitsee turkulaisen älykkäästä teosta, se ylittää uutiskynnyksen jo itsellään, koska moinen asetelemahan on muuten mahdoton, jos on edes vähän perehtynyt Tampereen ja Turun keskinäiseen kyräilevään asenteeseen.

 

Vaan asiaan. Sylissäni on siis yli 500-sivuinen järkäle, ja turha kuvitellakaan, että sellaisen voisi lukea yhdellä rykäisyllä. Onhan se jo painoltaankin sellainen ettei sitä kannata laittaa tulostimen päälle, eikä sitä muutenkaan lueta kuin tupapöydän päällä. Hiljalleen minäkin sitä olen kahlannut, ja tajunnut millainen vaivannäkö sen eteen on tehty. Se esittelee rotkot ja muut syvänteet maakunnittain, ja karttapohjien käyttö on tietenkin ollut kekseliäs ja toimiva ratkaisu. Näin pysyy lukijakin kirjaimellisesti kartalla. Aineiston perusteella näyttäisi siltä että mitä idemmäs ja mitä pohjoisempaan mennään, sen enemmän luolia ja rotkoja putkahtelee esiin. Onhan tämä tietenkin loogistakin, sillä tunnetusti itäisen ja pohjoisen puolen maasto edustaa ”vanhaa mannerta” kun taas läntinen Suomi lähinnä tasapintaista merenpohjaa.

 

Keskimääräinen juttu on sellainen, että siinä esitellään jokin rotko yleispiirteittäin, ja jos paikalla on kansanperinteellistä merkitystä, sekin on mainittu. Kenties muutamalla sanalla mainittu jotakin sinne pääsystä ja maiseman yleispiirteistä. Sanomattakin on selvää, että kirjan pääosa on varattu kuvitukselle, ja luonnollisesti tämän formaatin anti nojaakin sen visuaaliseen ilmeeseen. Kuvituksena on yleensä kokosivun yleiskuva, ja pienempiä kuvia kielimään jotakin yksityiskohtaisempaa, joka paikan päällä on pistänyt silmään. Kuvakirjassa asian ratkaisee tietenkin taitto. Miten kuvia sommittelee ja mihin kohtaan sivua ne asemoi, sekä tietenkin minkäkokoisena. Tämän taidon varassa kirja joko floppaa, tai luo mahtipontisen visuaalisen kokonaiskuvan. Pitkään mietin mitä tästä taittopuolesta ajattelisin, mutta pohdintojen lopputulos oli, että päätyisin varmasti itsekin samanlaiseen loppuratkaisuun, joten taittoa ei voi huonona pitää, ja kyllä se sittenkin ylittää keskinkertaiset ratkaisut mennen tullen.

 

seitaPieksmki

Kuva Pieksämäen seitakivestä löytyy tottakai myös kirjan sivuilta pikanttina yksiityiskohtana

 

Näiden kirjojen voima ja anti on tietenkin että ne edustavat huomista. Matka on ollut pitkä 60-luvun matkakirjojen ”Suomen kauneimmat maisemat” –yleiskirjoista kohti yksityiskohtaisempaa maisemointia. Ollaan siirrytty valtamaantien levähdyspaikoilta ja näkötorneista jo jonnekin syvien metsien kätköihin, jonne pääsy on hyvien jalkineiden ja huohotuskyvyn varassa. Tälläinen kirja edustaa siis maisemoinnin uusinta kärkeä ja ehdotonta eturiviä. Sen antia kulttuurille ei voi aliarvioida. Kysy keneltä tahansa suomalaiselta mikä on maamme tärkein anti, hän vastaa luonto. Luonto, se salaperäinen ja kartoittamaton, ja joka kerta toisensa jälkeen on onnistunut välttelemään ihmisen kykyä havainnollistaa se yksinkertaiseksi kuvaukseksi, jonka voi pukea ranskalaisiin viivoihin.

 

Tällä ajan takaa, että Luolamies on enemmänkin kuin pelkkä luontobongari, hän on aito tutkimusmatkaaja siinä määrin kun niitä voi vielä 2000-luvulla esiintyä. Hän iskee karttojen valkoisiin alueisiin syvissä erämaissa ja kairoissa tuoden ne päivänvaloon. Voi hyvinkin olla että Luolamiehen todellinen arvo ei ole vielä kaikille avautunut, sillä tutkimusmatkaajana hän on enemmän tavalliset luontoharrastajat. Tähän kunnianosoitukseen on perusteensa. Koska – tämä on tärkeää – hän ei tyydy koluamaan jänniä paikkoja ja pitämään paikan ”salaisuuden” omana tietonaan, joka kuljetetaan yksityisomaisuutena aina hautaan saakka, vaan hän jakaa näkemänsä ja kokemansa muiden kanssa. Pyyteetön kansan palvelija.

 

Suomen Rotkot kirjaa kannattaa kysellä vaikkapa maestrolta itseltään hänen Luolamies-blogistaan. Kirjan hinta näkyy olevan 50e – jonka muuten itsekin kustantajalle maksoin mukisematta – mutta onpahan sitten vastapainoksi sellainen kirja jota ei yhdellä vetäisyllä tyhjennetä.

 

Jukkis

 

Piilota kommentointilomake