Itä-Ukrainan sota, jossa vastakkain ovat länsi-Ukraina eli Kiovan joukot ja itä-Ukraina, Donbassin joukot ovat olleet avoimessa sodassa jo keväästä saakka, ja jännitteitä näiden kahden välillä on piisannut euromaidanin alkuhetkistä saakka. Kiinnostavaksi tämän sodan tekee, että sitä ei suinkaan käydä huippuhienoilla asejärjestelmillä, vaan toisesta maailmansodasta tunnetuilla taktiikoilla ja osittain myös aseistuksellakin. Koetan tässä läpikäydä tämän sodan pääpiirteet jotta jonkinlainen yleiskuva hahmottuisi, mitä sotarintamalla on tähän mennessä tapahtunut.

 

Sodan siemenet

Sodan siemen laskettiin jo euromaidanin aikaan, kun vallankumous tehtiin äärioikeistolaisilla voimilla. Sitä missä määrin nämä paikalliset ja eurooppalaiset uusnatsit toimivat länsivaltojen laskuun, ei ole tämän kirjoituksen aiheena. Avoin natsilippujen heiluttelu saattoi kuulua asiaan vallankaappauksen alkuhetkillä, mutta siitä maksettaisiin vielä kallis hinta. Vaikka vallankaappauksen takana olivatkin globaalit rahapiirit, piti kuitenkin uusnatsien antaa voiton kunniaksi mesota katutasolla, ja yksi sen läpilyömä asia; lainsäädäntö venäjänkielen (ja kulttuurin) kieltämiseksi, oli se joka viimein mursi kamelinselän. Samanaikainen retoriikka maan puhdistamisesta etnisistä venäläisistä ja heidän kulttuuristaan (ns. moskovalais-juutalainen-klikki) tiesi, että Krimin alueparlamentti erkaantui Ukrainasta samoin tein. Tämä oli tietenkin kova isku länsimaille, ja erityisesti Amerikalle, joka oli jo laskenut itselleen Krimin syväsatamat nato-tukikohdikseen, ja syytti Venäjää ”miehityksestä” – joskaan ei voinut koskaan antaa syytökselleen katetta.

motti

Kuvakaappaus sotatilannekartasta 22.1 2015 ns. kolmannen sotaretken aikana. Separatistien armeija joko murtaa linjoja tai saartaa isojakin kiovalaisyksikköjä

 

Nämä natsimieliset puheet synnyttivät myös maan itäosassa, joka on kulttuurisesti itäistä, siinä missä länsiukraina on puolalaisen läntistä, tyytymättömyyttä. Se alkoi protestina, josta syntyi vapaamuotoinen pro-venäjä liike, joka oli alkuun vain symbolista, koska Venäjä teki heti selväksi, että se ei aio ottaa itä-ukrainaa osaksi omaa valtiotaan. Sen sijaan se tarjosi Kiovan johdolle mahdollisuutta muodostaa liittovaltio, jossa itä-ukrainalla olisi suvereenimpi status. Kiovan juntta vastasi tähän protestointiin, paitsi syyttämällä aiheetta venäläisjoukkojen keskittämisestä rajalleen, myös antoi ymmärtää että Venäjä olisi jo miehittänytkin koko itä-ukrainan. Niinpä se lähetti leegion huligaaneja pahoinpitelemään ihmisiä maan itäosiin. Pahin episodi nähtiin kun poliisiaseman poliisit kieltäytyivät tottelemasta juntan mielivaltaisia määräyksiä, jolloin poliisit julistettiin terroristeiksi ja koko asema käytiin polttamassa lukuisine ihmisuhreineen. Tällöin pro-venäjä –liikkeestä alkoi kasvamaan itsepuolustusjoukot, joka saikin pian tulikasteensa. Lauma aseistettuja humalaisia uusnatseja avasi tulen tiesululla, ja hyökkäyksen motiivi oli ilmeisesti se, että juhlittiin Hitlerin syntymäpäivää. Itsepuolustusjoukkojen seuraava vaihe oli julistaa kansanäänestys Ukrainasta irroittautumiseksi, ja muodostaa varsinainen separatistiarmeija, joka syntyi kuin luonnostaan Kiovan pelottelevan retoriikan vuoksi, jossa jokainen maan itäosan asukas leimattiin terroristiksi, ja heitä tultaisiin kohtelemaan kaikkea muuta kuin Genevensääntöjen mukaan.

 

Ensimmäinen sotaretki

Ensimmäinen sotaretki alkoi välittömästi sen jälkeen kun maan uusi presidentti Petro Porosenko oli valittu virkaansa. Ensi töikseen hän vahvisti maan itäosan asukkaat terroristeiksi, ja että heille ei tultaisi osoittamaan mitään armoa vaan murskattaisiin armotta. Strategista tavoitetta ei salailtu. Tarkoitus oli ajaa itäosan etninen venäläisväestö kokonaan Venäjän puolelle, ja apuun otettiin terrorin koko kavalkadi. Kasettipommit asutuskeskuksiin, huhut mittavista joukkomurhista ja jatkuva rumputuli ajoivat asiaansa. Tai niin luulisi. Historia on kuitenkin osoittanut ettei terroripommituksilla ole koskaan saatu mitään maata psykologisesti murtumaan. Maan itäosassa olivat maan luonnonvarat, viljavat maat, kaivokset ja teollinen kapasiteetti, jotka sodan avulla saataisiin takavarikoitua uusille omistajilleen, joka lieni sotaretken asiallisempi tavoite.

