Prioni on väsäämäni kokopitkä elokuva joka hyvällä lykyllä saa ensi-iltansa vielä alkuvuodesta. Aika näyttää. sillä sen verran elokuvanteosta on jo oppinut, ettei kannata kovin kiinteitä päivämääriä – tai edes vuodenaikoja – lupailla. Haluan nyt vaan muutamalla sanalla buffata ja kertoilla miten se syntyi.

Kehityskaari alkoi kai jo silloin, kun tuli saatua loisto-oivallus tehdä kirjoistaan trailereita eli mainoselokuvia youtubeen. Suomalaisten Tuho oli lyhytelokuvana harvinaisen onnistunut ja omituinen viritys, ja seuraava askel olikin sitten tehdä lyhäri romaanistani Zombievyöhyke. Silloin opin elokuvanteosta kaiken. Sillä sehän oli kolmiminuuttinen pätkä, joka roikkui ns. erikoisefekti –vaiheessa alun toista vuotta, ja jonka eteneminen oli kuin siirapissa uimista. Oikeastaan siinä meni pieleen kaikki mikä pieleen oli mennäkseen, ja mistä muusta ihminen oppii kuin virheistä? Sanomattakin selvää että kirjamainoksena se epäonnistui surkeasti.

Tässä on itsekullekin töllättäväksi elokuvan traileri joka vähän valottaa sisältöä ja tunnelmaa... Pitääkö erikseen mainita että tämä on myös syväluotaus sieluntilani ns. pimeään puolleen, sillä leppoisaa perhekomediaa tästä ei tee parhaalla tahdollakaan.

https://www.youtube.com/watch?v=Jhbf3m3rQG0

Pieleen meno tuppaa kuulumaan harraste-elokuvan eli ns. indie-tuotannon piiriin. Onneksi ei sentään nykypäivänä tarvitse kärsiä niistä samoista kuin 90-luvun ja 2000-luvun alun pioneerit. Silloin oli aivan tavallista että kuvauspaikoille eksyi koheleita, ja näyttelijät karkasivat kesken elokuvanteon jos homma ei sitten ollutkaan mieleen. Editointivaiheessa kovalevyt särkyivät, joutui pahaan luottokorttikierteeseen ja kameravalot paloivat jo kuvausten alussa. Yleensä kaikki oli sellaista hapuilevaa improvisointia ja elokuvan saamiseksi loppuun, tarvittiin jo poikkeuksellisia henkisiä kykyjä.


Nyt kun näitä hommia on tehty suomessakin jo hyvän aikaa, avustajakaarti on nykyisin suhteellisen ammattimaista, tekniikka parantunut ja kokemusta tullut. Voin vain onnitella itseäni että olen aina päässyt helpolla, koska edeltäjäni ovat kompuroineet nämä asiat puolestani, ja oppineet varoittamaan tulokkaita.

Halusin oikeastaan ensimmäisen kokopitkän elokuvan jo ensimmäisestä oikeasta elokuvastani Vaivaistalo. Eihän siinä tietenkään materiaalia ja juonenkulkua niihin minuuttimääriin piisannut, eikä se kiistatta mikään mestariteos ollutkaan johtuen sen staattisesta luonteesta. Huonona sitä ei suinkaan pidetä, mutta jossain määrin yllätyksettömänä ja kliseisenä. Tärkeintähän kuitenkin että sen tekemisestä oppi taas lisää ja ennen kaikkea sai itseluottamusta. Sellainen on minun taustani tällä alalla.

Mikä parasta, olin onnistunut tutustumaan ihmisiin jota elokuvanteosta jotain oikeasti tajuavat. Sanomattakin selvää että itse olen pyörinyt kuvauspaikoilla ohjaajanroolissani lähinnä vain jaloissa ja rasitteena. Turha tässä itteensä kehua. Minä tuotan vain sisällön ja ehkä vähän olen sparrannut näyttelijäkaartia, mutta toiset ihmiset ne elokuvaksi pukevat, ja itse olen ollut lähinnä keulakuva. Kaikkien näiden lyhytelokuvien jälkeen mielessä kummitteli alun toista vuotta kysymys; millainen sitten olisi hyvä elokuva? Olisiko minun tarinankerrontataidoistani siihen? Lopulta vatkaus aivonupissa synnytti sitten Prionin.

