Kerron itsestäni. Vieläpä ihan moniosaisena jatkiksena, ja lähinnä kai ns. julkisesta urastani. Jos nyt minun kohdallani voi julkisuudesta puhua. Kaipa se on yhdenlainen kehityskertomus, mutta kaipa tän kirjoituksen takana on se juttu, että edes kerran elämässään haluaa katsoa vähän taaksekinpäin, mitä on tehnyt, mitä on tehnyt huonosti, mitä on jäänyt tekemättä ja mitä olisi saanut jäädä tekemättä.

Se mitä puolia itsestään haluaa kertoa, ja missä sävyssä mitä asioita painottaen, ei ole helppo päätös. Yhdestä ihmisestä kun on aina moneksi ja meillä on elämässämme monenlaisia rooleja. Itsehän olen yhdeltä osaltani tunnettu kirjailijana, joidenkin mielestä kaverina joka kaivaa esiin jotain tärkeää, ja toisten mielestä huuharina, rajatieteilijänä ja humpuukiukkona, jonka hengentuotteista kannattaa pysytellä kaukana. Makuasioita vissiin? Tosin kritiikit on aina närästäneet kirjojeni kohdalla, että pahimmat kriitikot ei ole koskaan yhtäkään lukeneet. Se on kyllä asia joka ärsyttää toisiakin kirjailijoita. Jos itseni kuitenkin pitäis päättää, kumpi versio on oikea, niin varmaan molemmat – ihmisestä on todella moneksi. Eikä tämä edes ole kuin pieni pala minua, ja erilaisissa tilanteissa vedetään monia eri rooleja, kuten me kaikki tietenkin. Se kai meistä ihmisiä tekeekin.
jukkis hienona
Oletteko aina ihmetelleet miltä näytän? Tässä kuva suoraan catwalkilta; ...ja nyt estradille astuu Jukkis yllään liikemiesten viimeisintä muotia. Tyylitietoisen miehen diskreetti valinta.

Aattelin vähän painottaa tätä puolta, sillä siviiliminäni ei kauhean inspiroiva ole. Miten minusta tuli kirjailija ja miten matka alun rajatieteilijästä kohti muinaistutkimuksen harrastajaa oikein on alkanut. Jotta saadaan tähän heti raflaava alku, niin mennään siihen historialliseen hetkeen kun vuosituhat vaihtui. Muistelisin jo joskus vuonna 1979 ajatelleeni että missähän elämäntilanteessa silloin olen kun tulee uusi vuosituhat. En olisi suin surminkaan ajatellut että uudenvuodenaattona keskiyöllä 2000 elämä oli täysin nollapisteessä. Olin jättänyt edellisen elämäni täydellisesti taakseni, etääntynyt vanhoista kavereistani ja se työelämänpolku mitä olin seurannut, oli ajautunut umpikujaan. Siinä sitten seisoin enkä muuta voinut. Edessä täysin avoin vuosituhat.

Ratkoessani toimeentulokysymyksiä, oli myös syytä täyttää henkistä tyhjiötä. En oikein vieläkään osaa sanoa miksi suuntasin määrätietoisesti kohti vähän sellaista niinku esoteerisempaa maailmankuvaa. Kun ei koko alasta mitään tiedä ja kylmiltään koettaa etsiä, niin onhan siinä haasteensa. Erikoiseksi sen tekee, että koko luonteeni on vähän koko oppisuunnan vastainenkin. Siihen aikaan vielä olin – jos mahdollista – nykyistäkin karskimpi. Se mihin maallikko tietenkin saattoi niihin aikoihin törmätä, oli tietenkin teosofia ja Ervastin kirjat. Ei silloin vaan ollut mitään muuta. Pekka Ervast otettiin vakavasti, henkisenä opettajana ja vaikka minä, ja mun täytyy tunnustaa että kun pari sen kirjaa hankin, ne ei sit puhutelleet yhtään. Tuli siinä luettua joten jungilaistakin, mutta vaikka ne tärkeiltä tuntuikin, niistä vaan jotenkin uupui se kipinä.