 

Sotaretken yhteneväisyys vuoden 1941 operaatio Barbarossaan on silmiinpistävä. Hitlerin suunnitelmassa myös puskettiin päätä pahkaa vailla päämäärää tai hamuttiin liian isoja tavoitteita. Suhtautuminen väestöön oli myös samansuuntaista. Saksalaiset otettiin kesällä 1941 vastaan kukkakimpuin koska he tulivat vapauttamaan Stalinin ikeestä, mutta saksalaiset tekivät selväksi, etteivät he kaipaa slaavilaisten ali-ihmisten apua josta ei ole kuin orjatyövoimaksi. Tätä asennetta monet pitävätkin Hitlerin pahimpana strategisena virheenä, ja nyt se oli toistumassa. Samaten päätäpahkainen Kiovan joukkojen rynnäköiminen ilman tiedustelua ja vihollisvoiman suruton aliarvioiminen oli koitumassa kohtaloksi, kun huolto- ja tukiyhteydet venyivät liiaksi. Ollaan kuitenkin Donetskin altaalla missä on käyty historian suurimmat panssaritaistelut ja jossa partisaanisota on kehitetty, joten liian myöhään Kiovan joukot huomasivat joutuneensa ristituleen. Separatistit tuhosivat satoja panssarivaunuja, tai saivat niitä saalikseen. Maajoukot joutuivat järjestään saarroksiin, ja yllättäen separatisteja olikin jo joka paikassa. Paitsi että koko rynnäkkö päättyi suuriin motteihin, armeija menetti myös valtaosan kalustostaan.

 

Toinen sotaretki

Presidentti Porosenko joutui nyt kiireimmän kaupalla lähettämään reservinsä pelastamaan kenttäarmeijaansa. Myös ne tuhottiin ja jälleen tuhoutui kokonaisia ajoneuvokolonnia, panssareita sekä tietenkin miehiä. Suurin Kiovan hyökkäyskiila iski saarrettuihin miehiin, joka pääsikin saarrokseen huomatakseen vain tien sulkeutuvan takanaan. Vihollinen oli arvannut tavoitteen joka ei kovin yllätyksellinen ollut. Suurmotti Chauldron 2.0 oli nyt tosiasia. Separatistit saivat mittavat sotasaaliit ja sotavankien kolonnia, jotka tosin vaihdettiin neuvotteluvaiheen aikana. Porosenkon pöydälle päätyi ikäviä raportteja. Rintamakarkuruus oli nyt yleistä, tappioluvut huitelivat kymmenessä tuhannessa joka vastaa jo toisen maailmansodan lukuja, koko panssariarmeija oli menetetty, ja ikkunan alla huutelivat aseistetut uusnatsit uutta kostoretkeä. Alkoi massiivinen syyttely Venäjän valtiota kohtaan, ja erityinen kiukku kohdistui Porosenkolla armeijansa upseereihin joista monet pantiinkin syytteeseen ”petturuudesta”. Selittääkseen tappiot kansalleen hän väitti julkeasti maan olevankin sodassa Venäjää vastaan, ja samalla lämmitteli sydämiä katteettomillla lupauksilla niin EU kuin Nato-jäsenyydelläkin. Suureksi nöyryytykseksi hänen oli kuitenkin aloitettava ainakin nimelliset rauhanneuvottelut varustaakseen uuden sotaretken.

chauldron2

Tilanne kesän 2014 sotaretkellä. Kiovan johtamat joukot ovat kokeneet murskatappion. Kuvan oikeassa ylänurkassa näkyy Chauldron 2.0 suurmotti

 

Tappion syyt olivat ja ovat edelleen armeijan rakenteessa. Porosenko yritti ensitöikseen saada valtikkansa alle uusnatsiarmeijat, jotka kieltäytyivät luovuttamasta aseitaan, uhmasivat avoimesti ja pelottelivat vallankaappauksella. Välirikko Porosenkon ja yksityisarmeijoiden välillä oli ilmiselvä, ja varsinaiseen kenttäarmeijaan hän ei voinut muutenkaan luottaa, koska nämä olivat kieltäytyneet sotimasta oman maan kansalaisia vastaan, eivätkä muutenkaan tuntuneet pitävän Kiovan junttaa minkään arvoisena. Niinpä Porosenko joutui sallimaan yksityisarmeijat ja nämä pitivät suvereenisuudestaan sen verran kiinni, että yhteistä ylipäällikköä ei koskaan saatu luotua. Nämä oligarkki-armeijat olivat ja ovat varsin värikkäässä komennossa; niitä komentavat liikemiehet, turvallisuuspoliisi, gangsteri tai politiikko, mutta harvemmin ammattiupseeri. Ne näkevät toisensa kilpailijoinaan, eivätkä juurikaan puhalla yhteen hiileen missään operaatiossa. Intoa niillä toki mutta taitopuolella homma menee kenraali Custerin oppikirjan mukaan eli päätäpahkaisessa rynnimisessä ilman yllätysmomenttia. Ne hyökkäävät mielivaltaisesti, ampuvat tykillä omavaltaisesti tulitauon aikana, tai vain lähtevät linjoilta silloin kun tuntevat saaneensa kyllikseen. Kiovan armeija on sekava kuin keskiajan feodaaliarmeijat ja jolta puuttuu päällikkyys ja sen myötä sotilaskuri.

