Mikään ei ole ärsyttänyt suomalaisjunttia enemmän kuin ajatus siitä, että ylewät ruotsalaiset ovat tulleet ja alistaneet meidät suomalaiset valtikkansa alle. Tämä lähes masokistinen historiantulkinta on vaikuttanut vahvasti kansamme mentaliteettiin ja edelleen yksi jos toinen hieroo voimattomana nyrkkiä taskussaan, sillä historiantulkinta on ymmärrettävästi jotenkin häpeällinen. Voin kuitenkin lohduttaa että se ei ole totta. Vapautukaamme siis alistumisen ikeestä.

Kaksi ristiretkeä

Köyliönjärvellä on muistokappeli pienessä saaressa, kohdassa jossa legendan mukaan Lalli surmasi kirveellä piispa Henrikin. Jokainen meistä tuntee tämän tarinan. Sinänsä tämä kuulostaa oudolta, koska tarina tietää piispan tapetun järven jäällä, mutta surmakohta on kuitenkin saaren päällä. Ei sinänsä outoa, koska tarina on ollut niin merkittävä katolisena aikana, että saari on tehty siihen keinotekoisesti. Muinaismuistona – tai uskonnollisena rakennelmana – tuo pieni luoto onkin tässä mielessä ainutlaatuinen, sillä harvoinhan ihmisen valmistamaan keinotekoiseen saareen törmää. Paikassa on paljon muutakin ainutlaatuista. Tämä on perinteisesti kohta jossa arkeologia loppuu, ja historiankirjoitus alkaa. Vedenjakajana toimiva paikka ja aika rautakauden ja keskiajan välillä. Itse tarinahan on meille kaikille tuttu, ja sen todenperästä käytiin takavuosina vilkas julkinen keskustelu. Oli retki todellinen tai ei – se on kuitenkin historiallisten tapahtumien kannalta merkityksetön episodi. Se on merkityksetön jopa kristinuskon historian kantilta, sillä ensimmäinen pysyväluonteinen kosketuspinta tähän aatteeseen on saapunut jo 700-luvulla idästä, ja 900-luvulta eteenpäin kansa oli pääosin kristillistä länsisuomessakin. Johan nimi Lallikin tulee pyhästä Laurentinuksesta.

Suomeen tehtiin myöhemmin toinenkin ristiretki jonka suoritti ruotsalainen ylimys Birger Jaarli (n.1200 – 1266), Tukholman perustaja, ja mies joka valtasi Suomen Ruotsin valtapiiriin, kuten jokainen historiankirjamme tietää aina koulukirjoista tietosanakirjoihin. Puhutaan Hämeen ristiretkestä, jolloin Birger sotajoukkoineen laski jalkansa `hämäläisten satamaan´ ja liitti Tavastian ruotsalaisen valtikan alle. Tällöin hän myös ryhtyi rakennuttamaan valtansa symboliksi ensin Hakoisen linnavuoren, ja myöhemmin Hämeenlinnan. Ruotsalaisvaikutus näkyy myös siinä, että kirkkolaitos alkoi saada jalansijaa maassamme. Alkaen luonnollisesti Ahvenanmaalta siirtyen asteittain sisämaahan.Kuten lukija vaistoaa, tällä retkellä oli huomattavan suuri strateginen merkitys ja tästä samaisesta syystä asiasta kertova Eerikinkronikka on nostettu historiankirjoituksemme tukijalaksi, jonka pohjalta on kaikki muukin historiankirjoitus sittemmin rakennettu.

Akateeminen shokki.                                           

Yllättävää kyllä, vaihtoehtoinen näkemys tulee Ruotsin puolelta. Ruotsalaiset historianprofessorit suhtautuvat ristiretkien ideaan huomattavasti kriittisemmin kuin suomalaistutkijat, ja kyseenalaistavat ne perusteitaan myöten. Näkyvin nokkahahmo on ollut Thomas Lindkvist, jonka hahmottelemat ajatukset ovat saaneet tukea meillekin tutulta Herman Lindqvistiltä, joka veti televisiossa mainiota historiasarjaa Hermannin historia, jonka jotkut saattavat vielä muistaakin. Thomas Lindkvist kävi Suomessakin luennoimassa Åbo Akademin tilaisuudessa, ja tästä uudenlaisesta tulkinnasta syntyikin sitten näkyvä keskustelu niin akateemisissa kuin kansalaispiireissäkin tästä piispa Henrikin historiallisuudesta. On Lindkvist puhunut muustakin – hän kyseenalaisti myös Birgerin suorittaman Hämeen ristiretken. Tätä kritiikkiä suomalaistutkijat eivät ottaneet sittemmin vahingossakaan esiin, sillä nyt oli kyse isommista asioista kuin yksittäisen sotaretken historiallisuudesta. Nyt liikuttiin jo tasolla, jossa koko maamme historiankirjoitus saattaisi mennä uusiksi perusteitaan myöten, joten aihepiiri lähenteli vaarallista. Tämän toisen ristiretken ruotiminen koetettiinkin peittää messuamalla julkisuudessa yksinomaan ensimmäisen ristiretken roolista. Sillä oli vaarana, että toisen ristiretken kyseenalaistaminen paljastaisi historiankirjoituksen olevankin yksinomaan virhetulkinta jolla ei olekaan lihaa luiden päällä. Ei ole sattumaa että Lindkvistin henkinen torjunta tapahtui turkulaisissa opinahjoissa, sillä mikäli historiankirjoituksemme lähtökohta eli paradigma on virheellinen, historiankirjoitusta pitäisi korjata koko matkalta.

