Kyöpelin ja velhonvuoret ym on aina kiehtoneet nimensä perusteella. Tutkitaanpa nyt sitten yhtä.

Meille tulee tietenkin näistä paikoista mielikuvana mieleen noitasapattien päämajat. Noidat lentelee luudillaan sen päälle pitämään paholaispeijaisiaan, ja kun eletään 1600-lukua ja protestanttipapit tallustelee noitarovio sytykkeiden edessä tikut taskussa kahisten, niin ymmärtäähän tuon. Tällöin nämä noitavuoret ym vastaisivat ruotsalaista Bläkullan ideaa.

Kustaa Vilkuna kirjassaan Vuotuinen ajantieto lähtee liikkeelle ihan eri meiningistä. Hänen mukaansa kyöpelin- ja velhonvuoret ovat osa keskieurooppalaista perinnettä, jossa vuoret nähdään eräänlaisina taivaallisina vuorina, jonne pääsevät vain puhtaat ja jalot naiset. Syntiset naiset, siis sellaiset joilla on aviottomia lapsia tms. eivät pääse kapuamaan ylös näitä kristalli- tai lasivuoria, vaan luisuvat alas.

Kyse näyttää olevan karkauspäivän eli helmikuuhun ajoittuvasta rituaalista jonka historiallinen alku menee jonnekin aikain taakse. Meille se on kotiutunut huonosti mutta muutama paikka kielii, että sitä on meilläkin harrastettu jonkinlaisena kansanpeijaisena. Naiset ovat kavunneet lasivuoria pitkin ylös, ja vieressä nuoret uroot ovat tarkkailleet kuka naisista on se ketterin ja jäntevin – ja samalla synnittömin. Voittajan onkin siitä helppo astella itsevarmana miehelään.
karkausvuosi pieni
Naimahimoiset naiset kapuamassa lasivuoren seinämää mutta synnin taakka pudottaa useimmat. Erkki Tantun kuvitusta Kustaa Vilkunan mainiosta teoksesta Vuotuinen Ajantieto

Vaikka tässä Velhonvuoressa onkin haistettavissa kansanperinteen epämääräisyyttä, sellainen paikka kuin lasivuori on oikeasti olemassa. Ihan totta. Sen voi nähdä jokainen omin silmin. Kyse on Lavian Velhonvuoresta, joka maantieteellisesti sijaitsee Lavian itäpuolella kirkonkylän ja Huuhkajavuoren lavan välissä. Sen tunnistaa kun ajaa huuhkajanmäkeä ja törmää sellaiseen kuin velhonputoukseen. Vuoren päällä kun on pieni lampi josta valuu vettä alas kallionseinämää pitkin. Karkauspäivänä helmikuussa se on tietenkin umpijäässä, ja siinä meillä on lasivuori.

Avoimeksi jää, onko tässä paikassa kisailtu ammoisina aikoina. Ei ole vaikea kuvitella että yläpuolelle on viritetty köydet, ja nuoret naimattomat tytöt ovat yrittäneet köyden avulla nousta jäänsileää seinämää. Luultavasti näin on tapahtunut, koska paikka vastaa oivallisesti kansanperinteiden kuvauksia. Velhonputoushan ei ole alkuperäinen nimi, vaan sen oikea nimi on Velhonvittu. Nimeä ei pidä ottaa halventava ilmaisuna vaan muistona joka liittyy näihin kosio- ym rituaaleihin. On kuitenkin oletettavissa että sillä on ollut jokin arvokkaampikin nimitys joka liittyy naimiseen avioliitollisessa merkityksessä ja sen seurauksena hyvään lapsionneen. Merkityssisältö on vain typistynyt ja sekin on saanut väistyä kun modernin ajan matkailusihteerit ovat vähän siistineet nimityksiä. Lavialaiset itse tiivistävät asian niin, että Lavia alkaa Mulkkujärvestä ja päättyy Velhonvittuun, ja aika näyttää kestääkö tämä vitsinpoikainen ajan hammasta.
velhonvuori
Siinä se nyt on - Lavian Velhonvittu. Siitä vaan likat kapuamaan kohti onnea.

Olen käynyt tottakai vuoren päällä. Mikäli seuraa vesiuomaa, se on sentään pehmeään maaperään uurtanut itselleen puron josta se leviää tasaisesti kallioseinämää pitkin. Puron täytyy olla siinä ollut vuosituhansia koska vadelmapuskan seasta erottaa suomusjärven kulttuurin aikaisen kivikasan. Siihen on joku haudattu jo silloin, kun alapuolella siintävä Lavijärvi oli osa merituomaa jota pitkin pääsi aina sisämaan vesistöihin. Tiettävästi tuota kivikasaa ei ole kirjoissa eikä kansissa mutta kyllä se siinä säilyy koska maanomistaja on oma-aloitteisesti nimennyt puro-uoman luonnonsuojelukohteeksi.

Muinaisia vesireittejä jos haluat tietää niin katso vaikka tästä


Vuoren päällä ei ole mitään erottuvaa vaikka siellä on täytynyt asua suomusjärven kulttuurin aikaisia hylkeenpyytäjiä, joille velhonvitun alkulähde eli lampi onkin tarjonnut vesipaikan. Vuoren päällä on nähtävissä vain silokallioita, jotka kiistatta ovat mystisen näköisiä terasseja ja joiden keskellä on luonnonmukaisesti tasainen kivipaasi kuin luontaisena uhrikivenä. Onko neitokaisilla sitten ollut mukanaan jokin uhrilahja ja joka jätetään tämän taivasvuoren laelle eräänlaisena kiitosuhrina, sitä emme tiedä, mutta jos näin on, tasakivi on ollut siihen omiaan.

Velhonvuoria ja Kyöpelinvuoria on kuitenkin maassamme vähän eikä perimätieto niitä juurikaan tunne. Tällä rituaalilla lienee ollut alkujaankin heikot eväät, ja se on parhaimmillaankin ollut paikallishupi ja sammunut melkein samoin tein jo muutaman sukupolven perästä. mutta onpahan eräs kuriositeetti miten tietyt paikat saavat nimensä.

Jukkis - kirjoitettu melkein karkauspäivänä

Piilota kommentointilomake