Olen jotenkin ollut pettynyt viimeaikojen joka paikassa vellovaan ryssävihaan. Omasta mielestäni naapurimaiden ja sen asukkaiden, puhutaan sitten ruotsalaisista tai venäläisistä on tyystin väärin ymmärrettyä kansallistunnetta. Pahinta ryssävihassa on, että se syntyi heti itsenäisyytemme alkuhetkillä ja 99 vuotta myöhemmin sama asia junnaa edelleen paikallaan, aivan kuin kansallinen ajattelu ei olisi kehittynyt, muuttunut saati sopeutunut mihinkään.

Syyksi ryssävihalle on haettu sitä kansallista traumaa jonka generalissimus Stalin jätti jälkeensä. Tietenkin on ironista syyttää venäläisiä Stalinin hirmuteoista koska jos joku kansa on tuon tyrannin kurimuksessa kärsinyt suhteessa eniten, ne ovat tietenkin venäläiset itse. Kiistatonta kuitenkin on, että toinen maailmansota traumatisoi suomalaiset, ja trauma vain syveni Kekkosen pitkinä ja lähes ikuisina neuvostoliiton vuosina. Tarvitaanko kansallista terapiaa?

Loppujen lopuksi asia ei ole noin yksinkertainen. Toinen tekijä mikä pitää tietyn arvomaailman sitkeästi muuttumattomana, on tietenkin se, että Suomessa ei nyt vaan tapahdu mitään uutta. Puoliväkisinkin isoisänaikaista arvomaailmaa joudutaan kuljettamaan riippakivenä, sillä uusia virtauksia ei vain pääse syntymään. Eristynyt, maantieteellisesti kaukana kaikesta sijaitseva, harvalukuinen ja pieni väestö ei pääse edes olosuhteiden vuoksi kasvamaan ulos itsenäisyytensä ensimmäisten vuosien arvolatauksista.

kapinavuosi
Syvä iskumme on, viha voittamaton...

Mistä me pääsemmekin siihen, että ainoat suunnannäyttäjät ovat olleet tietyt avainsukupolvet. Ensimmäinen sellainen sukupolvi oli tietenkin tämä kapinavuoden jääkärisukupolvi, nuoria vihaisia miehiä, käsissään kapinavuoden verta ja taatusti tarmoa rakentaa kansallista identiteettiä aidolla ja sydämestä tulevalla ryssävihalla.

Mentiin pitkään ennen kuin toinen avainsukupolvi syntyi, ja he olivat itseoikeutetusi aseveli-sosialisteina tunnettu sukupolvi. Ne nuoret miehet jotka menivät sotaan loppukesällä 1944 ja ehtivät saada rintamakokemuksen, joka loi heille itsevarmuutta mutta kuitenkin niin pienen aikaa, että sota ei niistänyt heistä ideologista liekkiä. Heillä riitti sittemmin tarmoa ”sotia” poliittisella saralla.

Kolmas avainsukupolvi oli 60-luvun taistolaispolvi joille oikeanikäisenä saatu avainkokemus aikakautta ravistelevine murrosvaiheineen, synnytti selkeän ideologian, joka syrjäytti vanhemmat käsitykset.

vesikansa 01 400
Jo riittää.. kampanja 1948 olivat todelliset murrosvaalit joka toi tulllessaan sukupolvenvaihdoksen

Mitä tulee muihin sukupolviin, joita oli avainsukupolvien välissä, heidät ohitettiin ja koska näköpiirissä ei ole ollut murroskausia, jotka olisivat luoneet nuorille positiivisen avainkokemuksen, ei tarvittavaa sukupolvi-identiteettiä ole näiden jälkeen päässyt syntymään. Samaisesta syystä ei synny myöskään suurmiehiä, sillä suurmieheksi pääseminenkin tarvitsee tälläisen sukupolvikontekstin, ideologisen taustan jonka taustavoima nostaa tietyt ihmiset kehiin.

Avainsukupolvet voivat olla vaikea asia hahmottaa, mutta nämä kolme sukupolvea määrittävät edelleen itsekunkin arvomaailman. Sanomattakin on selvää, että oikeistopiirit tuntevat vuoden 1918 sukupolven arvot omikseen, ja sen vuoksi ryssävihakin leimahtelee tämän tästä oikeisto- ja porvarispiireissä.

