Otanpa tähän jo yleissivistyksen nimissä  kappaleen kirjastani Cibolan seitsemän kaupunkia. Kyseessä on lainaus teoksesta Narratione Zeno joka kertoo Henry Sinclairin amerikanmatkasta vuosina 1398 - 1400 jkr. Eli noin satakunta vuotta ennen Kolumbusta.  Tätä ei ole teille kouluissa opetettu eikä tulla opettamaankaan.

Taustaa

Vuonna 1391 Sinclair tapasi Fär-saarilla Antonio Zenon, venetsialaisen kartografin ja merenkävijän joka lähti matkalle mukaan. Oikeastaan Zenoja oli kaksi, veljekset Antonio ja Niccolo, jotka molemmat pestautuivat Sinclairin palvelukseen, mutta Niccolo kuoli jo 1394. Myös Antonio kuoli v. 1400, joskaan ei tiedetä missä. Yhden teorian mukaan välittömästi Amerikan käynnin jälkeen Orkneyssa, mutta todennäköisempää että hän irtisanoutui Sinclairin kuoleman jälkeen, ja ehti takaisin Venetsiaan ennen omaa poismenoaan. Hän kirjasi retken tapahtumat tarkasti muistiin käyttäen Sinclairista muotoa Zichmni. Muistiinpanot julkaistiin Zenon kuoleman jälkeen kirjassa nimeltään Narratione Zeno, ja sen julkaisi hänen jälkeläisensä vuonna 1558. Zenon tarinaahan ei ole aiemmin suomennettu matkan osalta, joten tilanne lienee nyt syytä korjata, ja toistaa tähän pätkä Zenon matkakertomuksesta:

Narratione Zeno

Jalosukuinen [Sinclair] päätti täten lähettää laivueen kohti noita seutuja, ja niin monet ovat ilmaisseet halunsa lähteä mukaan tutkimusmatkalle hankkeen uutuudenviehätyksen ja poikkeuksellisuuden takia, että uskon meidän saavan kokoon hyvän miesvahvuuden joutumatta panostamaan asian tunnetuksi tekemiseen. Lähdin vesille varsin suuren laivueen ja miehistön mukana, mutten suinkaan pääkapteenina, kuten olin ennakkoon olettanut, sillä Zichmni oli ottanut tämän toimen omille harteilleen.

Mittavat valmistelumme Estotilandin [Newfoundland] matkaa varten olivat tapahtuneet epäsuotuisissa merkeissä, sillä tasan kolme päivää ennen lähtöämme kuoli kalastaja, jonka oli määrä toimia oppaanamme. Tästä huolimatta Zichmni ei luopunut hankkeesta, vaan otti menehtyneen kalastajan sijaan mukaansa joukon merimiehiä, jotka olivat seuranneet häntä saarelta.

Länttä kohti purjehtiessamme näimme Frislandaan kuuluvia saaria ja ohitettuamme muutamia suuria matalikoita saavuimme Ledovoon, jossa viivyimme viikon päivät virkistäytyen ja varustaen laivuettamme välttämättömillä tarvikkeilla. Lähdettyämme sieltä saavuimme huhtikuun ensimmäisenä päivänä Ilofen saarelle. Koska tuuli oli suotuisa, jatkoimme matkaa edelleen. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan, kun avomerellä puhkesi niin raju myrsky, että olimme kahdeksan päivää jatkuvassa pinteessä. Ajelehdimme myrskyn mukana ties minne, ja monta aluksistamme tuhoutui törmätessään toisiinsa. Kun myrsky viimein laantui, kokosimme hajaantuneen laivueemme jälleen yhteen ja jatkoimme purjehdusta suotuisan tuulen myötä, kunnes näimme maata lännessä.

Otimme kurssin suoraan sinne ja löysimme hiljaisen ja suojaisan sataman, jossa näimme lukuisan joukon aseistautuneita ihmisiä, jotka juosten riensivät puolustamaan saartaan.

