Tapana on kuulemma vähän esitellä uutuuskirjan sisältöä, ja niin teen minäkin. Vaiettu muinaisuus käsittelee myös jääkautta ja sen mekanismeja, ja tekee selväksi, että mitään sellaista ei koskaan ollut. Kirjassahan tämä puoli on varastanut leijonaosan, koska entuudestaan jääkausikritiikki on suurelle yleisölle täysin tietämätöntä. Kuten useimmat tietävätkin, olen tainnut jo valmiiksi olla jääkausikriitikon maineessa, ja olen hiljalleen kypsytellyt aihetta, ja nyt on sitten lopulta aika astua kaapista ulos. Tässä esittelyssä tutustumme hiidenkirnuihin. Mikään näköisesitys tämä ei ole – toinen kuvista on vain tätä nettisivua varten.

 

Hiidenkirnujen ongelmallisuus

Mikäli ovat jääkauden tekemät jäljet pahassa ristiriidassa painovoimalain kanssa, niin Howorth toi esiin toisenkin eriskummallisen seikan. Se miten pehmeämpi aines voi kovertaa kovempaa ainetta. Valtaosahan jääkauden jäljistä selitetään tällä tavalla. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa vuonojen synty, joka kuulemma syntyy kun massiivinen jäämassa uurtaa itselleen kulku-uran jopa kivisten vuoristojen läpi. Jokainen ymmärtää, että jos ja kun jäämassa työntyy vasten kalliota, niin pehmeämpi jää on tietenkin se, joka ensimmäisenä periksi antaa. Aivan samalla tavalla voidaan kritisoida myös em. kallioviirujen syntyä. Ajatus siitä että pikkukivet voisivat raapia jäämurskan seasta näkyviä uurteita peruskallioon, on ajatuksena mahdoton. Pehmeämpi jääaines muuttuisi kitkavoimien ansiosta vedeksi sitä mukaa, kun se yrittäisi liikkua ja samalla työntää pikkukiviä mukanaan. Mikäli näin kuitenkin kävisi, pikkukivet jauhautuisivat pölyiseksi hiekaksi järeää peruskalliota vasten, eikä kallioon jäisi mitään jälkeä. Asiaa voi testata. Otetaan vaikka monitonninen panssarivaunu – legendaarinen Tiger kelpaa tässä kohtaa – ja ajetaan telaketjuilla peruskallion päältä sata kertaa, ja nähdään kallion olevan vielä koskematon. Korkeintaan valkoisen viirun saa aikaan kallionpintaan, jonka eroosio senkin hävittää ajan kanssa. Näiden esimerkkien luomat illuusiot ovat tunnettujen luonnon lainalaisuuksien ulkopuolella, ja kuuluvat transkedenttisiin luonnonlakeihin.

 

Asiaa voi tarkastella myös hiidenkirnujen avulla. Hiidenkirnut ovat mystisiä koloja peruskalliossa. Pyöreitä onkaloita joiden syvyys saattaa olla jopa yli kymmenenkin metriä. Tavallisesti niiden halkaisija on noin 2-5 metriä mutta voi olla toki enemmänkin – tai vähemmän. Jätän välistä megalomaaniset hiidenkirnut, jollaisia tunnetaan vaikkapa Kanadasta, ja joita on muutama Suomessakin, ja joiden halkaisija kuin syvyyskin ovat melkoisia. Ortodoksiset jääkausiuskovat ovat niitä kykyjensä mukaan vähätelleet, koska niitä ei voi selittää minkäänlaisten sorvinkivien avulla.

askolan kirnut

Askolan hiidenkirnut ovat oiva turistirysä.

