Löysin santtumoisin tälläisen ikivanhan Sinikivi-artikkelin ajalta kun tuli vielä tehtyä paperilehteä. Mikä ettei sitä voisi julkaistakin?

 

Jokainen tietää että toisessa maailmansodassa japanilaisten kuolemaa halveksuva urheus ja fanaattisuus pohjaa maan ikiaikaiseen samurai-kulttuuriin. Tuskin kukaan kyseenalaistaa tätä, sillä sotadokkarit ovat sitä meille toitottaneet jo vuosikymmeniä. On kuitenkin toisenlainen totuus, katsaus japanilaiskulttuurin pimeään ja tuntemattomaan puoleen josta ei huudella – huumehuuruiseen armeijaan.

 

Morfiinista vodkaan

 

Toisen maailmansodan käytetyin huume oli luonnollisesti kipulääkkeeksi tehty morfiini, ja sen eri johdannaiset, joista heroiini tunnetuin. Olihan kuitenkin `iso kakkonen´ sen tason sota, jossa miljoonittain ihmisiä invalidisoitui ja kärsi monenkirjavista kivuista vielä pitkään sotien jälkeenkin, toiset loppuelämänsä ajan. Morfiinista luonnollisesti tuli myös ongelma jälleenrakennusvaiheessa. Koko kuva ei kuitenkaan ole tässä. Armeijat ovat kautta aikain etsineet ainetta joka tekisi myös rohkeaksi ja virkeäksi taistelukentällä, ja kulttuurikohtaisia eroja on aina ollut. Venäläisillä oli salaisena aseena Suomen Talvisodassa vodka, aine jonka hyötyarvo oli vähintäänkin kyseenalainen tositilanteissa. Taistelukenttä kun on aina ollut paikka jossa nopeus ja nopeat aistit ovat olleet valttia, eikä humalassa toikkaroiminen tuo kuin lisätappioita. Umpitunnelissa, vaaroista ymmärtämätön humalainen kenttäarmeija olikin helppoa palaa suomalaisille konekiväärimiehille, ja tässä tapauksessa vodkasta oli enemmän harmia kuin hyötyä. Venäläisillä oli tässä kohtaa tietenkin taakkana historiallinen perinne, mutta tuli selväksi että alkoholi ei ole se aine, jota kenraalikunta haki. Katse onkin myös kääntynyt varsinaisten huumeiden puolelle, josta erityisesti amfetamiini nousi kirkkaimmaksi tähdeksi.

 

Kesän 1941 amefetamiinikokeilu

 

Vastoin yleistä luuloa, toista maailmansotaa Euroopan puolella ei sodittu huumehuuruissa. Olkoonkin että myytti on laajalle levinnyt, ja jokainen sotahistoriaan perehtynyt on pervitiinistä kuullut, jota saksalaiset jakelivat myös suomalaissotilaille. Amfetamiinin käyttö rajoittui käytännössä pienten erikoisjoukkojen tarpeisiin, ja sekin kontrolloidusti, joten kokonaiskuvassa kyse oli erittäin marginaalisesta ilmiöstä. Jotkut pommituslentäjät, kaukopartiomiehet ym ainetta toki käyttivät, mutta vain hyvin rajatusti. eikä näitä aineita koskaan nähty kenttäarmeijan vakivarusteena.

 