Ongelmallinen ristiretken ajoitus

Me tiedämme vain että Eerikinkronikka mainitsee Birgerin saapuneen hämäläisten satamaan, ja antaa ymmärtää että hän sitä kautta alisti Hämeen alaisuuteensa, perusti linnakin, jonka novgorodilaiset sittemmin polttivat. Lähdetään kuorimaan tätä auki. Alusta saakka on tiedetty, että erityisesti tämän ristiretken ajoitus on ollut hankalaa, koska Birgerin elämä tunnetaan läpikotaisin, eikä siinä oikein ole hetkeä, johon tämän ristiretken voisi istuttaa. On esitetty vuosia 1237 – 1239, koska se vastaisi ajallisesti paavin vuonna 1237 julistamaa ristiretkeä. Ongelmaksi vain nousee, että vielä vuonna 1239 ei ollut mitään Birger Jaarlia, oli vain Birger Magnusson, jaarli hänestä tuli vasta 1248, kun hänen sukulaismiehensä jaarli Ulf Fase kuoli. Birger ei ollut itä-gööttalaisten johtaja kyseisenä vuonna, eikä edes oman Bjälbo-sukunsa johdossa. Detaljina voi mainita, että kun tiedetään Birgerin kuolinvuosi 1266 ja hänen pääkallostaan on otettu ikämääritys, ilmenee että hän olisi 1237 ollut n. 19-vuotias. Birgerin kotonaoloa tukee että hän sai vaimonsa kanssa lähes peräkkäin kolme lasta vuosien 1238 – 1240 aikana, joten jos hänellä on taistoja ollut, ne on käyty makuuhuoneen puolella.

Ruotsin emämaa

Toinen potentiaalinen ajankohta on sitten 1248. Birger kävi kuitenkin kovaa sotaa uplantilaisia vastaan 1247 – 1248, eli juuri samana ajankohtana, kun piti olla hämäläisiä alistamassa. Svealaisten ja gööttalaisten nokkamiehet kun olivat täydessä sotatilassa koko vuosikymmenen mitalta. Gööttalaiset Birgerin johdolla kukistivat svealaiset Sparrsätran taistelussa 1247. Ruotsalaisten vaaleilla valittu kuningas pakeni mutta Birger sai hänet kiinni ja mestasi 1248. Eli siis kiistatta on näytettävissä, että Birger soti toisia ruotsalaisia vastaan, ei hämäläisiä. Eerikinkronikka ei suinkaan ole ainoa aikalaislähde. Ruotsalaistutkijat yleensäkin ovat varoitelleet suomalaistutkijoita näkemästä silloista Ruotsia liian yksioikoisesti, ja koettaneet korostaa sen heterogeenistä luonnetta. Varsinainen Sveanmaa, se virallinen kuningaskunta, joka oli tunnustettu roomalaiskatolisen kirkon toimesta, oli käytännössä vain maakunta, jonka halkaisija oli jotakuinkin satakunta kilometriä. Se oli keskellä toisia maakuntia, joille ei olisi tullut mieleenkään totella tätä yhtä ja ainoaa maakuntaa. Itse asiassa mikään kuningas näihin aikoihin ei kyennyt hallitsemaan mitään aluetta, joka oli hänen välittömän elinpiirinsä ulkopuolella. Mikäli kuningas poistui valtakuntansa alueelta edes hetkellisesti, hänellä tuskin oli enää kruunua kun palasi. Ajatus siitä, että Birger Jaarli olisi vallannut ja alistanut tahtoonsa maakunnan meren toisella puolella, on käytännössä tieteiskirjallisuutta. Ruotsin kuningaskunnan olemassaolo jo omalla puolellaan oli loputonta sotimista elinpiiristään, perimys- ja veljessotia, joita rauhoittivat vain ohimenevät liittosopimukset, jotka yleensä olivat voimassa siihen saakka, kun se osapuolille oli hyödyllistä, mutta harvoin yhtään enempää.