 

Sorvinkivi lieneekin maallikolle tutuin hiidenkirnun syntytapa. Jäämassa painaa irtokiveä kallioperää vasten, ja pyörittää sitä paikallaan niin kauan, kunnes se porautuu peruskallioon synnyttäen syvän kuopan kiveen. Tämä selitysmalli syntyi jo 1800-luvun puolella sen aikaisten herrasmiestutkijoiden nojatuolikeskusteluissa, ja sen ilmeisenä esikuvana lienee toimineet sen aikaiset myllynkivet, jotka kuluvat kuopille kun aikansa hierovat toisiaan vasten. Niine hyvineen tätä mallia onkin sitten opetettu kouluissa itsestään selvänä totuutena. Tarkemmin kun ajattelee, pitäisi olla sanomattakin selvää että jos näin kävisi, irtokivi hieroisi voimalla itseään peruskalliota vasten, ei tapahtuisi muuta kun että irtokivi hajoaisi hiekaksi. Jos olisi edes teoriassa mahdollista porata yhdellä irtokivellä kallioperää, niin siitä syntyisi vallankumouksellinen oivallus kaivosteollisuuteen, kun timanttiporat voitaisiin korvata arkisella graniitilla. Väitänpä ihan kirkkain silmin, että jos lataisimme haupitsiin tai kanuunaan tuollaisen kivenmurikan ja ampuisimme sen voimalla kallioseinään, niin mitään ei tapahtuisi seinämälle. Kivi joka tulisi kanuunansuusta valtavalla nopeudella ballistisesti pyörien, ei tekisi muuta kun hajoaisi palasiksi seinämään osuessaan. Toinen ongelma liittyy voimiin. Tarvitaan siis painovoimaa joka painaisi kiveä alaspäin ja sitten tarvitaan toinen sivuttainen voima joka pyörittäisi kiveä, ja antaisi sille alaspäin poraavan voiman. No ensinnäkään sellaista sivuvoimaa on hyvin vaikea hahmottaa edes hypoteettisten jäätunneleiden avulla. Vielä vähemmän on mahdollista selittää, miten tämä voima voisi edelleen pyörittää kiveä, kun se on porautunut jo usean metrin syvyyteen, ja periaatteessa suojassa sekä alaspäin painavasta että sivusuuntaisesta voimasta. Yleensä kun selitän tätä asiaa jollekulle, hänelle nousee tässä kohtaa kiukunpuna poskelleen, ja hän kysyy, että entäs sitten ne sorvinkivet, joita hiidenkirnuissa on fyysisesti ja täysin nähtävissä?

 

Minun on valitettavasti pilattava illuusio, ja kerrottava mitä tapahtui muutama sukupolvi sitten kun näitä alettiin tyhjentämään kuntien matkailuvalteiksi. Tyhjennettävässä hiidenkirnussa ei ole yhtä sorvinkiveä, vaan se on täynnä soraa ja irtokiviä, jotka ovat siellä tiukasti kuin hitsattuna. Tyhjentäminen tapahtuu rautakangenpisto kerrallaan, ja on hidasta ja hikistä homma. Kiviainesta sieltä saa nostaa sellaiset määrät, että tarvitaan useampi kuorma-auton kyyti kippaamaan ne jonnekin. Tästä kivikasasta sitten valitaan yksi suhteellisen pyöreä kivi joka jätetään sinne pohjalle, ja sanotaan että siinä se sorvinkivi nyt sitten on. Minulla on ollut epäilykseni, että aina kyseinen sorvinkivi ei edes ole aina kyseisestä kirnusta, vaan on kiikutettu muualta, ja pudotettu sen pohjalle. Tätä käyvät sitten turistit töllistelemässä aavistamatta lainkaan, että heitä on jymäytetty. Voi tietenkin pohtia, onko virheellisen teorian pönkittäminen lavastetuilla todisteilla jotenkin eettisesti kestävää toimintaa, mutta juuri näin on toimittu.

 

kattiluodon kirnu

Legendaarinen Kattliluodon hiidenkirnu jonka Keijo Parkkunen avautti 80-luvun alussa ja teki sen pohjalta kirjansa "Sadan vuoden harha-askel".   Itselläni on nyt kunnia antaa tälle klassikolle jatkoa.      

