Tarina Jukkiksesta se vaan jatkuu ja jatkuu. Jopa on mies itseään täynnä. Minulla on tähän itsekehuun kyllä ihan omat syyni. Yliopistoilla ym on näemmä kasvamassa uusi sukupolvi joka on ottanut tutkimuskohteekseen tämän maan hörhöt, joten aattelin kertoa ainakin oman versioni aiheeseen. Kaiken varalta.
cibola
Cibola oli aikanaan ensimmäinen ns. anomaliaa esittelevä tietokirja, eli ihan oma lajityyppinsä. Saatavissa. 

Seuraava kirjani oli Cibolan seitsemän kaupunkia, joka oli ihan oma uusi aiheyyppinsä. Lajityyppi oli aikas harvinaista luokkaa, sillä se edusti jonkinlaista anomalia-tutkimusta, jollaisia ei oikeastaan kenelläkään ollut silloin kanttia tehdä.

Sisällöllisesti se käsitteli pääosin näitä varhaisia amerikanmatkoja ajalta ennen Kolumbusta, kuinka näitä roomalaisia kaleereita on löytynyt Brasilian rantavesiltä tai välimeren kulttuurien savitauluja on kaiveltu Yhdysvaltain itärannikolta. Sekä tietenkin sitä mielenkiintoisinta juttua, eli miten karttoja amerikasta tunnetaan jo 1300-luvun puolelta. Tästähän sai oivan aasinsillan siihen Nordenskiöldin väittämään, että valtaosa keskiajan kartoista olisi tehty jo antiikin vuosituhansina. Ja että niissä esiintyy niin Amerikka kuin jopa Australiakin. Tuo karttamystiikka olisi ollut mielenkiintoinen aihe jatkaakin, mutta jotenkin se on vaan aina sitten jäänyt tuuminkien asteelle.

Cibola oli ja on hyvin yleissivistävä kirja. Täytyy muistaa miten aneemista näistä asioista tietäminen täällä silloin oli. Oli se kirja joka käsitteli kiinalaisten amerikanmatkoja, ja joka otettiin vastaan penseästi. Jotain PiriReis –karttaa kritisoitiin kovasti kuinka se kuvastaa eteläamerikan rantaviivaa, vaikka karttoja Etelänapamantereesta on olemassa jo 1500-luvulta. Kukaan ei vaan tiennyt koko tarinan ääriviivoja sillä kukapa niistä olisi tänne kulmille mitään kertonut? Katson kyllä edelleenkin että Cibolan voima oli sen yleissivistävässä vaikutuksessa. Kun keskiverto suomalainen sen lainasi kirjastosta, hänen maailmankuvansa laajeni kummasti.

Pidin tästä aiheesta silloin netissäkin melkoista älämölöä, ja uskallan väittää että jollain tavalla se kirja kumminkin muutti silloista ilmapiiriä. Nähtiin että tämä ns. tieteellinen totuus olikin paljon laajempi käsite kuin se tavaton yksinkertaistus joka silloin vaikutti, kun perustietoa ei vaan ollut. Nykyisinhän meillä on kanavavalintojen lisääntyessä ilmestynyt näitä dokkareita, joissa käsitellään kaikkea outoja ja kvasitieteellisiä juttuja, joten nykyisin näistä hommista ei enää hätkähdetä kuten silloin.

Tuppaan aina sanomaan, että Cibolan seitsemän kaupunkia on eräs parhaista kirjoistani. Se johtuu sen tyylistä. Se on sellainen letkeä kirja, joka tyylillisesti on kevyt ja helppo omaksua. Sitä en ole sittemmin kyennyt koskaan toistamaan, koska se on kirjoitettu sellaisessa mielentilassa jota en ole sittemmin tavoittanut. Meillä taisi silloin olla putkiremppa ja asustelin evakossa muorilla maaseudulla, jossa oli sellainen kirjoitusrauha ja hyvä keskittynyt tunnelma, jota mikään ulkopuolinen ärsyke ei päässyt pilaamaan. Taisin vaan olla silloin oikeanlaisissa olosuhteissa.
tuho
Suomalaisten Tuho on edelleen rajuudessaan ylittämätön. Saatavissa ja nykyisin alennuslaarissa