 

Myös separatistien riveissä oli samanlainen kehityskulku. Ainoa ero että separatistien poliittinen johto ymmärsi alusta saakka yhteisen ylipäällikön merkityksen. Vaikea sanoa kuka on toiminut tämän armeijan aivoina, mutta mitä ilmeisemmin se on joku venäjältä ostettu kallispalkkainen ex-kenraali, joku yleisesikuntaupseeri, Frunzen sotilasakatemian nero, joka on elämänsä ajan tutkinut panssarisodankäyntiä ja partisaanitaktiikkaa. Tämä tuntemattomaksi jäänyt nero ymmärsi myös lähteä perusasioista: millään armeijalla ei voi olla kuin yksi johtaja, ja yksikään yksikkö ei toimia omavaltaisesti vaan annettujen käskyjen perusteella. Kova pala tämä ehdoton ehto tuntui olevan separatistien johtajalle Igor Strelkoville, joka aikansa kiukuteltuaan jätti eronpyyntönsä. On kuitenkin todettava että yhtenäinen johto on ollut menestystarina, sillä Donbassin yleisesikunta kykenee liikuttamaan joukkoja divisioonan tai armeijakunnan tasolla, kun hajanainen Kiovan armeija operoi parhaimmillaankin pataljoonan kokoisilla miesmäärillä.

 

Kolmas sotaretki

Tämä hajanaisuus ilmeni tuhoisalla tavalla kolmannen sotaretken aikana. Oltiin vedetty henkeä, luotu uusi hyökkäysvoima joten Porosenkon oli aika heittää sivuun neuvottelut, rauhat, liennytykset ja muut pulputukset ja aloittaa kunniansa palauttaminen. Pääkohde oli Donetskin kaupunki, jonka ulkopuolella olevasta lentokentästä taisteltiin verisesti. Käytännössä tuho tuli kuitenkin kun linnoitettua kaupunkia yritettiin vallata suoralla rintamahyökkäyksellä joka johti massiiviseen verilöylyyn ja panssarikaluston menettämiseen. Oikeaoppisesti kaupunki olisi tietenkin pitänyt saartaa mutta se ei ollut mahdollista koska Kiova ei kykene operoimaan isommilla puitteilla. Sen sijaan separatistit kykenivät ja ne aloittivat yleisen vastahyökkäyksen kaikilla rintamilla onnistuen salaamaan painopisteensä. Tätä kirjoittaessa tämä hyökkäys on käynnissä, ja Kiovassa ollaan täydessä paniikissa. Hyökkäys on luonteeltaan strateginen koska samanaikaisesti Porosenko on joutunut julistamaan jo neljännen liikekannallepanon, ja on luultavaa että hän joutuu heittämään ne tulpaksi ja pikakoulutuksen saaneet alokkaat tulevat olemaan vain suupala karaistuneille veteraaniyksiköille.

 

Jos siis haetaan syitä katastrofaaliselle sodalle, niin se on ollut lankeaminen aivan alkeellisiin virheisiin. Keskitetyn sodanjohdon puute, politiikkojen käyttäminen ylempänä sotilasjohtona, upseeriston ja oligarkki-armeijoiden kehno sotilaskuri ja miehistön pakkasella oleva moraali ovat kaikki alkeistason virheistä johtuvia. Homma on ollut koko ajan vain surutonta omien resurssien tuhlaamista ja tapattamista.

 

Tämän lisäksi presidentti Porosenkolla on vielä yksi keskeinen murhe, ja se on talous. Jos vielä alkuun puhuttiin miten Ukraina maksaa länsipankeille velkansa, on ne puheet haudattu. Mitä pidemmälle sotaa on käyty, sen enemmän takaisinmaksun sijaan on puhuttu uudesta luotouksesta. Pian nekin ovat vaihtuneet hätäluottoihin, sitten avustuksiin ja lopulta päädytään hätäavustuksiin. Maan teollinen kapasiteetti on raunioina, luonnonvarat saavuttamattomissa rintamalinjan toisella puolen, valuutta askeleen päässä D-luokituksesta (täydellinen maksukyvyttömyys) ja korruptio ja mustapörssi saaneet sodan myötä massiiviset mittasuhteet. Yhden maakunnan tuhoamisyritys on tähän mennessä tuhonnut koko maan taloussektorin ja myös tällä saralla kello toimii separatistien hyväksi.

 

Jukkis - vanha nojatuoli-Patton

 

Piilota kommentointilomake