Osa 1: Matka kabbalistiksi

Oikeestaan se mikä kolahti, löytyi netistä. Internet oli vasta tulollaan joten sieltä kyllä löysi sitten aikas äkkiäkin koko aihepiirin. Sieltä sit löyty tällänen ihmeellinen juttu, että alkukielisessä Raamatussa olis salakirjoituksia. Se kiinnostikin sitten ihan eri mitoissa, koska se oli jotain konkreettista jonka voi todentaa tai olla toteamatta. Itse asiassa se kolahti niin että hankin liudan sanakirjoja, tilasin alan koodiohjelman Israelista, ja tietenkin tutustuin alan guruun Seppo Heinolaan, jonka kanssa meillä synkkas heti alusta saakka. Itse asiassa Sepolla oli todella laaja tän alan käsikirjasto, josta vippailin tasaiseen tahtiin. Koko se juttu länsimaisesta salatiedeperinnöstä löyty sen hyllystä.

Kulutin aikaani näitä koodeja etsiessäni ja täytyy sanoa että mukavaa oli. Hyvin äkkiä opin erottamaan toisistaan ns. toora-koodin ja raamattukoodin. Toora-koodi oli niitä oikeita salakirjoituksia joita muinaiset olivat kirjaan kätkeneet joko els-koodina tai gematriana tunnettuna numerokoodina. Raamattukoodi – jonka loi amerikkalainen M.Drosnin oli enemmän tälläistä lahkolaismeininkiä, jossa haettiin koodina niin Kennedyn murhaa kuin WTC-tornien kaatumisiakin. Hitleriä tietenkin.
tooran salakirjoitus
Jo aikaa sitten loppuunmyyty Tooran salakirjoitus oli suttuinen omakustanne, joka ei kuitenkaan ollut huono.

Muutamaa vuotta myöhemmin astuin sitten esiin pienellä omakustanteella Tooran Salakirjoitus. Ei se kai kovinkaan kummoinen tekele ollut, mutta taatusti rakkaudella ja tutkijaninnolla tehty. Itse asiassa se oli jopas aika hyväkin kun aattelee miten noviisi sen teki, ja miten vaikeasta aihepiiristä puhutaan. Siinä meni vähän muitakin juttuja ympärillä oikein. Paitsi että Ultra-lehti tarjosi heti näkyvyyttä joka tiesi melkoisen tilausvirran satamista postiluukusta, joka on kaiken kirjailijauran aa ja oo. Sillä jos heti alussa ei ole onnea, sitä jättäytyy takavasemmalle aikas äkkiäkin. Kaipa siihen onneen vaikutti sekin, että newageily oli silloin kuumimmillaan, ja alalla oli enemmän kysyntää kun tarjontaa. Eikä aihepiirikään ollut mitenkään out, koska silloin oli just polemiikkina nää Räisäsen eksegetiikat, ja raamatuntutkimukseen oli senkin vuoksi yleistä mielenkiintoa. Se kaikki oli ihan puhdasta onnenkantamoista, jossa satuin vaan oleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jotenkin sitä alitajuisesti tarttui ajan virtaan.

Olisi vääryys ellen mainitsisi tässä yhteydessä Helsingin Hengen- ja tiedonmessuja. Kun sinne Sepon avittaessa hankin pöytäpaikan, se oli elämäni eka kerta kun tutustuin alan piireihin. Se juttu vaan kolahti, se oli kun Ypäjän maalaispoika olis viety keskelle säihkyvää Broadwayta. Kirjaakin meni suhteellisen kivasti, ja rahaakin tärkeempää oli, että sai kunnioitusta. Ei voi kiistää ettei kaikki tää olis leiponu mua kirjailijaksi. Tavallaan sekin oli onnenkantamoinen että moinen kulttuuripiiri oli jo valmiiina, eli kirjailijan kannalta kohderyhmä. Olisi varmasti ollut tosi hankalaa metsästää tän alan ihmisiä tuolta suuren massan keskeltä.