Prioni kertoo lyhykäisesti maailmasta jossa luontoon karannut geenimanipulaatio on tehnyt kasvikunnasta myrkyllisiä. Kaikki hyönteisiä isommat ovat kuolleet sukupuuttoon. Syrjäisellä maatilalla elää neljä naista jotka mikroskoopilla kampaavat viimeisiä syötäviä juureksia tai marjoja. Periaatteella yksi kymmenestätuhannesta vadelmasta on vielä syötävä – mutta määrä pienenee koko ajan. Joukkoon asettuu viides nainen ulkopuolelta joka tietää, että maailmassa on enää yksi ravinto, ja se on ihmisliha. Tunnelma muuttuu luonnollisesti tämän jälkeen paranoidiseksi.

Ihmissyönti on teemana mielenkiintoinen. Tämän teeman elokuvaa ei ole Suomessa tehty koskaan, ja itse asiassa maailmanlaajuisesti mieleen ei tule kuin muutama esimerkki. Romaaniin pohjaava Tie (The Road) sekä toimintarymistely Day. Nekin välttävät silti sitä perimmäistä kysymystä; mitä nämä kunnialliset ihmiset tekevät siinä vaiheessa kun heidän oma ruokansa loppuu. Koska on aika luopua viimeisestä ihmisyyden rippeestä ja hylätä arvokkuutensa? Sellaisen ajatusmaailman voi nähdä vahvana symbolina nykyisestä lama-ajasta jossa rahattomuus ja YT-neuvottelut pakottavat luopumaan ylpeydestään, itsensä arvostamisesta ja tinkimään asioista, kun leipänsä joutuu hankkimaan periaatteistaan tinkien. Muuttamaan lähiöön ja toimistotyön sijasta vastaanottamaan mainosjakelua tai työllisyyskursseja. Näin se ainakin oman elämäni kohdalla on mennyt, jossa elinolosuhteeni kuin työhistorianikin on ollut tasaista alamäkeä, ja puuttuu enää se viimeinen silaus kun hyväksyy alemman sosiaaaliluokan elintavat.

Tosin ylläolevan olen keksinyt vasta jälkikäteen. Rehellisesti sanoen ajattelin vain, että kun muualla suomalaisia pidetään outoina metsäläisinä, lähes ihmissyöjinä, niin suomalainen kannibaali –elokuva voisi tästä syystä olla vaikka kansainvälinen menestystarina. Tai ehken edes tavoitellut niinkään korkeita kuusenkurkotuksia: tarkoitus oli vain kopioida Walking Deadin eeppistä kerrontaa. Vaan rupeapa siinä maskeeraamaan sataa zombieta yhteen kohtaukseen, joten se teema piti heti unohtaa jo toteutussyistä, ja zombbarit alkavat muutenkin olla genrenä out. Sen sijaan tavalliset kundit pyssyineen on huomattavasti helpompi toteuttaa.

Sen verran voin vielä sisällöstä vinkata että halusin siitä samaan aikaan syvällisen että myös sellaisen, joka ei puuduta katsojaa. Elokuvan kun pitää aina olla fyysinen mutta se saa myös olla sellainen, joka jättää katsojan miettimään – miten itse käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa? Halusin siitä kertakaikkiaan niin reaalimaailmaa muistuttavan että vaikka lopputulos onkin draamaa jossa on puhetta kenties liikaakin, toivon että valinta olisi onnistunut. Mieluummin eeppinen kerronta kuin mikään toimintarymistely, jossa sotamaalauksiin puetut kannibaalit tunkee sisään raamit kaulassa, ja mimmit lahtaa niitä pumppuhaulikoilla.

Aika näyttää millaisen vastaanoton se tulee saamaan, ja kelpaako se isommallekin yleisölle. Pidetään kuitenkin peukkuja. Omasta mielestäni elokuva tulee olemaan sen verran hyvä, että se saattoi jäädä viimeiseksi tekeleekseni. Johtuen siitä että huonompaa en moisen mestariteoksen jälkeen suostu tekemään ja post-apokalyptista visiota parempaa teemaa ei olekaan.


Jukkis

Piilota kommentointilomake