Viime kerralla taisin jotain todeta, että Suomi ajautui Talvisotaan puhdasta kömpelyyttään, ja nyt tälle tulee jatkoa. Sillä Talvisota johti tietenkin Jatkosotaan ja nyt puhutaan kesän 1941 hyökkäyssuunnista, tavalla jota ei ole aiemmin käsitelty, eli tutkimalla sen strategiaa.

Käytännössä Jatkosodalla oli kaksi painopistettä, eli suomalaisten oma erillissota erillisine tavoitteineen, ja sitten sen rooli isommassa Barbarossa –suunnitelmassa, joka oli tietenkin saksalaista kädenjälkeä. Aseavun vastineeksi Suomen sodanjohto joutui sitoutumaan tähän isompaan tavoitteeseen.

Pohjoisin eli Muurmannin rintama saattoi olla koko sodan tärkein ja ratkaisevin rintamalinja. Selvää on, että venäläiset halusivat Muurmannista käsin estää saksalaisia hyödyntämästä Petsamon nikkeliä, ja tähän oli hyvänä puolena, että Murmansk oli vain sadan kilometrin päästä Petsamosta, mutta huonona uutisena, että se oli tietöntä louhikkoa. Tunnetaan tarinoita joissa kokonaiset neuvostopataljoonat kerta kaikkiaan paleltuivat tundralle. Saksalaiset vuorostaan ymmärsivät Murmanskin merkityksen, mutta ymmärsivät etteivät pääse niinikään tundran toiselle puolen, johtuen suomalaisten neuvoista. Suomalaiset olivat kertoneet, ettei tietöntä louhikkoa voi ylittää isolla joukolla, seikka joka sitten paljastui virheeksi. Mikäli saksalaisilla olisi ollut voimaa työntyä Petsamosta Murmanskiin, se olisi mitä ilmeisemmin myös onnistunut.

Niinpä jäi Murmansk valtaamatta ja sen myötä Yhdysvaltain aseapu virtasi sitä kautta, sillä sehän oli ainoa jäätymätön satama, ja muodosti Neuvostoliitolle suoranaisen pelastuksen, erityisesti kun Kleistin panssaridivisioonat uhkasivat jo Persian kautta kulkevaa reittiä kesällä 1942. Sillä Neuvostoliitto oli menettänyt oikeastaan koko kalustonsa Kiovan motissa, ja ilman amerikkalaisia sota olisi kääntynyt Neuvostoliitolle katastrofaaliseen suuntaan. Näin pienestä oli kiinni Neuvostoliiton kaatuminen.

sotalaiva
Paljon on puhuttu `malli Cajanderin´ eli pienten puolustusmenojen merkityksestä Talvisodan taisteluissa, ja jotka ei saatu korjattua vielä Jatkosodassakaan. Raaka totuus kuitenkin on että puolustusrahat kohdennettiin lähtökohtaisesti väärin, suomi-kp:tä ei ymmärretty valmistaa sarjatuotantona ja tykistökin oli kapinavuoden aikaista jne. Sen sijaan rahat törsättiin kuvassa näkyvien panssarilaivojen rakentamiseksi, ylettömien hukkahankkeiden joille ei löytynyt järkevää käyttöä kummassakaan sodassa.

Tietenkin Berliinissä ymmärrettiin radankatkaisun merkitys, sillä pelkän radan katkaiseminen olisi riittänyt. Hyökkäys Kantalahden suuntaan vain tyssäsi, sillä neuvostoliitto heitti eteen koko ajan vereksiä joukkoja. Vain suomalaisten oma hyökkäys Rukajärven suunnassa oli lähellä onnistumistaan, kun suomalaiset pysäyttivät hyökkäyksen syksyllä 1941, vain 60km päässä radasta. Tätä alakoukkua ei Neuvostoliitto olisi kyennyt estämään. Sen aikaisen selityksen mukaan Yhdysvallat olisi julistanut Suomelle sodan, mikäli rata olisi katkaistu, mutta tämä uhkaus oli tällöin niin etäinen ja epämääräinen, että sitä voi pitää pelkkänä tekosyynä - todellista syytä emme välttämättä saa koskaan tietää.

Suomalaisten oma päähyökkäys kohdistui pitkälle itä-Karjalaan, käytännössä jonnekin Petroskoin, Karhumäen ja Seesjärven tietämille. Rehellisesti sanoen, tällä suunnalla ei ollut mitään strategista merkitystä vaan se oli isku tyhjyyteen. Sen ainoaksi anniksi tuntui jäävän puna-armeijan joukkojen sitominen jotta saksalaiset etelämpänä saivat vapaammat kädet, mutta Neuvostoliiton miesmäärän huomioiden, tälläkään ei ollut kuin muodollinen merkitys. Koko hyökkäyksen merkitys jää hämäräksi. On tietenkin ollut puhetta että niin itä-Karjala kuin Rukajärvikin olivat oleellisia `vihreän kullan´ eli metsämääriensä vuoksi, mutta jos asia on tosiaan näin, niin on anteeksiantamatonta että metsäyhtiöt määrittävät strategiat ja päähyökkäyslinjat.