Asevelisosialistit edustavat – kuten nimikin kertoo –huomattavasti maltillisempaa näkemystä, ja uskoakseni valtaosa palkansaajista on tavalla tai toisella vuoden 1948 sukupolven arvomaailmoissa. Taistolaispolvi vuodelta 1972 puhuttelee tietenkin vasenta siipeä. Toisaalta 1970-luku muistetaan myös vahvana sosiaalireformin vuosina, jolloin erilaiset etujärjestöt syntyivät ihmis- ja kansalaisoikeuksien saralle ja viittaus Vihreisiin ei tässä onnu - jatkumohan on selviö.

Eteenpain skpn johdolla small

Jossain määrin 60-luvun murroskauden vennamolainen maailmankuva on tarttunut oikeistopopulismiin joka oli selkeä protestiliike niin asevelisosialistien kuin taistolaistenkin maailmankuvalle, mutta se ei voinut silti samaistua jyrkkään ja elitistiseen oikeistoon kuin osittain, jota jääkäripolvi edusti. Oikeistopopulismi on ottanut maalaisliittolaisen konservatismin, ja jääkäripolven näkemykset olivat sille kertakaikkiaan liian sotaisia ja radikaaleja. Oikeistopopulismissa on mielenkiintoista että koska se on syntynyt avainsukupolvien välisessä harmaassa alueessa, sillä ei ole selkeää alkukotia, ja tämän vuoksi sillä ei voi olla selkeää ideologista pohjaa, joten sen suosiokin menee hyvin turbulenttisesti, vähän kuin vain leimahtaen hetkellisesti ja aloittaen uudelleen nollapisteestä.

Suomen henkisen tilan määrittää edelleen nämä kolme sukupolvea, eikä se siitä pääse kasvamaan. Loppu selittyy sillä yhteiskunnallisella syklillä jonka määritti jo 1500-luvulla elänyt Niccolo Macchiavelli. Kaikki valtiot ja syntyvät yleensä yksinvallalla josta ajan kanssa syntyy hirmuvalta. Yksinvaltiaan kuollessa vallan ottavat hovin taitavimmat jäsenet eli syntyy parhainvaltaa. Se korruptoituu ja laiskistuu aikain saatossa joten syntyy harvainvaltaa. Seuraava vaihe on luonnollisesti kansanvalta. Se vuorostaan pirstaloituu mosaiikkimaiseksi päällepuhujien kerhoksi joten syntyy mielivaltaa. Sitten aletaan taas haikailemaan vahvaa johtajaa, joten sykli alkaa alusta. Tämä sykli yleensä syntyy mikrosyklinä jo yhden sukupolven sisällä. vahvatahtoinen Kekkonen (yksinvalta) joka alkaa sisäpoliittisesti korvaamattomaksi (hirmuvalta). Koiviston kausi (parhainvalta) siirtyy asteittain korporatiivisen yhteiskunnan pahimpiin puoliin eli harvainvaltaan. Lopulta syntyy joku Vihreiden tai Perusuomalaisten kansalaisliike (kansanvalta) joka loppupeleissä kompuroi työmies Putkosen räjähtävissä lepakoissa, jossa ollaan siirtymässä faktojen jälkeiseen aikakauteen eli mielivaltaan. Tietyllä tavalla lähdekritiikitön lööppijournalismi uutisankkoineeen ja manipuloitune uutisineen vain jouduttaa kehitystä takaisin vahvan johtajan lumoihin.

Nämä kuusi hallintatapaa ovat silti suljettu kehä. Ne seuraavat toinen toistaan, kuin häntäänsä syövä käärme ja kun tähän lisää että avainsukupolvien ideologia vain päivittyy ajan virrassa, ei pidä ihmetellä että Suomessa ei mikään muutu, eikä suunnannäyttäjiä ole. Tärkeintä on ymmärtää, että tuollaiset ryssävihat vielä sadan vuoden itsenäisyyden jälkeen ilmaisevat, että kansallinen ajattelu ei ole kehittynyt tai kasvanut piiruakaan itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Arvomaailma on tyystin sama mikä se oli muutama kuukausi tai vuosi itsenäisyysjulistuksen jälkeen ja junnaa loputtomasti paikallaan. Suomi elää ikuisessa pysähtyneisyyden tilassa, ja ne jotka hyötyvät tilanteesta, suovat tietenkin näin jatkuvankin.

Valitan kirjoituksen yli-älyllisyyttä

Jukkis
Piilota kommentointilomake