Laajemmissa mitoissa amfetamiinia käytettiin 1941 saksalaisten panssarijoukkojen työntyessä syvälle Neuvostoliittoon. Pian myös huomattiin aineen huonot puolet. Alkuun näytti lupaavalta aine joka pitää hereillä vuorokaudesta toiseen, mutta sen haittapuolena oli sitten sekavuus ja huomion herpaantuminen. Osalle puhkesi huumepsykoosi, joten heitä ei voitu käyttää sotimiseen enää ensinkään. Kurinpidollisia ongelmia `pöllyissä olevien´ panssarimiesten seassa tuli varmasti myös, mutta pahinta oli aineen aiheuttama ruumiillinenkin puoli; kehon nääntyminen, krooninen nestehukka sekä hormonitoiminnan sekaisuus. Oli tietenkin eduksi aine joka piti panssarimiehen sata tuntia valveilla, eikä sanottavaa ravinnontarvettakaan ollut – joka oli eduksi huollon laahatessa jäljessä – mutta vastaavasti lepovuoro sitten kasvoi kohtuuttoman pitkäksi kun käytöstä piti toipua. Se kesti viikkokausia jotta vain muutaman vuorokauden kuuri ja sen haitat saatiin palautettua. Lepovuorojen vuoksi aineesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä, koska sotilaat joutuivat olemaan pitkiä aikoja pois rivistä. Aineen vaikutukset myös henkiseen tilaan huomattiin, sillä pitkäkestoisista vaaroista varoiteltiin, seikka joka nykyisinkin vaikuttaa narkkareiden mielentiloissa. Hitler henkilökohtaisesti vetikin aineen pois sotajoukkojensa läheltä, joten amfetamiinin käyttö jäi lyhytaikaiseksi episodiksi. Osaksi varmaan huumekielteisyyteen vaikutti myös eettinen puoli. Ei ollut mitään mieltä luoda sekaisia, huumeriippuvaisia sotilaita.

 

Japanilaiskenraalit

 

Sen sijaan japanin keisarillisella armeijalla ei moisia estoja ollut minkäänlaisten moraalikysymysten kanssa. Ei ole sattumaa, että metamfetamiini keksittiin Japanissa jo 1919, ja kenraalit näkivät tässä sittemmin salaisen aseensa. Japani oli 30-luvulla köyhä maa, jonka väestö lisääntyi miljoonalla ihmisellä joka vuosi, joiden pelkkä ruokkiminenkin kävi työstä. Japanilaiskenraaleille tämä väestö oli pelkkää rekryyttiä, joiden elämä joka tapauksessa kuului keisarille, ja jos haittavaikutuksia oli – riippuvuus, sekaisuus sekä persoonamuutokset – he viittasivat sellaiselle kintaalla. Tarkkaa tietoa koska amfetamiinia alettiin käyttämään ei ole, mutta luultavasti jo 30-luvulla ns. isänmaallisten seurojen keskuudessa, jotka vetivät puoleensa paitsi köyhiä maalaisia, myös roistoja, jotka tekivät monenlaista pahaa isänmaallisuuden varjolla. Armeija myös hilasi ennen maailmansotaa valtaa itselleen ja aikakautta onkin sanottu ”hallinnaksi salamurhien avulla”. Käytännössä jokainen pääministeri joka kannatti suhteita länsimaihin tai ei muuten tanssinut armeijan pillin mukaan, joutui murhatuksi. Varmasti viimeistään Kiinaa vastaan käydyssä sodassa ainetta käytettiin laajalti miehitysarmeijan parissa. Japania voikin pitää ainoana maana, jossa amfetamiinia jaettiin joukoille säännöllisesti ja laajoissa mitoissa. Ne mitkä olivat aineen pitkäaikaiskäytön haittoja, ne kenraalit muuttivat sitten edukseen.

 

Nanking bodies 1937

Nankingin verilöyly 1937 oli historiansa ensimmäinen amfetamiinipsykoosissa tehty miehitys, ja sitä kauhistellaan vieläkin. Käytännössä koko kaupunkiväestö surmattiin

 

Marssien loputtomasti

 

Aineen etu oli tietenkin että sen kanssa ei juurikaan väsynyt, tarvinnut unta ja aine vei ruokahalunkin mennessään. Tätä tietenkin osattiin hyödyntää niillä loputtomilla marsseilla Kiinan halki. Täydellinen yllätys oli Singaporen valtaus jonne edettiin viidakon halki vain viikossa liki tuhannen kilometrin matka. Yllätetyt englantilaiset antautuivat kerta heitolla, ja Britannian sotahistorian suurimmassa antautumisessa japanilaiset saivat vangiksi peräti 130 000 britti- tai aussisotilasta. Ironisinta että vain muutamaa päivää aiemmin englantilaiset olivat vahvistaneet armeijaansa muutamalla tuhannella miehellä, jotka ehtivät parahiksi samaan sotavankikulkueeseen. Sama marssitahti toistui myös Burmassa, jossa marssittiin käsittämättömiä matkoja ja edettiin pikavauhtia aina Intian rajoille saakka. Vielä sodan loppuvaiheessa aine näytti vahvuutensa, kun kuukausikaupalla vailla ruokaa olleet japanilaissotilaat sinnittelivät saarillaan luolien loukoissa.

