Tavalliset rivikansalaiset aavistavat sen, mutta kukaan ei oikein osaa sitä hahmottaa – valtamedian epärehellisyyttä, manipulointia tai moniarvoisuuden puuttumista. Se on silti ilmiö joka on koko ajan ympärillämme ja jossa on vähän tarttumapintaa, sillä ilmiö on jotenkin hahmoton. Tämän takia laadukkaaseen mediakritiikkiin ei varsinaisesti törmää missään, vaikka itse ilmiötä ja sen olemassaoloa tuskin kukaan voi kiistää. Valtaosa meistä kai luottaa valtamedian rehellisyyteen, vaikka takaraivossa saattaakin kukkia epäilyksen siemen.

Pitää tietenkin muistaa että kun valtamediaa ja sen rakenteita tutkii, se on kuin sokea kuvailisi norsua. Riippuen tunnusteleeko kylkeä vai kärsää, on jokainen vastaus enemmänkin esittäjänsä versio eikä tarjoa kokonaiskuvaa. Enpä pysty siihen minäkään mutta ainahan voi yrittää. Ennen kuin alamme, on syytä muistaa että tasoja on monia ja ulottuuvksia useita. Tässä ykkösosassa takerrumme kaupalliseen mediaan, ja jatkoa seuraa jos on seuratakseen.

Kaupallisen median strateginen virhe on ollut niiden pörssilistautuminen. Näin niiden omistajapiireihin on työntynyt enemmän ja enemmän liikemiehiä, jotka näkevät mielellään median vain oman yhtiönsä – tai sen intressien - lanseeraajana. Tarkoitus ei ole enää tuottaa journalismia vaan avittaa yrityskuvan kiillottamisessa ja tämän vuoksi valtaosa yritysjohtajista omistaa myös mediaa. Tämä eliitti muodostaa myös puhdasverisen oligarkkiluokan. Yhdysvaltain tuhannen vaikutusvaltaisimman yrityksen jäsenistä joka viides toimii myös tiedotusvälineiden johdossa. Ilmiö on myös tuttu kotimaasta. Sanomattakin selvää että pörssiin listautuneet mediat pyrkivät estämään niiden omistajakunnalle vahingollisen informaation leviämistä missään muodossa. Nämä omistajaportaat myös myyvät ja ostavat mediakonsernin osakkeita ja lopulta kaikki kaupallinen media on vain muutaman suuromistajan käsissä – ja tämä on tietenkin vahvassa sidoksissa poliittiseen eliittiin. Muutama vaikutusvaltainen toimija kykenee kontrolloimaan koko länsimaista mediaa. Ristiinomistaminen muokkaa lopulta yhden suurmedian.

Tämä on vasta alkua. Sillä tämä oligarkkisiipi ei pyri ajamaan vain omia etujaan, vaan myös suojelemaan eliittiä kokonaisuutena. Tämä avautuu varmaan parhaiten esimerkin kautta. Otan kymmenen vuotta vanhan uutisen (2006) myrkkylaiva Probo Koalasta, joka oli kovassa myrkkykemikaalilastissa. Wikileaks paljasti että tämä laiva kävi Norsunluurannikolla viemässä myrkkylastinsa käsiteltäväksi. Säästösyistä myrkyllinen kemikaali vietiin kuitenkin Abidjanin slummialueelle, jossa ne aiheuttivat kymmeniä kuolemantapauksia, tuhansia myrkytyksiä ja kaikkiaan ne myrkyttivät 108 000 ihmistä.

Tapausta ei juurikaan uutisoitu. Sitä kuljettanut yhtiö sai oikeudenpäätöksen, että uutista ei saa missään julkistaa – vaikkakin päätös pian kumottiin kun Norsunluurannikon ministeri laittoi laivasta kansainvälisen etsintäkuulutuksen. Suomessa tapaus sai julkisuutta vain sen vuoksi, että Greenpeace kiinniotti laivan Viron rannikolla.

Miksi sitä ei uutisoitu? Siksi että median omistajapiirit tuntevat hyvin käsitteen intressiristiriita – toisen yhtiön asioita ei mielellään mustamaalata. Vanha sanonta korppi ei noki korpin silmää kuvastaa termiä varmaan paremmin? Toinen että mediatalojen omistajaportaalla on omiakin osakemääriä kemianteollisuudessa, ja uutinen saattaisi halventaa osakkeita koko toimialalla. Olemme päätyneet ironiseen tilanteeseen; mikäli olisi tapahtunut onnettomuus, se olisi uutisoitu. Vaan kun kyseessä oli tahallinen teko – jonka mittakaavaa voi aavistella Norsunluurannikon kokoisessa pikkuvaltiossa – ei sitä voitu sen vuoksi uutisoida. Olisi seurannut intressiristiriita. Nostin tapauksen esiin sen vuoksi, että se selventää ajattelua myös Talvivaaran tapauksessa, jossa viimeiseen saakka pyrittiin salaamaan että meneillään on itsenäisen Suomen mittakaavoiltaan suurin ympäristövahinko – tai pikemmin piittaamattomuudesta juontanut ympäristörikos, jossa pääkelmi Pekka Perä sai lähinnä luotsata mediassa itsestään reilunjätkän –mielikuvaa.

