Näinhän siinä kävi että viimeinen mettäkeikka tuli tehtyä. Parkanossa kun kuulin, että yks porukka oli eksynyt Lauhanvuoren rajapyykille, mikä yhdessä kirjassani on saanut kunniapaikan kaikkien ley-linjojen alkupisteenä. Ne vaan sano, että olivat törmänneet siellä outoon ”kivikehään joka oli kun ihmisten tekemä”. Minähän en – häpeäkseni – ole sinne itse koskaan saanut aikaiseksi lähteä, mutta tämän kuultuani muuttui tietenkin ääni kellossa.

Kuin sattumalta jutun kuuli yksi tyttöporukka joka halusi kanssani samalle retkelle. Lyötiin siinä sitten päivämääriä lukkoon ja vihdoin viimein koetti sekin päivä, että reissulle mentiin. Kai sitä nyt aikamies kaunottarien kanssa reissuun menee – erityisesti kun saa päteä jonkinlaisena esoteerisena guruna joka saa osakseen vain ihailevia katseita. Hiveleehän se, ja tää on näitä rajatieteilyn hyviä puolia.

Koska likat ei olleet koskaan siellä käyneet, niin pitihän matka sitten tehdä perinteistä reittiä, eli käydä kattoon Aumakiveä - joka oikeastaan oli kallio. Matkan varrella kaikki oli punaista hiekkaa ja kivetkin oli värjäytyneet punaisiksi. Eräällä hiekanottopaikalla sain kyllä idean, että jos tarttee joskus tehdä sci-fi –leffa johon tarvitaan Marsin pintaa, niin tätä parempaa paikkaa ei olekaan. Siitä sitten ihaileen Kivijataa eli pirunpeltoa ja lopulta huohottaen näkötornin päälle – minä en tietenkään kavunnut.
rajamerkki
Lauhanvuoren kolmen kunnan rajapyykki on kaunistelematta sanoen aikas ankee viritys

Sitten me mentiin sinne rajapyykille ja olipa onni onnettomuudessa, että oli jollakulla kännyssä kartta. Sehän on todella pirullista maastoa tasaisena kangasmetsänä, jossa ei erotu minkäänlaisia maamerkkejä eikä oikeastaan edes korkeuskäyriä. Löytyihän se ongelmitta ja kiistatta oli aikas kuppainen viritelmä.

Itse vietin hiljaisen hetken Siioninkeitaan rantamilla. Olen sitä kartassa katsellut sen miljoona kertaa arvellen sen pronssikautiseksi järveksi, joka on aikanaan hilannut paikalle nämä pronssikautiset kuninkaatkin. Muutenhan seutu on tyystin asumaton, ja ollut sitä vissiin aina. Pohdiskelin onkohan Siioninkeitaan vesi ollut aikanaan yhtä parantavaa kuin mitä lähistöllä oleva Spitaalijärvi on nykyisin. Kuka näistä tietää?
siioninkeidas
Siioninkeidas on jo nimenä mielenkiintoinen...

Kiviähän siellä ei ollut nimeksikään, joten kivikehän löytyminen oli helppoa. Kiistatta ne olivat isossa kehässä mutta mitään konkreettista todistetta ei ole siitä, etteivätkö voisi olla sitä luonnostaankin. Taustalla häämötti yksittäisiä kiviä ja kun astekulmia mitattiin, ne oli siinä 140 asteen ja 190 asteen kohdilla – eli se mitä ennustin kirjassani jo vuosia aiemmin. Vaan onko sattuma vai tarkoituksellisuus – sen jätän lukijalle. Tuiki tavallisia maakiviähän ne on. Nämä on niitä juttuja jotka kiusaa sitten loppuelämän. Mieleen tulee väistämättä että ne on voimamiehet siihen tieten kanniskelleet.
kiviympyra
Siinä sitä sitten istutaan - kiviympyrän uhrikivellä. Kaikkien ley-linjojen alkupisteessä.

Sitten takaisin rajapyykin kautta autolle. Vieressä oleva maakivi kiusasi, sillä se oli kuin pengerretty. Yleensähän routa tekee sitä ja täyttää ne vedellä, mutta jokin alitajuinen vaisto sanoi, että sitä kannattaa tutkia. Kun en sitten muutakaan keksinyt, niin aattelin että otetaan nyt kuva muistoksi, kun digikuvaus ei paljoa maksa. Kun asetin kännykameran kohdilleen, kameran kautta erottui selvä kirjainjono, joka oli kyrillistä tekstiä. Nostin katseeni kännykästä ja tuiki tavallinen kivenpinta tervehti. Mitään ei näkynyt ja kun kuvankin otin, ei siitäkään oikein mitään näy.Tarkkasilmäinen voi tästä erottaa kyrillisen sanan loppuosan ”…optya” tai jotain. Ilmeisesti on niin, että joku tsaarinajan maamittari on siihen jotain kirjoittanut kultamaalilla, jonka sää on kuluttanut pois, mutta kännykameran pikselit erottaa sen, mitä ihmissilmä ei enää näe. Kun sitten skannasin kiven kaikkia sivuja, toisella sivulla oli jokin numerosarja, jota sitäkään ei paljas silmä erottanut.
lauhanvuoren rajakivi
Lauhanvuoren aito ja alkuperäinen rajakivi. Tai ainakin tsaarinvallan aikainen.

Siinä me sitten luettiin sitä kiveä kännykän läpi. R39…8..toi on seiska…onko kolmonen… Kuten arvata saattaa, valokuva kotona ei sitten näyttänyt kun rypyliäistä pintaa. Selvää on, että olin sattumoisin törmännyt siihen alkuperäiseen rajakiveen ja se kivikasa siinä vieressä on joku nykypäivän maamittausinsinöörin kalibroitu versio. Panee kyllä miettimään millä todennäköisyydellä voi mennä sysimettään kauas asutuksesta, ottaa kuvaa tuiki tavallisesta maakivestä ja löytää kun sattumalta siitä jonkin salaisen numerokoodin? Näitä nyt vaan sattuu.

Sellainen reissu.

Piilota kommentointilomake