Jukkis-saaga se vaan jatkuu ja jatkuu… Olemme hitaasti nousemassa kohti nykypäivää ja siirrymme teemaan josta olen saanut vähän nimeäkin, eli muinaishistorian tutkimiseen.

Täytyy aina muistaa että kun aloin tosissani tutkiin maamme muinaishistoriaa, se oli puhdasverinen tyhjiö. Tiettävästi oli olemassa vain yksi alan populaariteos eli 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, ja siinähän se sitten olikin. Sekin oli monelta osin vanhentunut kirja, ottaen huomioon että se oli ilmestynyt jo 1970-luvulla. Loput oli sitten jotain ihmeellisiä yliopistotutkimuksia, jossa tutkittiin jotain pientä osa-aluetta, sekin englanniksi kankealla tiedekielellä – ja erityisen vaikeasti hankittavissa jos aattelee tavallista sukankuluttajaa. Ei sitä tietoa vaan silloin ollut, ja ne joiden pitäisi ylläpitää habitusta, tutki lähinnä omaa uraansa, eikä julkaisseet mitään ellei siitä ollut heille jotain henkilökohtaista hyötyä; kuten nyt nämä väitökset, lisensiaattityöt ja maisterintutkinnot, ja nekin oli niin saakutin informaatioköyhiä. Enkä koskaan nähnyt niiden tutkimisessa mitään mieltäkään, koska itse olisin tehnyt samat asiat paremmin. Jonkun nyt vaan piti aloittaa tämäkin sarka.
muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta
Muinaiskunkku oli totaalihitti. Loppuunmyyty mutta yhdeksäs vai peräti kymmenes painos harkinnassa.

Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta oli ensimmäinen totaalihitti. Osaksi siihen varmasti vaikutti juuri tuo ettei muinaistutkimusta ollut, joten kirjalla oli sosiaalinen tilaus. Se valotti ja tarkensi monia kansankeskuudessa liikkuvia myyttejä jota juorumyllyssä liikkui tasaisesti, mutta samalla loi uusiakin myyttejä. Yksi oli tuo 33.3 km välein toistuvat kirkonpaikat. Se oli sellainen juttu että sinä kesänä se juttu kulki suusta suuhun, ja käytännössä kai on harvinaista löytää suomalaista, joka ei siitä olisi kuullut, jos ei muuta niin netissä tai kahvikekkereiden pöytäpuheissa. Harva tosin tiesi mistä se juttu oli saanut alkunsa, saati kuka oli idean isä, sillä itsestäni ei kumminkaan tullut koskaan julkkista tän takia, vaikka ajatukset levisikin niin laajalle kun vaan voi.

Se oli niin järisyttävä juttu, että sanomattakin selvää että jonkinlainen oppineiden vastaisku oli odotettavissa. Se putkahti esiin sitten tuossa Suomen muinaistutkija –lehdessä jossa allekirjoittanutta teilattiin kahdeksan ja puolen sivun voimin vyöryttäen yhä uusia solvauksia. Kirja-arvostelussa annettiin ymmärtää minun olevan puolihullu uusnatsi, kärsivän psykooseista, omaavan maanis-depressiivisen luonteenlaadun. Kehotettiin pysymään minusta kaukana. Se mikä tässä sapettaa edelleen ei ole suinkaan tuo solvausjuttu, vaan se, että itse kirjaa ei ollut luettu ensinkään. On todellakin niin että on lajissaan ensimmäisiä kirja-arvosteluja jossa itse kirja ja sen tiedot on sivuosassa, kun taas kirjailijan pilkkaaminen keskiössä. Tuntuu vähän ettei siinä aviisissa artikkelintekijällä ole ihan kaikki ruuvit päässä, mutta kyllähän se kertoo jotakin päätoimittajastakin.

Vastaväitteenähän se sano että niinikään huoltoasemat niin ikään menee 33.3 km välein. Itse asiassa ei muuten mene. Kundi oli käyttänyt 2000 huoltista ja laskenut niitten kaikkien keskinäiset etäisyydet, joten tuleehan niitä lukemattomia – joka varmaan vakuuttaa satunnaisen lukijan – mutta siinä pitääkin kattoo prosenttiosuuksia, jota miljoonista eri yhdistelmistä muodostaa vaan 0.1%. Kun taas nää kirkot – joita on vaan muutama – muodostaa helpolla prosenttiosuuden 20-30% välillä. Suomeksi sanottuna että jos sen pistää pylväsdiagrammiin, niin 33.3 km muodostaa siinä pilvenpiirtäjän kun taas muut jää matalakattotaloiksi.