 

Amfetamiini, kuten huumetyöntekijät hyvin tietävät, on aina ollut fanaatikkojen huume. Aine itsessään tekee – jos ei nyt maaniseksi – niin fanaattiseksi kumminkin. Tällä asenteella olikin keskeinen osa Japanin armeijassa. Sopivassa suhteessa isänmaallista hurmoksellista propagandaa sekä huumeita loikin pelottoman ja alati päälle käyvän armeijan. Jo Burmassa japanilaiset kiihkoissaan rynnäköivät liittoutuneita vastaan, ja tapasivat myös voittaa lähes joka kahakan. Vasta kun amerikkalaiset tulivat sotaan mukaan, taktiikka alkoi kääntymään itseään vastaan. Fanaattiset japanilaiset yksinkertaisesti ammuttiin silpuksi tulivoimaisten amerikkalaisten eteen, mutta tästäkös japanilaiskenraalit viis veisasivat – uusia alokkaita piisasi.

 

Raakalaisten armeija

 

Eräs pahimpia haittavaikutuksia amfetamiinilla on sen kyky vaurioittaa ihmisen tunne-elämää. Pitkäaikainen käyttö luo lähes sosiopaattisia luonteita, joiden tunnekylmyys on näkyvää. Alamaailmassa ja huumepiireissä ilmiö tunnetaan oikein hyvin, pelin nimi kun on varsin usein kylmä hyväksikäyttö ja ne sairaat rikokset, joita me muut lehdistä luemme kauhistellen. Ei ole tavatonta nähdä narkomaania joka myy vaikka oman lapsensa siinä vaiheessa kun mikään ihmissuhde ei enää merkitse mitään. Tätä psykologista taustaa vasten ymmärrämme paremmin japanilaisten suorittaman pahamaineisen Nankingin verilöylyn, jossa huumepsykoosissa olevat japanilaissotilaat tuhosivat lähes koko miljoonakaupungin asujaimiston. Japanilaisilla tuntui olevan käyttövoimana pohjaton julmuus, asia jonka myös englantilaiset sotavangit havainnoivat turhankin selvästi. Vangit eivät vain voineet käsittää mistä moinen pahuus ja sadismi kumpusivat, ja kuinka ihmiset kykenivät olemaan sellaisia. Kenraalit toki tiesivät että kyse oli amfetamiinin pitkäaikaisesta käytöstä joka oli vaurioittanut sotilaiden tunne-elämää, mutta heillehän julma ja mittaamattoman raaka armeija tietenkin sopi. Tämä on yksi pääsyy miksi japanilaiset tuntuivat niin eroavan muista kansakunnista sodankäynnin saralla. Huomaamme sellaisenkin kummallisen ilmiön että kun huumeidenjakelu alkoi vaikeutumaan sodan loppuvaiheessa ja monen sotilaan pää alkoi selvitä, alkoi japanilaissotilaiden antautumista asteittain tapahtua. Ihmisen luontaiset ominaisuudet – halu pysyä hengissä – alkoi nousta pintaan.

Ronald Searle5

Brittiläiset sotavangit saivat kokea japanilaisten koko sadismin kirjon, johon pystyvät vain tunne-elämänsä vaurioittaneet pitkäaikaiset huumeidenkäyttäjät. japanilaisvartijat myös söivät vankejaan.