                                                        

Sorvinkivi on mahdoton hypoteesi, ja siitä onkin luikerreltu irti kaikessa hiljaisuudessa. Virtaavaa vettä on tarjottu vaihtoehdoksi, ja kun jääkaudessa ollaan, niin koskaan ei puhuta virtaavasta vedestä, vaan post-glasiaalisista sulamisvesistä. Kuulostaakin niin hienolta ja sitoo veden epäsuorasti jääkauteen. Selitykseksi on tarjottu aallokkoja, koskia, putouksia ja nykyisin muodissa olevasta kavitaatiota. Siis siitä samasta voimasta, jollaisia syntyy esimerkiksi laivan potkurien työntäessä vettä. Kavitaatio on ihan todellinen voima. Usein kuulee sanottavan, että vesi uurtaa jokiuomiakin uuteen uskoon, mutta varsinaisesti vesi itsessään ei sitä tee, vaan vedessä olevat voimat. Onhan se kuitenkin totta, että hiidenkirnuja näkee enimmin jokien ja koskien partailla, ja avomeren rantamilla. Imatrankoski kenties tunnetuimpana. Kyse on kuitenkin optisesta illuusiosta. Se johtuu siitä että veden viereen harvemmin syntyy peittävää kasvillisuutta ja orastava humuskin huuhtoutuu pois laineiden ja kevättulvien myötä. Ne ovat siinä aina näkyvissä, mutta määrällisesti rantamilla ei ole hiidenkirnuja sen enempää kuin vedettömälläkään alueella. Tienteon yhteydessä, kun maa-aines kuoritaan pois, niitä löytyy ihan samalla tavalla. Hiidenkirnuja ei kyetä selittämään nykytietämyksen avulla, ja vallalla olevat selitykset vetoavat luonnonlakeihin, joita oikeasti ei ole olemassa, ja tuskin oli silloinkaan. Sen toki myönnän että niiden synty on tapahtunut lyhytkestoisen prosessin myötä, joka ilmeisesti on tapahtunut äkillisesti joskus pleistoseenikauden loppupuolella. Itselläni on kylläkin sormi suussa samalla tavalla kuin muillakin niiden syntytapaa ihmetellessä, ja itse henkilökohtaisesti laventaisin näkökulmaa jonkin kosmisen teorian avulla. Tulevaisuus näyttää mihin suuntaan tutkimus tulee asettumaan, mutta nykyselitykset eivät ole minkään arvoisia. Tämähän se ongelma onkin. Aina kun löytää todisteen joka puhuu jäämassojen puolesta, jostain Saharasta putkahtaa hiidenkirnu. Aina kun löytää todisteen joka puhuu koski- ym. vesivoimien puolesta, löytyy vastaavasti kirnuja Andien korkeimmilta huipuilta – jopa Mars-planeetan pinnalta. Kaikki löydökset aina kumoavat toinen toisensa, mitä tulee niiden syntyteoriaan.


Niissä oloissa onkin järkevää päätyä johtopäätökseen jota on taidettu esittää aiemminkin: kirnuja voi syntyä monella tavalla. Se on mukavakin johtopäätös keskustelunkin kannalta, koska periaatteessa jokainen keskustelija on ollut omalla tavallaan oikeassa, ja kompromissi on oiva rauhanomainen ratkaisu. Ainoa vaan että siinäkin on looginen puute. Usealla ja toisistaan poikkeavilla tavoilla ei pitäisi kaiken järjen mukaan syntyä yhdenlaista identtistä lopputulosta. Yhdellä metodilla syntyy yhdenlaista jälkeä, ja toisella toista.
Me kuitenkin tiedämme jotakin. Ne ovat kaikki syntyneet suurin piirtein samaan aikaan. Ei ennen, eikä jälkeen. Niitä ei synny nykyisin. Niiden syntytapa on täysi mysteeri joka ilmentää että ne ovat syntyneet olosuhteissa joita emme vielä osaa käsittääkään, nykymaailmasta katsoen täysin erilaisissa. Koska emme tiedä mitkä nämä olosuhteet on – eikä ole teoriaakaan – ei niiden syntyäkään kyetä selittämään. Jos ne olisivat syntyneet ns. normaaleissa olosuhteissa – virtaavissa vesissä ym. – niitä syntyisi koko ajan lisää, ja niitä pystyttäisiin tuottamaan keinotekoisesti. Tämä vie pohjan pois koko aktualismin filosofialta.

 

Jukkis

Piilota kommentointilomake