Joko olet lukenut itsestäsi kertovan kirjan? Näin minulta kysyttiin kerran ohimennen, ja täytyy tunnustaa, että se todellakin löi ällikällä. Viimein paljastui että kyseessä oli Inkeri Koskisen toimittama Villi Suomen historia, josta haluan tietenkin sanoa sanasen.

Kirjahan marssittaaa esiin ns. muinaishörhöjä kuten allekirjoittaneen, ja lukuisia muita. Vähän – jos ei nyt pilkalliseen – niin ainakin alentuvaan sävyyn, ja yleensä kappaleen päättää jokin akateeminen teilaava mielipide jossa asia todistetaan vääräksi. Ei siis mikään kaikkein imartelevin lähtökohta, mutta itse olin hyvin otettu, että olin kelpuutettu tähän maallikkotutkijoiden anti-sankari -listalle. Saanut vieläpä oman kappaleenkin. Koskinen kirjassaan toteaa että näistä ”tutkijoista” kannattaa pitää tiettyä etäisyyttä, sillä maallikoille ominaiselle tavalle kritiikkiin suhtaudutaan enemmän kuin äkäisesti, syytellään akateemisesta salaliitosta ja kirjoitetaan kaksituhatta temppelikäärön mittaista vastinetta. Riski joutua stalkatuksi on sekin potentiaalinen mahdollisuus. Toivottavasti tämä ei päde minuun, joka olen aina koettanut olla korrekti kun itseäni vain ihmisenä kohdellaan kunnioittavasti. Tai ainakin toivottavasti.

villi suomen historia
Tällänen kansi - lukekaa ny ennen kun pääsee loppuun

Oma lähtökohtani on, että kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja suositan sitä kaikille muinaishistoriasta ja sen teorioista kiinnostuneille. Se on letkeästi kirjoitettu, pilkettä on ollut silmäkulmassa, ja suhteellisen hyvin tehty taustatyöt. Omalta kohdaltani tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun joku edes vaivautuu ottamaan selvää sanottavastani, ja pakkohan sellaiselle on antaa tunnustus. Myönnän että salaa olen todella imarreltukin vaikka pitäisi kai kaiken järjen mukaan olla jollain lailla närkästynyt?

Kirja marssittaa esiin niin Kalevi Wiikiä, Ior Bockia, Yrjö Grönhagenia, Wettenhovia tottakai sekä muitakin, ja itse olen todellakin saanut ihan oman kappaleeni. Sen jälkeen on käyty haastattelemassa professori Vesa-Pekka Hervan kanssa missä Niemisen teoriat menevät metsään. Yllättävää kyllä, Herva antaa ainakin rivien välistä ymmärtää, että varsinaista virhettä ei jutuissani ole, mutta johtopäätökset saattavat olla liian pitkälle vietyinä virheellisiä. Toinen mitä ihmetellään, onko tämä Nieminen ihan tosissaan, vaan jonkinlainen kepposmaakari joka vedättää yleisöään kehittämällä mahtipontisia juttuja. Nämä kai korreloivat keskenään – tehdään Niemisestä vähän hihhuli mutta kun asiapuolelta ei virheellistä päättelyä löydetä, otetaan tippa adhominemaista humoristia ja epäillään että saattaa olla virheitä, vaikka niitä tässä ei kyetäkään esiinnäyttämään. Tietynlainen tunnustushan tämä on, ja sympatiani on tästä syystä ehdottomasti kirjantekijän puolella. Nyt ymmärrätte miksi tässä on imarreltu? Muut kirjassa esiintyvät tuskin yhtyvät tähän, sillä osaa on lyöty kuin vierasta sikaa.

kivijumala pieni
Sanos oi muinainen kivijumala mitä se on se vaihtoehtohistoria?

Jotenkin tähän vain takertui, sillä ihminen on itselleen sokea, ja ulkopuolisen arvio on aina hyvä itsetutkiskelun pohja. On totta, että asenne on välillä liiankin rempseä ja kuin jonkinlaista itseironiaa. Toisaalta olen oppinut että oli aihe tärkeä itselle, siihen on hyvä pitää tietty henkinen etäisyys. Ihminen joka on liian lähellä kohdettaan, ottaa sen ja itsensä liian kuolemanvakavasti on omastakin mielestäni sillä tasolla, jossa helpolla astutaan kuilun yli. Tämä ei rajoitu yksinomaan tähän aiheeseen, vaan sen näkee periaatteessa kenestä tahansa yhteiskunta-aktivisista, jolla hommat voi helpolla lipsahtaa suoranaisen manian puolelle, jotka suoltavat päivät pitkät poliittista tajunnanvirtaa. Itse haluan säilyttää jonkinlaisen henkisen etäisyyden kaikkeen mitä teen, osaksi kai itsesuojelullisista syistä.