Tärkein merkitys Suomen lohkolla oli tietenkin Leningrad. Kaupungin kukistuminen olisi tiennyt saksalaisille jo puolivarmaa voittoa, ja ainakin Moskovan tapahtumat olisivat olleet toisenlaisia, mikäli joukkoja olisi voitu irrottaa Leningradin rintamalta Moskovan suuntaan. Leningradin selviämiseen syy löytyy pitkälti suomalaisista, jotka keskeyttivät hyökkäyksen Laatokan itäpuolella voimavarojen vähettyä, jolloin ulompi pihti saarroksessa jäi lyömättä kiinni. Vastaavasti Mannerheim tuntui pelkäävän ja kunnioittavan liikaa Leningradia, ja koska hyökkäys Kannaksella pysäytettiin hyvissä ajoin ennen kaupunginrajaa, koko Kannaksen sotilaallinen merkitys laimeni huomattavasti. On tietenkin totta, että Leningradin kokoiseen kaupunkiin hukkuu koko Suomen kenttäarmeija, mutta kaupungin saartaminen työntymällä sen rajoille tai esikaupunkiin, olisi kaatanut kaupungin puolustuksen.

solttu
Olinhan siellä minäkin.

Sotilasmielessä on nähtävissä että suomalaiset osallistuivat hyvin haluttomasti Barbarossaan, joilla oli hyvinkin strateginen merkitys niin Murmanskinradan kuin Leningradinkin osalta. Sen sijaan suomalaiset keskittivät energiaansa omiin tavoitteihinsa, jotka olivat itä-Karjala kuin Karjalan kannaskin, joilla vuorostaan ei ollut sanottavasti merkitystä itse sodankäynnin kannalta. Ne olivat iskuja ei-mihinkään vailla mitään tavoitteita. Itse asiassa Suomen sodanjohto teki sen virheen, että pettämällä saksalaiset sitomalla voimiaan epäoleellisiin tavoitteisiin, he samalla luovuttivat voitonavaimet omalta kohdaltaan vastapuolen käsiin.

Näistä asioista on tietenkin salaliittoteorioita. Voidaan ajatella että Mannerheim pelasi Stalinin kanssa jo tällöin, eli kaksilla korteilla. Tai sitten taustapiruna hääräsi Churchill, joka mielellään olisi nähnyt Neuvostoliiton ja Saksan päätyvän pattitilanteeseen. Luultavinta kuitenkin on, ottaen suomalaisten osaamiskyvyn huomioon, että suomalaiset eivät vain ymmärtäneet strategisten painopisteiden merkitystä, eivätkä nähneet samaa kuin saksalaiset. He eivät vain kyenneet ymmärtämään että Murmanskin radan katkaiseminen olisi oleellisesti heikentänyt koko puna-armeijan iskukykyä, ja tehneet siitä alivoimaisen vastuksen saksalaisille. Eivätkä he nähneet miten Leningradin kukistuminen olisi ratkaissut asiat myös Moskovassa, jonka jälkeen ei Neuvostoliitto olisi välttämättä enää tolpilleen noussut.

Toinen saattaa liittyä itse johtamiskykyyn taktisella tasolla. Jatkosota oli ja on edelleen suurin liikekannallepano koskaan. Suomalaiseverstit ja –kenraalit eivät vain osanneet johtaa kokonaisia divisioonia ja armeijakuntia – Jatkosodassahan operoitiin toistuvasti vain rykmenteillä – eivätkä tämän vuoksi osanneet laskea ja keskittää voimiaan oikein. Iskukykyä tuhlattiin erämaataisteluihin, joka hajaannutti joukkoja ja rasitti muutenkin alkeellista huoltoa. Kaunistelematta Suomen kenttäarmeija oli näihin aikoihin pieni, alkeellinen ja vailla raskasta aseistusta. Eikä siitä sodan aikana koskaan kasvanutkaan sellainen tekijä, johon sodankäynnin tekniikka olisi vaatinut.

Kokonaisuutena Suomen sodanjohdon päävirhe oli irtautua Barbarossasta, jolloin se vei itseltään voitonmahdollisuuden, jolloin luonnollinen seuraus oli enää tappio, jahka sodan suuri pyörä ensin keikahti toiseen suuntaan. Omat tavoitteet tuntuivat olevan pelkkää maa-alan valtaamista vailla erityisempää päämäärää joka oli vain voimien tuhlausta.

On todella hämmästyttävää että Suomi onnistui säilymään itsenäisenä sodan jälkeen, sillä itsetehdyt virheet ajoivat sen ensinnäkin toiseen maailmansotaan ja sitten vielä sodanjohto osoitti väärällä hetkellä näköalattomuutta ja arkuutta, jolloin poliittinen virhe yhdessä sotilaallisen virheen kanssa, olisi voinut päätyä paljon pahemminkin.

Jukkis the War.
Piilota kommentointilomake