Samaan sarjaan kuuluu myös puhdas tiedekirja Suomalaisten Tuho 10 000 eKr. jonka hassu nimi pani väen sitä karsastamaan. Korostan kyllä, että nimi ei ole mun valitsema, ja että sain tietää koko kirjan nimenkin vasta sen mennessä painoon. Sen nimeksi piti tulla Nemesis, mutta siihen taittovaiheeseen tuli sellaisia ihmeellisiä sekaannuksia. Voi sanoa liioittelematta että se jäi vaisuksi teokseksi, juuri tuon oudon ja harhaanjohtavan nimensä vuoksi. Silti jos siihen tarttuu ennakkoluulottomasti, se tarjoaa valtavirrasta poikkeavaa totuutta, ja sitähän se nimenomaan tekee. Se pohtii kaikkia näitä ihme juttuja: onko maapallon pyöriminen jossain kohtaa lakannut, oliko dinosaurukset liian raskaita eläimiä nykyiseen painovoimakenttään jne.

Tuho oli vastaavasti raskain ja vittumaisin kirjani. koska jokainen lause piti saada alaviitteenä peliin, ja sellainen lähteiden ehdoilla kirjoitettu kirja jäykistää väkisinkin sisältöä. Aihe käsitteli aika pitkälle tuota sähköisen universumin ideaa, jota esimerkiksi Thunderbolts on paljon messunnut aitoon velikovskymaiseen henkeen. Se lähtee hyvin mielenkiintoisesta ideasta eli muinaisista myyteistä. Niissähän on mitä kummempia juttuja ja johtopäätös onkin aina ollut, että ne muinaisten shamaanien jutut jotka sitten on eläneet nuotiotarinoina, on jotenkin psykoottisia. Just nää Ragnarökit, vihreät auringot, maailmanpuut, kosmiset rautamunat ja kaikki sellaiset. Thunderboltsit lähti siitä ajatusleikistä, että jos ne ei olekaan mitään outoja ja sekavia tarinoita, vaan ihan täyttä totta, jonka muinaiset on omin silmin nähneet.

Se mikä näissä jutuissa sitten tärähti oli nuo Dwardu Cardonan proto-Saturnus –teoriat. Tiesin yhdellä tutullani nää kirjat, jotka tais olla tässä maassa ainoita. Cardonahan on näitä proto-Saturnus –teorian vankkumattomia puolestapuhujia, ja läpikäy valtavan määrän tieteellistä evidenssiä, joten ei se mikään naurettava jätkä ole. Teorian mukaanhan maapallo kokee massiivisia sukupuuttoaaltoja koska ruskea kääpiö nimeltään Nemesis käy aurinkokunnassa 26 miljoonan vuoden välein. Viimeksi se on käynyt tuossa 12 000 vuotta sitten tai niillä main. Sen magneettikenttä hieroi niin läheltä aurinkoa, että Aurinko sammutti sen ja muutti kaasuplaneetaksi jonka tunnemme nykyisin Saturnuksena. Jutun erikoisin puoli on, että samalla aurinko varasti sen kiertolaiset, eli Maapallo olisi alkujaan Saturnuksen kiertolainen. Tää olisi tää Fiat Lux – tulkoon valkeus – jolloin punainen hämärävalo vaihtui keltaiseen näkyvään valoon. Kylmiltään kun kuulee tälläsiä juttuja ekaa kertaa, joutuu ihan shokkiin. Se on vastoin kaikkea tietämäämme – tai luulemaamme – ja normi-ihminen puistelee tälläsille jutuille päätään. Itse taas en muusta sytykään kun tälläisistä jutuista jotka on jotenkin erilaisia, mutta myös ylittää keskinkertaisen rajat.