Mulla on ollu aina näistä piireistä pelkkää hyvää sanottavaa. Vaikka ulkopuoliset pitääkin rajatieteilijöitä jonain hupsuina niin se on itse asiassa hyvin vahva kulttuuripiiri. Se kuljettaa tälläistä outsider –tietoa ja on äärimmäisen suvaitsevainen vähän oudollekin, ja suhtautuu kaikkiin kunnioituksella. Ja vastoin yleistä luuloa, ne on tervejärkisiä ihmisiä. Kyllä minäkin oon nähny niissä piireissä monenlaista helppoheikkiä jotka aattelee että nämä on helppoja kaloja lypsää, mutta ei siellä onnistu juuri kun ne ns. aidot asiat ja tyypit. Kyl ne huijarin läpi näkee. Hienoja tyyppejä siellä on paljon.
Alefin salaisuus
Tämä on näitä kirjoja josta en juurikaan ole ylpeä. Luvalla sanoen vähän naivi mutta vissiin sen vuoksi vetosi esoteerisiin piireihin helppolukuisuutensa vuoksi. Saatavissa.

Seuraava Raamatun numeriikkaa käsittelevä teos oli sitten Alefin salaisuus, jota tosin saa edelleen, mutta jota en juurikaan pidä myynnissä. En minä siitä mitenkään ylpeä ole. Siinä on hieno kansi, ja kaikki pitää sitä helppolukuisena ja se oli siihen juttuun sopivan epämääräinen. Itse näin siinä lähinnä kirjan jossa ei oikein ole punaista lankaa ensinkään, ja se että se ei ole niin pahaa tajunnanvirtaa kun luulisi, johtuu siitä että Seppo muokkasi sitä aikas lailla. Otin siitä pienen painoksen josta pääsin eroonkin ihan mukavasti, eli vielä ei tullut hauraaseen kirjailijauraan stoppia. Olisi se kyllä voinut flopatakin pahasti. Se olis flopannut ellei aikakauden yleinen ilmapiiri olisi sitä vielä suosinut. Jostain kun putkahti nämä Madonnan kabbala-jutut samaan aikaan.

Kun mä sitten siirryin – Sepon kirjaston avulla – seuraavaan vaiheeseen, eli kabbalasta suoraan länsimaiseen mysteeriperinteeseen, joka kai loppuu tonne vapaamuurareihin, niin kyllähän tätä raamatullista numeriikkaa tuli mukana roikotettua aikas pitkäänkin. Vasta sitten osasin päästää siitä irti, kun tilaustyönä tein yhdelle kustantajalle tollasen kun Luomiskoodin, joka oli jo ihan asiallinen ja rationaalinen esitys Raamatun salakirjoituksista. Vaikka se oli tän alan paras kirja, ja kooditulkinta oli kansainvälisestikin melkein parasta, niin siitä painoksesta oli yllättävän vaikea päästä eroon. Aikakausi kun oli jo vaihtunut, ja suuri yleisö alkoi kääntämään uskonnollisille aiheille selkänsä. Mulla on Luomiskoodista edelleen sellainen kutina, että jos olisin osannut kirjoittaa sellaisen jo 2000-luvun ekoina vuosina, ja mieluiten vaikka 1990-luvun puolella, se olis ollut tapaus. Se olis varmaan iskenyt johonkin tosi kovaan saumaan.

luomiskoodi
Luomiskoodi syntyi pitkällisen kypsyttelyn tuloksena ja on yhteenveto vähän kaikesta tutkimastani. Se on ihan pätevä kirja eksegeettiseltä kannalta. Kirja ilmestyi vuosia myöhemmin kuin nämä muut. Loppuunmyyty. 