Yritysmaailman ja niitä seuraavien pörssimedioiden intressiristiriidat ovat tiettävästi eniten valtamedian sensuroima aihepiiri. On arvioitu että kaikkiaan 35% kaikesta tuotetusta journalismista päätyy silppuriin. Mikäli väärä uutinen pääsee kuitenkin lehtiin, omistajat vaativat yleensä ko. toimittajan erottamista, ja mikäli päätoimittaja asettuu vastahankaan, tämä saa itse lähteä. Päätoimittajat saavatkin lähes päivittäin muistioita joihin omistajapiirit ovat listanneet asioita, joita ei saa käsitellä ollenkaan tai jotka on käsiteltävä vain annetussa muotissa, Tämän vuoksi joissain artikkeleissa lukijalle pakkosyötetään informaationa puhtaan subjektiivista ja lahkolaista käsitystä, aivan kuin sen kirjoittaja olisi vakuuttunut, että hänen ensisijainen tehtävänsä on pitää lukijakuntansa kurissa ja nuhteessa.

Rappio on tietenkin edennyt jo syvemmälle medioihin. Kaupallisilla medioilla tuppaa olemaan myös erillisiä yritystoimittajia tai suhdetoimintatoimittajia, ja on vaikea sanoa enää ketkä näille viime kädessä palkan maksavat. sillä he ovat jalka tukevasti myös yhtiöiden puolella. Näiden toimittajien objektiivsuuteen on syytä suhtautua epäluuloisesti, sillä ne saattavat olla mediatalossa vain valvomassa omistajakunnan – ja sen taustalla olevien osakesalkkujen – puhtautta. Usein yritykset vetoavat sensuuriasiassa maan etuun, eli keskeneräisiä neuvotteluja ym ei ole hyvä huudella, jottei mene hyvät kaupat sivu suun. Siltähän se tuntuisi, vaikka jokainen tietääkin että kun yritysjohtaja puhuu maan edusta, hän tarkoittaa oman yhtiönsä etuja. Yleensä tätä sensuuria ulotetaan erityisesti kaikkeen valonarkaan. Kun yritysjohtaja saa etukäteen lukea toimittajan tekstit – ja omaa vallan hylätä se – valonarkuus alkaa muuttua päiväkohtaiseksi rutiiniksi. Halpatyövoiman riisto, veronkierto, tukiaisten väärinkäyttö ja puliveivaaminen, mielivaltaiset irtisanomiset, teollisuusvakoilu etc ovat kaikki voineet kasvaa rauhassa.

Tosin silloin tällöin näkee lehdissä paljastuksen kepulista politiikosta tai veronkiertoon syyllistyneestä kaivinkoneyrittäjästä. Näitä uutisia ei lasketa irti vahingossa, vaan niiden julkistuksen takana on aina jokin salainen motiivi. Se voi olla esim isomman ketjun liikkeellelaskema huhu itsenäisen yrittäjän savustamiseksi markkinoilta tai politiikko on saattanut kieltäytyä allekirjoittamasta jotakin yhtiöille myönteistä paperia. Yleensä muutaman vuoden perästä saattaa ilmetä, ettei rikosta ole edes tapahtunut mutta siinä välissä politiikko on ehtinyt menettämään äänensä ja kaivinkoneyrittäjä luottonsa ja asiakkaansa – joskus myös mielenterveytensä. Media on ase.

Pääsääntöisesti nämä pörssimediat kuitenkin kaivavat omaa kuoppaansa. On kiistatonta että digitalisaatio on luonut paineita printtimedialle. Painettu paperi ei kuitenkaan koskaan kuole, yhtä vähän kuin elokuvat tappoivat teatterin tai kamera maalaustaiteen, ei painettu lehtikään mihinkään katoa. Armoton pudotuspeli siellä kyllä on käynnissä. Sen määrittävin kriteeri on edelleen luottamus ja sen myötä levikit laskee tai katselijat kaikkoaa. On näytettävissä että jopa nykyisen digitaalisen uutisoinnin aikana ne päivä- tai viikkolehdet jotka eivät ole listautuneet pörssiin, tai unohtaneet laatujournalismia, ovat päinvastoin nostaneet levikeitään. Lukija palkitsee avokätisesti mikäli luottaa ko. lehden sanaan. Sen sijaan mediakriisi tuntuu eniten vaikuttavan niihin medioihin, joiden omistajaporras peukaloi sisältöä mieleisekseen. Asioilla on siis tasapainonsa, korruptoituneet mediat panevat lapun luukulle ennemmin tai myöhemmin ja rehelliset jatkavat seuraavalle vuosisadalle.
Piilota kommentointilomake