Sekä Cibolan seitsemän kaupunkia että Suomalaisten Tuho 10 000eKr. edustaa suhteellisen uniikkia tietoalaa eli nk. anomalioita. Anomalia tarkoittaa poikkeavuutta, jotain mikä on väärässä paikassa. Oli se sitten amerikan kartta 1300-luvulta, plasmapilaria kuvaava kalliomaalaus tai elefanttia esittävä savitaulu Equadorista. Se on sellainen pieni vähäpätöinen todiste joka kuitenkin saattaa kumota valtateorian, ja näitä anomalioitahan on lähes kaikilta tieteenaloilta, ja niitä yleensä lakaistaan maton alle. Minä taas rakastin tuoda ne päivänvaloon. Missä se sitten nähdään että vaikka tituleeraan itseäni rajatieteilijänä, varsinaisesti olen enemmän anomaliatutkija. Nuo anomaliat on sellainen aihepiiri joka ansaitsisi lisääkin. Niissä on kyllä aina vähän rassanneet se, että ne on aina jonkun toisten juttuja. Sen takia on aina ollut tunne, että anomaliat jää näihin muutamaan kirjaan ja liutaan artikkeleita, joita innostuksen puuskassa olen johonkin lehteen tai nettiin kirjoittanut. Korostan kyllä että yleisö ei oikein ole ottanut näitä kirjoja koskaan vastaan, vaan ne on jääneet omassa tuotannossani keskitasoon. Ei floppeja eikä hittejä.

Tuo mun suhteeni rajatieteeseen täytyisi oikeastaan käsitellä. Kerran – armottomassa rahapulassa – suostuin tekeen Ultra-lehdelle puhelinmyyntiä. Nehän oli keränneet eri tapahtumissa tän alan ihmisten puhelinnumeroita. Mietin siinä sitten aloittaessani jotain ovelaa juonta pehmittää luurin toisessa päässä oleva, ja lähdin sitten siitä, että kerään palautetta; oliko tapahtuma mielestänne hyvä, oliko puutteita, ja kenet haluaisitte nähdä puhujana jne. Eikä se ollut pelkkää manipulointia jossa sitten ajaa toisen ovelasti umpikujaan ja myy sille tilauksen. Kyllä minä oikeasti halusin tietää missä genre menee, ja ketkä on ns. kuumia nimiä. Kuvaavaa on, että yii viisisataa soittoa alan harrastajille, eikä kukaan ollut esim. minusta koskaan kuullutkaan. Tai jaa – oli yks äijä joka mut tunnisti, sano lukeneensa Tuhon, ja sanoi suoraan että epäili sen olleen jokin jättimäinen vitsi kirjan muodossa. Naureskeli siellä luurin toisessa päässä. Kyllä siinä selvisi oma paikkansa tässä yhteisössä. Rajatapaus jopa rajatieteen piireissä kuten sen itse olen tainnut ilmaista.

Pitää tietenkin muistaa että kyse ei ollut enää rajatieteestä. Siitä aihealueesta joka 70-luvulla oli peräkammarien aikamiespoikien juttuja, kun ne näki salaperäisiä valoja yötaivaalla. Meneillään oli NewAge joka oli naisvaltainen itsensähemmottelun ja shoppailun glitttermäinen aikakausi, jossa vanhan koulukunnan varpumies oli eksyksissä kun orpo piru. Ne harvat miehet jotka oli staroja siinä genressä, oli just näitä puita halaavia hippejä joogineen ja kasvissyönteineen. Parhaat puhujat oli niitä jotka vetosi naisyleisöön; siistejä, hyvinpukeutuvia empaattisia, ns. herkkiä miehiä jotka puhu kosmisista rakkauksista ja kosketteluhoidoista. Hyviä kuuntelijoita. Siinä on pärjätäkseen vähän pakkokin olla karismaattinen, tai ainakin opeteltava niitä taitoja uskottavasti. On jotenkin kuvaavaa, että vaikka olen messupöytiä pitänyt, ei paikanpitäjät ole koskaan päästäneet mua yleisön eteen, koska olen kaikkien silmissä liian outo lintu, ja puhun jotain jota ne ei ymmärrä ollenkaan siinä maailmankuvassaan. Kyl sinne roudataan ne kundit jolla on silmissään empaattinen pehmeä katse ja jotka osaa lumota naisyleisön nasaaliäänellään.