Tietenkin jokainen tässä kohtaa kysyy, onko alkukielisessä Raamatussa mukamas ihan oikeita salakirjoituksia? Mun on tähän vastattava että on kyllä. Ihan oikeita. Olen itse löytänyt muutaman josta olen erityisen ylpeäkin. Näin jälkikäteen kun niitä tulkitsee, niiden filosofia tuntuu liikkuvan tossa silkkitien filosofiassa, eli lienee jotain juutalaisuuden vanhimpia kerroksia jo Babylonian ajoilta. Kyllä se osaltaan vahvistaa sitä näkemystä jonka eksegeetitkin on tuoneet esiin todetessaan Vt;n olevan sarja ajallisesti päällekkäisiä tarinoita. Nykyisin olen hirveän huono puhumaan enää tästä aiheesta, sillä se kaikki jäi jotenkin tonne uran alkuvaiheisiin, ja on ollut kaikki nää vuodet aiheenakin oudon marginaalisella tasolla. Jossain lahkolaispiireissä näitä harrastetaan edelleen, ja mitä tulee koko tähän aihepiiriin, niin Suomessa jostain kumman syystä, kaikki alan gurut on tamperelaisia. Ehkä täällä on vaan ainoana se oikeanlainen mentaliteetti?

Osa II - kabbalistista salatieteen tutkijaksi.

Kannattaako ihmisen leimautua rajatieteilijäksi? Minä olen näin tehnyt ja kulkenut sen verran pitkän tien, etten minä toisten ennakkoasenteista juurikaan piittaa. Maine olisi tullut joka tapauksessa, ja parempi antaa sen tulla kertaheitolla ja vaan elää sen kanssa. Eikä sillä nyt sitten loppujen lopuksi olekaan ollut merkitystä paljonko leimautuu. En minä olen sen sortin ihminen joka aina jaksaisi ottaa itsensä kauhean vakavasti, ja itseironiaa osaan kyllä viljellä. Siis noin persoonan tasolla tietenkin, tietokirjailijana mun on tietenkin puolustettava esittämieni asioitten faktapuolia.

Mun vahvuuteni on ollut aina tavaton älykkyys. Tai tää nyt oli valkoinen valhe. En minä pärjäis alkuunkaan Mensan kuviokokeissa. Enkä edes kai ole kauhean älykäs, mutta olen saanut luonnonlahjana käsittämättömän supermuistin. Jotenkin tiedän että sellaista ei ole kaikillla. Mun tietääkseni vain Paavo Väyrysellä on vastaava norsunmuisti. Siltä voi mennä ja kysyä jotain poliittista juttua ja se vetää heti ulkomuistista missä kokouksessa niin on aikanaan päätetty ja minä vuonna, ja mitä muuta siellä sovittiin. Mahdollisesti se osaa kuvailla kokouksen puheenjohtajan käyttämän kravatinkin. Harva tuollaiseen pystyy. Mulla on ollut aina tää sama kyky, että se juttu joka tekee muhun vaikutuksen, suorastaan hitsautuu mieleen, ja sen voi sieltä kaivaa esiin vielä kymmenienkin vuosien päästä. Muistan lukemani, ja minähän olen ollut oikea lukutoukka, ja muistan mitä ihmiset sutkauttelee, ja sitten ne vaan ajatustyössä yhdistelee toinen toisiinsa. Teen usein messuilla ihmisiin vaikutuksen muistamalla niitä kasvoja jotka kulki pöytäni ohi kaksi vuotta aiemmin jollain toisilla messuilla. Se on vähän kun muistais suurinpiirtein joka kymmennenen vastaantulijan. Voisi kai sanoa että olen tyyppi joka osaa tarvittaessa tehdä pitkiäkin päättelyketjuja. Se kai tekee sitten minusta synnynnäisen tutkijaluonteen, asia joka on hahmottunut muotoonsa vasta vuosien itsetuntemuksen jälkeen, kun on oivaltanut omat lahjansa ja mistä ne kumpuaa.