Muut aikalaislähteet eivät tiedä ristiretkistä mitään.

Skänningen annaali rinnakkaislähteenä ei mainitse mitään mistään ristiretkestä tuona vuonna, joten toisen ristiretken ainoa lähde on Eerikinkronikka. Tarkennettakoon vielä että Skänningen luostari oli ja on Bjälbo-suvun ydinmailla, ja olisi täysin mahdotonta että kirjurimunkki ei olisi kirjannut ylös oman kylän pojan voitokasta sotaretkeä kaukomailla. Kyseinen annaali kuitenkin mainitsee että vuonna 1249 perustettiin Pyhän Olavin luostari Turkuun. Tästä syystä Kokonaan ruotsalaistutkijat eivät lyttää ajatusta Birgerin pikaisesta suomenvierailusta. Heidän mukaansa retki olisi ollut mahdollinen vuonna 1249 tai 1250, jolloin Birger olisi kunnioittanut ensimmäisen luostarin perustamista Turkuun. Samalla hän olisi vahvistanut valtaoikeuksiaan Aurajoenlaaksossa asustavan ruotsalaisyhteisön parissa. Ruotsalaisen näkemyksen mukaan Birger Jaarlin perustama linnoitus olisi sama kuin Liedon Vanhalinna, ja myös arkeologia vahvistaa, että näihin samoihin aikoihin Lieto ja sen seudut ruotsalaistuivat esineidensä ja kulttuurinsa puolesta. Liedon korostamista ei yksikään suomalaislähde tunnu mainitsevan, koska tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä minkään Hämeen alistamisen kanssa, kuten historiankirjamme meille opettavat. Kyse on vain olemassaolevan paikallisen siirtokunnan verotusoikeudesta.

Eerikinkronikka ja sen ajoittaminen

Eerikinkronikka on, kuten mainittua, kotimaisen historiantulkinnan vankkumaton kivijalka, ja tästä syystä sitä kohtaan ei ole juurikaan esitetty lähdekriittisiä olettamuksia, kuin parhaimmillaankin kosmeettisella tasolla. Joitakin mahtipontisempia kielikuvia on toppailtu, mutta sen historiallista latausta ei ole missään kohtaa kyseenalaistettu, sillä se tarjoaa oivan lähtökohdan muillekin Hämeen historian tapahtumille. Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, vaan tutkitaan hetkinen itse Eerikinkronikkaa. Sen kirjoitusajankohdaksi on epäilty 1300 –luvun alkupuolta, eli se kertoisi tapahtumista vielä suhteellisen tuoreesti, mitä tulee edellisen vuosisadan tapahtumiin. Tässä kohtaa on jälleen otettava esiin ruotsalaistutkijoiden kriittiset havainnot. He ovat tuoneet esiin, että vanhin olemassaoleva versio Eerikinkronikasta onkin vasta jostain 1480 –luvulta. Vuosikymmen on sama, jolloin Ruotsissa alkoi ”ristiretkeläis-romantiikka” kun Erik Tottin sotaretki Karjalaan masinoitiin ristiretkenä, jotta sotaretki saisi sen ansaitsemaa kunniaa. Aikalaislähteiden mukaan tätä sotareissua mainostettiin jopa Ruotsin ”ensimmäisenä ristiretkenä” mutta kun 1800-luvun kansallisromantikot pääsivät vaikuttamaan tulkintoihin,se nähtiinkin pian vain ristiretkien jatkumona. Virallisesti se on nykyään Ruotsin kolmas ristiretki, mutta pitää muistaa, että missään aikalaislähteissä ei mainita mitään aiemmista ristiretkistä, eikä mitään sotaretkeä ole juurikaan aiemmin sellaisena pidetty. Koko käsite on myöhäinen. Epäilyttävää että Eerikinkronikka kuitenkin on käsitteessä ihan omilla linjoillaan, ja vielä epäilyttävämpää että Eerikinkronikka putkahti julkisuuteen kesken ristiretkeläisbuumin syntyhetken. On pidettävä mahdollisena, jopa todennäköisenä, että Eerikinkronikka ei ole aikalaislähde ensinkään, vaan myöhempi sepitelmä 1400-luvun loppupuolelta, jolla on syntyhetkeensä nähden omat poliittiset tarkoitusperänsä.