Mistä me sitten päästäänkin tähän puutteeseen eli tarjonnan puuttumiseen miesväestöltä, jolle ei oikein avaudu nää delfiini-enkeli-jutut. Tähän puutteeseen iski sitten Hermeetikko –lehti.
hermeetikko 1
Hermeetikkoja ilmestyi vuosien 2006 - 2013 välisen ajan. Keräilyharvinaisuuksia.

Tarina Hermeetikosta on pitkä ja monivaiheinen. Se oli tosiaan puhtaasti miehille tehty juttu, ja siihen aikaan kun eka numero tuli, ei äijille siinä genressä oikein ollut muuta kuin tuo skeptinen diskurssi. Siihen varmaan kannattaa hetkeksi pysähtyä. Se oli vielä aikaa jolloin esoteriasta ei voinut puhua ilman että skeptikot luikerteli keskusteluun muodossa tai toisessa. Minullahan on myös yhteistä historiaa tämän puljun kanssa niin ystävänä kuin vihollisena – erityisesti jälkimmäisen osalta – ja näin kuinka skepot muuttui asteittain intellektuelleista laumaksi juntteja, josta älykkäät karkasi ensimmäisinä. Nythän skeptikoita en tiedä kenenkään edes maininneen useaan vuoteen. Kuolinkellot sille firmalle tapahtui noissa rokotehommissa, jota skepot niin puolusti henkeen ja vereen ennen kun nää narkolepsia-jutut sitten pätkähti päälle. Sittemmin tuli ilkeitä – mahdollisesti todenperäisiäkin – vihjailuja, että koko huuhaa-palkinto Rokotusinfolle olis ollut THLn järkkäämä jonkun taustalla olevan korruption masinoimana. Siihen kuoli skeptikot tässä maassa, ja siihen on vaikuttanut tietenkin myös se, että ne on niin toivottoman negatiivisia tyyppejä, jotka näkee roolikseen vastustaa kaikkea ja kaikkia. Suoraan sanoen, se oli siinä vaiheessa jo häiriintynyttä meininkiä ja kaukana normaalin ihmisen maailmankuvasta. Joten tässä voi ymmärtää että kun mieshenkilö halusi vähän harrastaa oudompia juttuja, sillä oli valittavanaan naisvaltainen yltiöpositiivisuus tai sen täydellinen vastakohta skeptinen täysnegatiivinen suvaitsemattomuus. Sitä patoutunutta aggressiota joka on sairaille miesyhteisöille ominaista. Saattoi olla myös jotain magia-hommeleita josta en sillain osaa sanoa juuta tai jaata, kun olen itse pysytellyt niistä piireistä kaukana. Sitten oli myös nuo salaliittoteoriat jotka oli kova sana WTC-aikoihin, ja joiden yleissävy oli kanssa jollain lailla negatiivinen, ellei jopa pelottavan sysimusta.

Hermeetikkoa ilmestyi mun aikana sellaiset tusinan verran numeroita, ja sillä oli kiistatta alusta asti kova brandi. Muutenkin voi sanoa että se oli oiva kanava vetää näitä anomalia-juttuja jotka oli ainakin artikkelin arvoisia. Se mitä näinä vuosina tapahtui muutenkin, oli kiistatta tän puolen aktiivisinta aikaa omassa elämässäni. Hyvin luovaa. Kirjoittelin kirjoja, tutkin, tein lehteä jonka sisällöstä tein yli puolet, ja ehdin aina juoksemaan kaikenmaailman luennoilla – jos pyydettiin – tai kirjoitteleen johonkin Ultraankin. Aloin myös osallistumaan kirjamessuille yhä aktiivisemmin. Hermeetikosta oli mulle itselleni se hyvä puoli, että sain sen avulla itselleni kiinteän fanijoukon – joskin vihamieskiintiönkin, eli muhun alettiin jo kiinnittämään huomiota. Hitaasti aloin olla joku.