On totta ettei minusta tulisi koskaan oikeaa tutkijaa. Voi sanoa että mielenkiintoni harvoin herää tutkia toisten tutkijoiden sanomisia, vaan mieluummin etsin aihepiirejä joita ei ole tutkittu ensinkään, ja maaperä on niin neitseellinen kuin olla ja voi. Muinaishistoria on tässä oivaa kauraa, sillä kotimainen muinaistutkimus on edelleen alkeellisella tasolla, ja siellä on kokonaisia ajanjaksoja ja jopa kulttuureja, joista ei olla vielä edes hajulla.

Ongelma – henkilökohtainen ongelmani – on tutkia ajanjaksoja joista ei ole olemassa minkäänlaista kirjallista lähdeaineistoa, ei viitteitä, ei mainintoja, eikä välttämättä edes ääriviivoja. Se on sysimustaa sademetsää jossa on edettävä päättelemällä. Minähän uskon tähän `teoria edellä´ periaatteeseen, eli se mikä on suuri mysteeri, kirkastuu hetkessä jos siihen löytää oikeanlaisen avaimen. Teorian. Yleensä – kuten Hervan sanomisia tulkitessani ymmärsin – että moneen ilmiöön saattaa sopia pari kolmekin vastakkaista teoriaa, jotka keskenään ovat ristiriidassa, mutta jotka silti antavat saman lopputuloksen. Myönnän että tämä on akilleen kantapääni, mutta kun muuta metodia ei nyt vaan ole kuin yrittää olla rohkea ja tehdä tutkimusmatkaa alueille jonne muut eivät ole päässeet. Olen kyllä laskenut sen varaan, että kun vaan ensimmäisenä esittelee ilmiön ja sen mahdolliset motiivit ym. jälkipolvet kyllä korjaavat niitä jos asiakseen katsovat.

Jos minut muuten haluaa teilata jossain keskustelussa, kannattaa kysyä missä ovat kirjalliset lähteesi asian tiimoilta? Niitä ei ole kun on maailmassa ensimmäinen joka ne esiintuo – on oma lähteensä. ”Siis mielikuvitusta” kuuluu sitten seuraava lause. Se tietenkin loukkaa mutta myönnettävä on, että väli arvokkaan teorian ja mielikuvituksen välillä on hiuksenohut, jos ei kerran ole edes vertailupintaa josta asiaa voisi päätellä. Tämä on myös se syy, miksi Herva ei oikeastaan voi suoralta kädeltä sanoa minun edustavan silkkaa huuhaata, koska kukaan ei voi. Asia on kuten sanotaan – lukijan vastuulla.

foliohattu
Minäkö hörhö? Ei voi pitää paikkaansa... minähän pidän foliohatussakin antennia jotta se vastaanottaa viestejä kun yleensä foliohattuja pidetään estämään NWO-mielenmuokkaus. Hörhö...ei sentään.

Jos mies ottaa urakakseen tälläisen syvissä ja tuntemattomissa vesissä kahlaamisen, niin ilman turhaa vaatimattomuutta totean olevani tämän maan eräs parhaista muinaistutkijoista – jopa koko itsenäisen Suomen aikahaitarilla. Sillä minä en tuo ainoastaan jotakin uutta, minä tuon pelkästään uutta. ja minä tuon sitä kaikilta vuosituhansilta ja jatkuvalla syötöllä. Jotenkin vain kykenen näkemään asioita joita muut eivät näe, joka tekee allekirjoittaneesta erityislahjakkaan, ja ilman vähättelyä sanon senkin, että jos minua haluaa Koskisen tapaan tutkia, on myös tutkittava lahjakkaiden persoonia ja oivalluskykyjä. Se että viitsin jakaa kaiken haalimani ja tietämäni suuren yleisön kesken, ei tee minusta helppoheikkiä.

Lahjakkuus muuten pohjaa norsunmuistiin, muistan kaiken lukemani, osaan kaikki geologiset ja arkeologiset evidenssit ja minun kanssani voi puhua yhtälailla jatkosodasta kuin rautakaudestakin, ja aina osaan yllättää kuulijani. Se on nimeltään G-faktori joka tarjoaa suuren yleissivistyksen, kuin ainakin ihminen joka on kävelevä kirjasto. Jotakin se kertoo sekin, että kun lähden metsään tutkimaan jotakin yksittäistä kiveä, en yleensä käytä karttaa, navigaattoria, GPS-laitetta en edes omista ja riittää kun kotona opettelen kartan ulkoa. Ei sitäkään kaikki osaa.

ja silti. Tämän itsekehun lomassa en silti ota itseäni kuolemanvakavasti ja kulje tärkeilemässä ympäriinsä, kuin suurikin messias. Ne hommat jätän pikkusieluille ja huumorintajuttomille ihmisille. Sen vuoksi minulla on varaa suositella hankkimaan Inkeri Koskisen kirja keinoja kaihtamatta vielä kun sen saa käsiinsä. Ainoa mikä minulle jää pahaksi mieleksi on maininta, että Koskinen tekee aiheesta väitöstä ja tuskin saan kutsua haastateltavaksi. Sinänsä harmi sillä kirjassa oleva letkeä tyyli ja helppolukuisuus takaa, että olisin varmaan pitänyt hänestä ihmisenä.

Jukkis the delebaattori (mitä se sitten ikinä onkaan).

Piilota kommentointilomake