Epäilyttävä Pähkinäsaaren raja

Siitäkin huolimatta; ruotsalaistumisen on oltava pakostakin totta, koska ainakin Pähkinäsaaren rauha on solmittu vuonna 1323, ja Suomen itäraja on syntynyt ruotsalaisten ja venäläisten sen määrittäessä. Tämä on seikka, jonka alakoululainenkin oppii. Mitä me itse asiassa tiedämme Pähkinäsaaren rauhasta? Emme mitään. Ikuinen kiistanaihe on missä raja kulki, mutta on uskallettava kysyä – tämä on se pommi – että onko mitään pähkinäsaaren rauhaa todellisuudessa ollut olemassakaan? Mitään alkuperäistä dokumenttia kun ei ole olemassakaan, ja kopiot ovat jostain 1500-luvulta. Niissäkin on mukana 1500-luvun sanastoa. Koko juttu pähkinäsaaren rauhasta saattaa olla kehitetty vasta näihin aikoihin. Varhaisin todistettavissa oleva dokumentti on vuodelta 1497 ja sitäkin pitivät venäläiset väärennöksenä kun sitä heille tyrkytettiin. Novgorodin kronikka kylläkin sen mainitsee, että rauha tehtiin ruotsalaisten kanssa Nevan alueella, jonne ruotsalaiset lähettivät neuvottelijansa. Takana saattoi yhtä hyvin olla Viipurinlinnan rauhantahto taannoisesta Turun polttamisesta 1318, jonka ei toivottu toistuvan Viipurin kohdalla. Mistään rajanvedoista ei ole merkkiäkään, mutta jos sellainen on solmittu, sen on täytynyt parhaimmillaankin käsittää vain Viipurinlinnan lähialueet. Tähän on päätynyt myös tutkija Jukka Korpela jonka mukaan Pähkinäsaaren raja oli alkujaan Viipurinlinnan kaupparaja. Valtakunnanrajojen kanssa sillä ei ollut mitään tekoa.

Vaikeneminen kahdella kielellä.

Se että Ruotsin valtakunta esitetään Suomen puolella ikiaikaisena ja lähes voittamattomana ”emämaana” ja jonka alusmaana suomalaiset ovat olleet ikuisesta ikuiseen, on juuri tätä virheellistä historiantulkintaa. Mikään historiallinen tosiasia ei tätä mielikuvaa vahvista edes Ruotsin omassa historiassa. Pahintahan tälle lähes svekomaaniselle vääristämiselle onkin ollut, että puukonisku selkään on tullut juuri Ruotsin puolelta, jossa tutkijat kyseenalaistavat kaikki kolme ristiretkeä todeten jokaisen niistä olevan historiallisesti heíkolla pohjalla. Juuri tämä oli se kylmä kylpy, jonka suomalaistutkijat saivat niskaansa Thomas Lindkvistin ajatuksista, ja perikansalliseen tapaan pelastautumismenetelmä on tietenkin tiedeyhteisön kuoreensa sulkeutuminen. Pahintahan tässä on, että nämä uudet ruotsalaisajatukset tuntuvat leviävän yliopistoista toiseen eri maissa, joten tämä kotikutoinen tulkintamme on entistä enemmän jäämässä eristyksiin ja erkaantumassa kansainvälisestä tutkimuksesta.

Hiljainen ruotsalaistuminen

Tähän työhön on ryhdyttykin jo Ruotsin puolella. On kuitenkin olemassa se suuri kysymys, että jos kerran Suomi kuitenkin ajan saatossa joutui Ruotsin alamaisuuteen, niin miten se sitten tapahtui ellei kerran ristiretkien kautta? Kyse on ilmeisesti ollut hyvin pitkällisestä prosessista, jonka juuret saattavat olla jo tuolla 900-luvun tietämillä, mutta viimeistään 1000-luvun puolella. Tällöin on maamme länsirannikko omannut monenkirjavaa siirtolaisasutusta, joka on asettunut jonkin jokisuun varrelle. Alkujaan se vanhin svealaisyhteisö on kasvanut Turun ympäristöön, kunnes ovat 1300- tai 1400 –luvuilla alkaneet yhdistymään yhdeksi kulttuurikokonaisuudeksi, niin Satakunnan kuin Pohjanmaankin alueille. Varmasti kirkollinen imu on nivouttanut yhteen myös suomalaisten omia muinaispitäjiä, ja näin asteittain, hivuttaen, satojen vuosien ajan, on Suomen alue alkanut ruotsalaistumaan. Meillä päin tähän tulkintaan ei ole koskettu vielä pitkällä tikullakaan, sillä näkemys on liian radikaali kotimaiselle historiankirjoitukselle

Jukkis
ps. kirjoitus on muokattu lyhennelmä kirjasta Vaiettu Muinaisuus.
Gravatar
mikko veijalainen
Nevan taistelu käytiin 1240, osapuolina Birger ja Aleksanteri Nevsky. Olikohan Birger itse mukana ollenkaan vaikka Novgorodin kronikassa niin mainitaan, mukana oli myös norjalaisia,suomalaisia ja hämäläisiä, vastapuolella Novgorod ja karjalaiset. Jos birger oli mukana niin mitä muuta tapahtui matkalla halki suomen.
Piilota kommentointilomake