On mulla muitakin etuja. Yleensä vaistoan herkästi jostain jutusta sen kokonaiskuvan – miten kaikki liittyy toisiinsa ja muodostaa isomman kuvion. Se että viitsin johonkin keskittyä, tekee toisinaan erityislahjakkaan. En sano tätä kehuakseni, tai että olisin vakuuttunut omasta kaikkivoipaisuudestani. Enkä voi sanoa olevani millään muotoa itteeni täynnä. Totean vaan että luonteeltani olen sellainen kun olen, ja omaan sellaiset kyvyt kun omaan. Kiistatta se tekee musta myös yksinäisen suden. En minä viitti tuhlata aikaani sellaiseen jota muut harrastaa, nykyisin luen harvoin ja pelkkää tietokirjallisuutta, telkkaria katson kerran pari viikossa, ja mitään nettihömpötyksiä tai ajanvietepelejä en harrasta sitäkään vähää. Mun on ollut myös hyvin vaikea sopeutua mihinkään työympäristöön tai kenenkään alaiseksi ilman että on ilmaa välissä, koska en oikein aina jaksa näköalattomia ihmisiä. Mun on ollut jopa tällä alalla vaikea toimia yhteistyössä koska ennemmin tai myöhemmin ne tuntee jäävänsä mun varjooni ja alkaa tuntea salakateutta. Voisi melkein sanoa että jokaiseen mun kirjaani sisältyy aina joku menetetty yhteistyökuvio tai muu ihmissuhde. Erityisen hyvin tää pätee silloin kun tuppaa tuleen menestystä, joka tuo esiin ihmisen harmillisimmat luonteenpiirteet. Se vaan on näin. Kyl mä nykyään katton etukäteen kenen kanssa rupeen tekeen mitäkin. Kyllä sen täytyy olla jollain lailla tasapainoinen ja aikuismainen ihminen, ettei se sit sekoo kesken kaiken, ja rupee pikkusieluiseksi kiukuttelijaksi. Tää nyt kuulostaa siltä kun itse olisin jollain lailla viaton, ehkä ne syynsä minussakin, mutta mulle itselleni ne on ihan arvoitus jos näin on.

Se on oikeastaan prosessi. Ihan alussa sitä saa vielä pelkkää hiljaisuutta tai sellaisia teennäisiä kannustuksia. Jossain vaiheessa – jos esittää jotain valtavirrrasta poikkeavaa – alkaa saada vittumaista kritiikkiä, jonka tarkoitus on murtaa ja painaa takas tuntemattomuuteen. Se on sitkeä prosessi joka vaan täytyy läpikäydä. Jossain vaiheessa se loppuu, loppua kohden muuttuu muuten usein häiriköinniksi tai jopa stalkkaamiseksi, mutta sitten se on ohi. Lopussa saa kunnioitusta. Sen saaminen vei itseltäni viitisentoista vuotta melkoisessa paskamyllyssä mutta onpahan sit tehty.

hans boijen salaisuus
Hans Boijen salaisuus oli veret seisauttava romaani joka toi vapaamuurarien salaisen symboliikan ihan kotiporteille. Kirjalle oli valtaisa sosiaalinen tilaus ja sitä voi pitää ensimmäisenä ns. hittinäni. Eli sitä myytiiin jo sadoissa eikä kymmenissä. Saatavissa edelleen.

Nää kaikki luonnekuvaukset oli vielä hamaa tulevaisuutta kun hyppäsin noista kabbala-hommista sen aatteelliseen perilliseen eli länsimaiseen mysteeriperinteeseen. Hans Boijen salaisuus oli sitten seuraava vaihe, ja se oli romaani. Tunnustan suoraan että olen aina ollut huono romaanikirjailija, ja tämäkin oikeastaan vaan rakentui sille, että Tampereen perusti silloinen korkein vapaamuurari Hans Boije. Eikä se oikeastaan edes ollut romaani, vaan jonkinlainen jutusteleva kirja.