Loppujen lopuksi näistä 33-jutuista en ole nähnyt syytä tehdä mitään omia matikkaan perustuvia juttuja. Sillä se juttu menee niin, että joku huuhari näkee yhteyksiä lähes kaikessa. Sitten on vastapainoksi sellaisia ihmisiä jotka vaan on kykenemättömiä näkeen toistuvaa kuviota, vaikka se tulee eteen kerta toisensa jälkeen. Tätä 33-juttua voi siis pitää yhtälailla älykkyystehtävänä. Ne joilla on kognitiivinen hahmotuskyky heikko, ne vaan ei pysty tunnistaan toistuvaa kuviota. Kansankielellähän tälläistä ihmistä sanotaan arkisesti tyhmäksi.

Mut kyl mä tähän silti sanon, että tässä huoltisjutussa näitä ihmisiä kusetettiin tosi rajusti, sillä koko laskelma perustuu pelkkää kieroiluun ja kertoo vähän millaista porukkaa nää on. En tiedä pitäiskö sitä kertoo mut se toinen niistä oli joku skepo joka alko mun stalkkaamisen melkeen kokopäiväsesti. Stalkkeri on sellainen riesa jonka kokee kaikki julkut tai puolijulkut kun ne saa sellaisen anti-fanin peräänsä joka alkaa vainoamaan; kyttään niitten kaikkia tekemisiä, koettaa tehdä ne mahdollisimman epäuskottaviksi tai harrastaa muunlaista kiusantekoa. Loppu se sitten kun laitoin sen loppumaan.

Eikä mun pitäis itse keskittyä pariin pölkkypäähän vaan muistella pikemmin sitä hetkeä, kun kirjaa revittiin käsistä, ja kun kirjoitteli puffijuttuja, ne julkaistiin poikkeuksetta kaikissa maakuntalehdissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain tehdä luentomatkojakin, suoranaisia luentokiertueita. Tässä kohtaa on aina syytä muistaa lämmöllä tota Savonlinnan porukkaa, sillä siellä sai vastaanoton joka oli ominaista vaan rocktähdelle. Sinne oli hilautunut toimittakin, tupa oli täynnä jne. Sittemmin koin kyllä vastaavaa muuallakin, mutta ensimmäinen kerta jäi jotenkin mieleen. Voitin minä jonkun vuoden rajatietokirja –palkinnonkin. Tai ainakin yleisöäänestyksen. Voi kai senkin kertoa että valjastin äänestykseen koko tuttavapiirini, eli oli se vähän kierosti vedetty, mutta ne sano mulle sittemmin että olisin voittanut sen jokatapauksessa, eli se mobilsointi meni vähän hukkaan. Oli muuten viittävailla etten voittanut samaanaikaan sekä vuoden rajatietokirjaa tuomarin että yleisön valitsemana. Voin sanoa tähän rajatietokirja –hommaan, että sellaisilla on mulle paljon enemmän merkitystä, koska mun kohderyhmä on kumminkin aina ollut siinä suunnassa, ja joku muu kirjapalkinto, joka saattaa olla statukseltaan arvokkaampi, olisi taas ollut kirjamenekin kannalta yhdentekevä.

Minähän en ole koskaan lopettanut näitä ley-linja –juttuja ja tutkin edelleen hissuksiin näitä 33-juttujakin. Siihen on syynsä. Nythän on vasta esitelty itse ilmiö, mutta ei vielä sen merkitystä tai motiiveja. Se miksi näin on tehty, saattaa avata koko paletin ja vaistoan jotenkin että siellä odottaa aarre toisessa päässä. Jokin uusi ja vielä isompi ilmiö, joka saa sit kaikki haukkomaan henkeään, mutta ne avautuu sitten kun on niitten aika. Sen tiedän jo, että väkisin on turha puskea. Tää on kun palapeli. Vasta kun on palaset paikallaan, voidaan nähdä mitä palapelin kuva esittää. Se on se juttu, ei nää palapelin osat itsessään.