Tarkoitus oli luotsata Hermeetikosta pieni toimeentulokin, tai ainakin aikaansaada siitä harrastus joka maksaisi itsensä. Sekin jäi sitten saavuttamattomaksi utopiaksi. Jotenkin siinä oli sellainen kirous että aina kun sai lisätilaajia, menetti toisesta päästä vastaavan määrän. Luulen että se jotenkin johtui noista miehistä itsestään. Nämä esoteriajutut kun usein on sellaisen tietyn ikäkauden juttuja, siinä intti-iän jälkeen juuri ennen esikoisen ja ensimmäisen asuntolainaerän maksamista. Ei sitä voi kuvitella että nää tilaajat olis sitä tilanneet kun muutaman vuoden. Pitkän päälle se alkoi tulla ongelmaksi. Toinen ongelma oli tietenkin että formaatin huomioiden, ja sen tavattoman kunnianhimon joka siihen sisältyi, aiheet tulevat jossain kohtaa loppumaan, sillä ns. ikuisaiheet ei olleet edes käyneet mielessä. Piti vaan parantaa ja tiukentaa numero toisensa jälkeen. Sitä alkoi tuskastuun siihen että sen painokuluihin sai panna kaikki rahansa. Jossain kohtaa ostin tonnienhintaisen painokoneenkin, joka oli hukkareissu vailla vertaa. Ihmiset tilas aina niitä vanhoja numeroita jotka oli loppu. Tuo tilauskannan kirouskin rassaili koko olemassaolon ajan.

Varsinaisen romahduksen syyt on kumminkin sellaiset, jotka katson näistä muistelmistani aiheelliseksi sensuroida. Kovan painostuksen ja yleisen pettymyksen ilmapiirissä kerran niitä valotin julkisesti joka lopetti sen painostelun. Tästä souvista kun jäi mielikuva, että olisin ollut jotenkin oikutteleva ja sen myötä vaikutin pahalta, kun lopetin lehdenteon. Sanotaan vaikka näin, että silloin olin maineeni aallonpohjalla, mutta sitten kun kerroin mistä oli kysymys, ihmiset ymmärsi ja luottamus palasi. Sen verran voin sanoa vieläkin että lehden loppuvaiheeseen sisältyi pahoja turhaumia ja epäluuloja eli tätä ihmissuhdekemiaa. Eikä ne johtuneet minusta vaan ihan toisista ihmisistä. Kun tää Hermeetikko kumminkin oli yhteistyöprojekti ja kun toiset ihmiset alkoi sekoilemaan ihan holtittomasti, niin mun rooliksenipäätoimittajana jäi ylläpitää julkisivua kunnes se homma meni ihan mahdottomuuksiin ja sitten totesin ettei tästä mitään tule. Olen kyllä hiljaisessa mielessäni tuumaillut, että jos tää olisi tehty kuten minä halusin, niin tällä hetkellä lehti saattaisi tarjota lisäansioita tai ainakin maksaa itsensä, mutta sinne asti ei koskaan päästy.
sinikivi lehti
Sinikivi-lehtiä ilmestyi muutama. Loppuunmyytyjä. Jaellut loput ilmaiseksi eri tapahtumissa