Muistan kun vuokrasin sen kanssa taas pöydän Hengen- ja tiedonmessuilta ja menin sinne Boije-laatikoitteni kanssa, ja näin sitä myytävänä lähes kaikissa pöydissä. Tunteet oli vähän kahtalaiset; toisaalta sitä oli oman kirjansa kanssa vaan myyjä toisten joukossa, mutta toisaalta tiesi, että oli saavuttanut jonkinlaisen läpimurron – tai pikemmin nimee. Kustantaja kyllä taputteli aina selkään tavataessamme. Jotenkin onnekkaasti olin saanut siitä kirja-arvostelun vapaamuurarien järjestölehteen Koilliskulmaan ja siinä kehotettiin pirkanmaalaisia veljiä tutustumaan opukseen, ja nehän osti sitä kun simo hilloa. Itse olen pitänyt sitä aina vähän – jos en huonona – niin raakileena enkä ole sitä juurikaan pitänyt myynnissä, vaikka sitä saa edelleen.
salaseurojen aika 1775 1839
Ironisesti Salaseurojen aika oli neljäs kirjani johon aloin olemaan itsekin tyytyväinen. Alun amatöörimäisyys alkoi olla takana ja sisäinen kehitys tutkijasielun herättämiseksi oli alkanut.

Seuraava vaihe olikin sitten Salaseurojen aika, joka oli Boijen tietokirjamainen versio. Se menee kaupaksi edelleen eli on ikivihreä. Siihen olen jo itsekin tyytyväinen kun siinä alkaa hahmottua jo ihan todellista kirjailijantaitoakin. Sekin onnistu iskemään vielä ajan hermoon, sillä ilmapiiri oli sellainen että salaliittoteoriat alkoivat nostaa päätään, vaikka muuten en siihen kelkkaan koskaan hypännyt. Ei mulla periaatteessa vastaan noita NWO-juttuja mutta ne oli niin pohjattoman negatiivisia ja synkkiä. Niillä on jotain tekemistä patoutuneiden tunteiden kanssa niin yksilö- kuin kansakunnankin tasolla, ja ottaen huomioon Bush nuoremman valtakauden, Amerikasta suorastaan tulvi kaikkia ikäviä näkemyksiä. Vaikka Salaseurakin on tietyllä tavalla salaliittoteoria, sehän käsittelee historiallisia salaseuroja ja vehkeilyjä Suomessa, se oli kuitenkin hyväntahtoinen ja vain puoli jalkaa varsinaisen salaliittoteorian puolella.

Siitä kirjasta on jäänyt elämään tuo Tampereen pentagrammi, eli kirkkojen muodostamat viisikanta. Se esiintyy mediassa tämän tästä ja viimeksi kai suhteellisen tuoreessa kirjassa Kaiken takana on salaliitto. Kuvaavaa on, että siitä on liikkeellä monenlaisia versioitakin. Pentagrammi kuitenkin oli ensimmäinen konkreettinen saavutus saada peukalonjälkensä kulttuuri-ilmastoon.
tampere
Uskokaa tai älkää mutta kaikki salaliittoteoriat eivät aina ole pelkkää mieliikuvitusta. Eivät edes ne kaikkein raflaavimmat. Vapaamuurarit todellakin suunnittelivat Tampereen keskustan ja sen kyllä näkee.

Sanotaan se kuitenkin että vasta tässä vaiheessa, neljännen kirjan kohdalla olin löytänyt oman polkuni alun kömpelön ja hapuilevan alun jälkeen. Tiesin että tietokirjat ovat ominta alaani ja itseoppineelle tutkijalle alkoi valjeta miten tutkimustyötä tehdään ja millä kriteereillä. Tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin. Sillä eteenpäinhän oli mentävä. Alun raamatuntutkimus kuin sitä seurannut länsimaiden mysteeriperinteen seuraaminenkin oli tullut aiheena jo tiensä päähän, enkä sitten viitsinyt vielä näistä luoda toistuvaa kaavaa. Itse asiassa oli selvää että mitään kaavaa ei tulisi ikinä olemaankaan.

Jatkuu...

Piilota kommentointilomake