Sen tiedän että ilmiö lienee syntynyt jossain vuosien 0-300 välisenä aikana, maaperän suorat sen sijaan saattavat liittyä jo pronssikauden kulta-aikaan, ja sillä on jotain tekemistä varhaisen satakunta-laitoksen kanssa. Tästä sikiää mm. muinaiskainuun kuningaskunta vähän pohjoisempana. Ilmiö kun keskittyy melko jämptisti keskiaikaisen satakunnan alueelle, ja muutama rypäs löytyy pohjois- ja eteläpohjanmaalta sekä yllättävästi Viipurin pohjoispuolelta. Muuten ilmiötä ei juurikaan löydä poislukien jotain yksittäisiä juttuja, jotka voi olla ihan sattumaakin.
tavastia
Tavastia avasi Hämeen historiaa aivan eri tavalla. Edelleen saatavissa. Alennuskirja.

Tavastia oli sitten seuraava tän aiheen kirja, joka jäi vähän vaisuksi halvan ja pienikokoisen näköisenä. Se keskittyi sitten tuohon Hämeen keskiaikaiseen kuningaskuntaan Tavastiaan, ja arkeologisesti tutkiskeli lähinnä kuppikivien roolia karttoina. Tässä nousee esiin just tää juttu, että vaikka toi kuppikartta ja 33-juttu on molemmat isoja oivalluksia, toisessa oli sitä jotain, ja toisessa ei. Väitteen pitää olla vähän raflaava mutta sen pitää olla raflaava juuri oikealla tavalla. Sellainen elämys. Ei toi 33-jutttukaan olis koskaan noussu tapetille, jos siinä olis joku muu mitta, vaikka 21.3km tai 35.6km – sille olis vaan hymähdetty. Noi kolmoset on sellainen ns. jänskä juttu joka luo sille mystistä glooriaa. Vielä kun sen koristeli tolla muinaiskunkku-agendalla – joka on aina toiminut nyrkkinä oppineiden suuntaan – niin olihan toi seksikäs kirja, kun taas Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta, oli siihen verraten likilaskuinen pannukakku. Ei se huono ole, mutta omaan tasooni nähden multa odotettiin jo parempaa.

Myönnän kyllä että pieni kypsyttely olis tehny sille hyvää, mutta se oli naputettu käytännössä armottomaan rahapulaan. Taisin olla silloin työtön ja koko ajan sato jostain laskuja ja vielä kun munasin ostamalla joltain jobbarilta auton joka oli ihan risa, jäin sellaiseen kahden auton loukkuun ja ihan kusessa. Voin tässä tunnustaa sen puolivillaisuuden.
geomantia cover
Geomantia lienee yksi mystisimmistä teoksistani. Saatavissa.

Uutta hittiä ei syntynyt myöskään Geomantiasta. Jos jäi Tavastia vähän keskiviivan alapuolelle, niin Geomantia sitten kohosi viivalle saakka, mutta ei juurikaan siitä noussut. Geomantia oli ja on nimensä veroinen, eli sekoittaa esoteriaa muinaishistoriaan. Se pohjaa näihin englantilaisiin ley-linja tutkimuksiin jossa niiden motiivit nähdään maasähköisinä ilmiöinä, joita muinaiset yritti vangita kivikehien sisään. Suomalaiselle sukankuluttajalle tää kaikki menee reilusti yli hilseen, sillä muinaismystiikka kun on tuttua vaan shamanistisessa kontekstissa, ja tässä liitettiin mukaan käytännössä feng-shui –aatetta, joka mun mielestä oli megaliittikulttuurin ja pronssikautena ihan yhtä tuttua eurooppalaisillekin. Ei se sattumaa ole että tolla Ötzilläkin on tatuoitu noita akupunktiojuttuja kehoonsa. Geomantian etu on siinä, että se toi ensimmäistä kertaa suomalaislukijalle eteen vähän tavanomaisesta poikkeavaa pietosähkön periaatetta, muinaisten ruumisteiden varhaista ideaa, ja ylipäänsä avasi muinaisihmisen esoteerista puolta. Se oli kunnianhimoinen kirja, mutta valitettavasti liiankin kunnianhimoinen ja sortui jossain määrin yliyrittämiseen. Mut on se helmi kirja.
Vaiettu Muinaisuus
Vaiettu muinaisuus on kunnon juhlateos. Saatavissa. Arvioitu että on loppuunmyytynä keväällä tai kesällä 2016.