Mulla oli tietenkin lopettamispäätöksen myötä sekin ongelma että olin ottanut vuositilauksia vastaan ja mun olis pitäny ne palauttaa. Laskujen mukaan toista tonnia, eli rahoja jota ei tietenkään ollut. Kun se nyt kumminkin oli vaan kymppi kaks per kärsä, ei niitä tietenkään kukaan oikeasti olisi vaatinut, mut tää on moraalikysymys. Olisin voinut vaan todeta että konkassa ollaan, mutta jotenkin se vaan ei tuntunut oikealta. Se oli väärin. Tekaisin sitten neljä tai viisi ketaletta tollasta tosi kuppaista pienlehteä kun Sinikivi, ja vaikka sitä lytättiinkin lukijakunnan taholta, ei sillä ollut väliä. Mulla ei ollut tarkoituskaan muuta kun tuottaa sitä just sen verran, että pääsee näistä kunniaveloistaan. Väliä oli sillä etten jäänyt kellekään velkaa sillä se on kaiken itsekunnioituksen avain, ja ettei tartte häpeästä vetäytytä takavasemmalle. Vanhemmiten kun on oppinut että miehessä merkitsee vain se, miten hyvin sanansa pitää. Lukijakunta ei palautteesta päätellen tätä elettä koskaan arvostanut, mutta ei se varmaan tiedostanut näitä asioita, koska en niistä huudellut. Se oli sellainen vaihe jossa maine mitattiin fanien edessä, ja vaikka olinkin koko ajan syytön kaikkeen, sain aikas paljon paskaa niskaan. Ei sillä, saatan vielä joskus palata Sinikiven pariin uudenlaisella formaatilla jos katson sen aiheelliseksi.
suomen mysteerit
Hitti vailla vertaa. Loppuunmyyty. Ei tiedossa uusintapainosta joten käännyttävä kirjastolaitoksen puoleen.

Hermeetikon ohessa oli kyllä syntynyt kaikkea muutakin. Koko sen jutun mitä kymmennessä vuodessa oli syntynyt, vetäsin vuosia myöhemmin tollaseen kirjaan kun Suomen Mysteerit. Kovakantiseen ja kovahintaiseen teokseen, jonka taisi ostaa kaikki maamme kirjastot ja joka on ensimmäinen kirjani, joka myi itse itsensä ilman tuskastuttavia myyntipuheita. Mysteerit oli totaalihitti jonka painos oli määrällisesti iso, ja joka myytiin vuodessa loppuun. Olin nyt päässyt pysyvästi sille tasolle jossa mun kirjoja myydään jo tuhansissa. Se oli myös pohjaton riski koska taustatyössä ilmeni, että kaikki alan aikaisemmat viritykset oli flopanneet. Tämä taisi olla koko tälle lajityypille ensimmäinen läpimurto. Jos jotain pitäis Mysteeristä sanoa niin mikään massoja kosiskeleva teos se ei ole, vaan pitää rimaa korkealla. Ei ollut tarkoituskaan luotsata mitään ”jänskiä juttuja” ja parit murhamysteerit päälle, vaan kunnon mysteereitä. Se on mennyt syvällisenä kirjana aikas monelta alan muulta yrittäjältä hilseen yli. Sen pohjalta on esim monet dokkarintekijät ja toimittajat inspiroituneet mutta ne pääsee aina siihen vesittyneeseen versioon, jossa ei oikein uskalleta tai kehdata vetää isolla vaihteella. Se kai johtuu siitä että tavalliset ihmiset ei vaan pääse sisään tälläisiin juttuihin, ja ne odottaa mysteereiltä sellaista viihteellisempää otetta.

Olisi kuitenkin kova vääryys ellen tässä kohtaa kehuisi Heikin kuvituspajaa. Siinä on ollut yhteistyökumppani joka pukee kuivankin tekstin visuaalisesti näyttäväksi oivalla kuvituksellaan. Aika paljon kirjan visuaalinen ilme ratkaisi menestyksen.

Se taisi kuitenkin jäädä viimeiseksi näytökseksi ns. rajatieteilijän urallani. Juttu menee katsokaas niin, että kaikella millä on alku, on myös loppu. Se pätee kirjailijaurani alkuhetkien kabbalistiseen vaiheeseen, hermeetikko-lehteen, rajatieteilyyn tai anomalia-tutkimuksiin. Kaikki ne on jossain kohtaa puristettu tyhjiin ja on aika siirtyä eteenpäin. Kohti viimeistä suurta näytöstä: Suomen muinaishistoriaa!

Jatkuu…

Piilota kommentointilomake