 

Kamikaze

 

Sodan loppuvaiheessa kuulut kamikazet ovatkin tapaus erikseen. Vaikka mielleyhtymä romanttisiin kuvaelmiin, viimeiseen teeseremoniaan ja samurai-perinteeseen ovatkin edustettuina, käytännössä kamikaze-lentäjiä koulutettiin sumeilemattomalla huumeidenkäytöllä. Lähtiessään viimeiselle lennolleen, lentäjät olivat käytännössä jo huumepsykoosissa ja euforisissa mielentiloissa. Käyttäjät kuvaavat tätä osuvasti termillä `pää jumissa´. Samaa oli aiemmin tehty jalkaväessäkin, jossa huumeiden loputon avokätinen jakaminen oli johtanut banzai-hyökkäyksiin, jotka käytännössä olivat kollektiivisia itsemurhahyökkäyksiä. Perustettiin erillisiä lohikäärme-yksiköitä joiden ainoa tehtävä oli rynnätä konekivääreitä päin jotta vältyttäisiin antautumisen häpeältä, tai yritettäisiin saavuttaa jokin mitätön taktinen päämäärä. Käyttö ei enää rajoittunut sotilaisiin. Tässä vaiheessa Japania pommitettiin jo lähes päivittäin, ja luonnollisesti amfetamiinin käyttöä laajennettiin sotatarviketyöläisiin. Nyt ei tarvinnut kenenkään nukkua vaan paiskia hommia, vuorokaudesta toiseen ilman vähäisintäkään lepoa. Viimeistään tässä vaiheessa – keväällä 1945 – amfetamiini saavutti koko kansakunnan. Nyt sitä tuotettiin jo lähes jokaiselle jolla oli jokin rooli sotimisen kanssa. Huumepöllyistä kansaa lietsottiin propagandalla vimmaan, jokainen mummokin valjastettiin heinähankonsa kanssa torjumaan amerikkalaisten tuleva maihinnousu. Kerrankin maailmanhistoriassa tapasimme kokonaisen kansakunnan narkkaamassa – ja kunnolla.

 

Talousihme huumehuuruissa

 

Sota viimein päättyi. Japanilaiskenraalit päätyivät hirsipuuhun ja alkoi jälleenrakennuksen aika. Oli myös mittavat varastot amfetamiinia edelleen olemassa. Ne eivät olleet mitään pieniä eriä, puhutaan kymmenistä tonneista sillä kokonaisen kansakunnan ruokkiminen amfetamiinilla vaati myös isoja tehtaita niitä tuottamaan, ja vielä isompia varastoja. Nämä varastot sittemmin japanilaisten mafia Yakuza peri itselleen, ja alamaailman rikollisista tulikin näiden tuottojen avulla oikein kunnon mafiosoja. Aine siirtyi sittemmin tehdastyöläisten käsitteistöön ja japanilainen työkulttuuri oli syntynyt, jossa turhia lomia tai taukoja ei tunnettu. Pää jumissa vaikka viikkokausia. Propaganda suitsutti nyt työnteon ja työyhteisön puolesta jota ”piristävät” ruokkivat aina fanaattisuuteen asti. Tätä menoa jatkui aina 70-luvulle saakka, joskin aine vaati myös veronsa. Huumepsykoottiset ihmiset hyppivät pilvenpiirtäjistä alas, teema jota kateelliset eurooppalaiset uutisoivat silloin aina Suomea myöten. Voidaan sanoa että myös Japanin talousihme sotien jälkeen nojasi strategialtaan tälle aineelle.

 

Amfetamiini löysi sotien jälkeen myös tiensä Yhdysvaltojen puolelle kotiäitien suosimina laihdutuslääkkeinä. Nuo langanlaihat, koko ajan pyykkäävät ja tuntitolkulla imuroivat tarmokkaat alati hymyilevät naiset, jotka kaiken huushollaamisen jälkeenkin jaksoivat naida ukkojaan yökaudet ja hoitaa naapurien kanssa sosiaaliset suhteet eivät juurikaan tarvinneet ruokaa tai unta. Toisessa päässä sitten alettiin perustamaan hermoparantoloita ”modernin elämänmenon” rasittamille ihmisille, jonne nämä kotiäiditkin ajan saatossa lopulta joutuivat. Aine oli kuitenkin saanut pysyvän jalansijan länsimaiseen yhteiskuntaan ja kiinteäksi osaksi alamaailmaa ja syrjäytymiskulttuuria.

'

Jukkis

 

Piilota kommentointilomake