Joten kaikki virheet sai kumminkin korjata kun ilmestyi kaikki muinaishistoriallinen tutkimus yksissä kansissa eli kokoelmateos Vaiettu Muinaisuus. Jälleen oli palattu hittilinjoille. Ei mun siitä tarvitse sanoa juuta tai jaata, sillä se kauppaa itse itseensä, ja vasta nyt voidaan sanoa, että suomessa on viimeinkin ilmestynyt toinenkin populaariteos muinaishistoriasta sitten vuoden -77 teoksesta. Tällä kerralla pääteemana oli nuo kivihärpäkkeet josta odotan vielä suuria, mutta sen lopullinen läpimurto on vielä vuosien päässä. Vaietusta voi toki sanoa sen, että ensimmäistä kertaa olen vakavasti otettava tyyppi myös ammattitutkijoiden silmissä, ja saan sellaista hiljaista hyväksyntää. Paikasta auringossa on kyllä saanut tapella, se on vaatinut sitkeän monikymmenvuotisen kapuamisen, jossa on saanut alkuun hiljaisuutta ja vähättelyä, sitten pilkkaa, lopulta hysteeristä raivoa ja vihdoin viimein kunnioitusta. Raskas tie jonka vaan harva kykenee menemään loppuun saakka. Kuten sen engelsmannit sanoo; you cant keep a good man down!

Ainoa paha kaiku Vaietussa on tuo esittämäni jääkausikritiikki. Tiedän tiedän, kun itse kuulin ensimmäistä kertaa että jääkautta ei olisi ollut, oli reaktioni täysin samanlainen – täähän on ihan kaistapäistä. Vähän kun ne jutut littestä maapallosta. Mutta jotenkin se oli sellainen anomalia-juttu joka vaan veti puoleensa. Tarvitsi vähän raivata viidakkoa nähdäkseen että jääkausikritiikkiä on esitetty ihan vakavastikin, ja 1930-luvulla koko jääkausiteoria kumottiin, kunnes se vaan itsekseen nosti taas päätään. Kritiikki kun on aina kohdistunut näihin jääkauden jättämiin jälkiin, jotka todellisuudessa on ihan normaaleja geologisia ilmiöitä, koska niitä esiintyy ympäri maapallon. Toinen ongelma on aina ollut näiden jäämassojen liikkeet, koska teorian mukaan niiden pitäisi käyttäytyä koko ajan luonnonlakien vastaisesti. Pehmeä jää kovertaa kovempaa kiveä, tai jäämassat liikkuu ylämäkeen painovoiman vastaisesti jne. Nää ongelmat on tiedetty aina, ja sen takia jääkausiteoriaa ei ole koskaan voitu kehittää eteenpäin koska aina se vaatii näitä ns. transkedenttisiä luonnonlakeja tuekseen, eli huuhaata, joihin geologit kylläkin joutuu koko ajan vetoamaan. Jonkun tää oli sanottava ääneen. Epäilen kyllä että kun tätä juttua pureksitaan tän kirjan kautta, muutamassa vuodessa lakkaa nää parin kilometrin paksuiset jäämassojen esittelyt, sillä ei olis eka kerta kun pystyn päivittämään yleistietämystä aiheesta kun aiheesta. Mennään kymmenkunta vuotta eteenpäin, ja puoli väestöä jo suhtautuu jääkauteen kriittisemmin kun me nyt.

Vaietun paha puoli on, että tämäkin polku on nyt kuljettu loppuun. Jos vielä meinaan yllättää, niin se tapahtuu toisissa aihepiireissä. Se millä on alku, on myös loppu. Mikäli palaisin tähän aiheeseen, se olisi vain vanhan toistoa tai pikemmin viilausta, ellei jostain sitten putkahda jotain odottamatonta. No ehkä tuo 33-juttu on sellainen johon vielä palataan jos vaan onnistun tajuaan sen motiivit jolloin selviää sen rakentanut aikakausi kuin kulttuurikin, ja koko muinaisuuden valkoinen läntti muuttuu näkyväksi. Aika näyttää.

Piilota kommentointilomake