Zichmni käski nyt miehistön näyttämään noille ihmisille rauhan merkkejä. Luoksemme lähetettiin kymmenen miestä, jotka puhuivat kymmentä eri kieltä, mutta saatoimme ymmärtää ainoastaan miestä, joka oli kotoisin Islannista. Veimme miehen prinssimme luo, jossa häneltä tiedusteltiin, mikä saaren nimi oli, keitä siellä asui ja kuka siellä hallitsi. Mies vastasi, että saarta kutsuttiin Icariaksi, ja että kaikkia saaren hallitsijoita nimitettiin Icareiksi saarta ensimmäisenä hallinneen kuninkaan mukaan, joka oli ollut Skotlannin kuninkaan Daedaluksen poika. Daedalus valloitti saaren, jätti poikansa hallitsemaan sitä ja antoi saarelaisille lait, joita he yhä noudattivat. Tämän tehtyään Daedalus pyrki jatkamaan purjehdustaan, mutta vaipui aaltoihin suuressa myrskyssä. Hänen kuolemansa muistoksi tuota merialuetta kutsuttiin edelleen Icarian mereksi, ja tämän saaren kuninkaita kutsuttiin Icareiksi. He olivat tyytyväisiä Jumalan heille suomaan maahan, eivätkä liioin aikoneet muuttaa lakejaan tai päästää saarelle muukalaisia.

Siksipä he pyysivätkin prinssiämme olemaan puuttumatta lakeihinsa, jotka he olivat saaneet kunnioituksella muistetulta kuninkaaltaan ja joita he yhä noudattivat; muussa tapauksessa prinssin henki olisi vaarassa, sillä kaikki saarelaiset olisivat ennemmin valmiit kohtaamaan kuoleman, kuin millään muotoa poikkeamaan laeistaan.Kuitenkin, jotta emme ajattelisi heidän tyystin kieltäytyvän kohtaamasta muita ihmisiä, miehet päättivät puheensa sanoen, että saarelaiset ottaisivat mielihyvin vastaan yhden miehen joukostamme ja antaisivat tälle kunnianarvoisen aseman joukossaan, jos ei muuten, niin ainakin oppiakseen kielemme ja saadakseen tietoa tavoistamme, kuten saarelaiset olivat aiemmin ottaneet keskuuteensa nuo kymmenen miestä, jotka olivat tulleet saarelle kymmenestä eri maasta.Tähän kaikkeen prinssimme ei puuttunut sanallakaan, paitsi tiedustellakseen, missä olisi hyvä satama, ja ilmaisten eleillään aikovansa jatkaa matkaa. Tämän jälkeen hän ohjasi koko laivueen täysin purjein saaren ympäri sen itäpuolella sijaitsevaan satamaan.

Merimiehet astuivat maihin noutamaan puutavaraa ja vettä, minkä he tekivät niin ripeästi kuin kykenivät, koska pelkäsivät saarelaisten käyvän kimppuunsa. Pelko ei suinkaan ollut aiheeton, sillä saaren asukkaat antoivat toisilleen merkkejä savulla ja tulilla, tarttuivat aseisiin ja juoksivat yhä enenevänä joukkona alas rantaan hyökäten miehiämme vastaan jousin ja nuolin sillä seurauksella, että monet miehistämme saivat surmansa ja useat haavoittuivat. Näytimme heille turhaan rauhan merkkejä, sillä heidän raivonsa yltyi yltymistään, aivan kuin he olisivat taistelleet koko olemassaolonsa puolesta.

Pakotettuina lähtemään kiersimme saaren etäältä, ja koko ajan liikkeitämme tarkkaili saaren kukkuloilta ja rannoilta suuri joukko aseistautuneita miehiä. Kun sitten kuljimme saaren pohjoisen niemen rantaviivaa myötäillen, jouduimme luovimaan monien karikoiden lomitse, ollen näin kymmenen päivän ajan alituisessa vaarassa menettää laivueemme, mutta kaikeksi onneksi sää pysyi koko tuona aikana hyvänä.

Koko sen matkan ajan, joka edelsi saapumistamme saaren itäiselle niemelle, näimme, kuinka asukkaat edelleen partioivat kukkuloilla ja rannassa osoittamassa vihamielisyyttään huutaen ja ampuen meitä kohti.

Päätimme pyrkiä johonkin turvalliseen satamaan ja yrittää vielä uudelleen tavoittaa tapaamamme islantilaismiehen. Emme kuitenkaan onnistuneet pyrkimyksissämme, sillä nuo enemmän petoja kuin miehiä muistuttavat ihmiset pysyivät alati valmiina puolustautumaan, mikäli yrittäisimme rantautumista.

Niinpä Zichmni, nähtyään, ettei kyennyt tekemään mitään, ja todettuaan, että jos jatkaisimme yritystämme, kuluttaisimme laivueemme muonavarat loppuun, suuntasi kurssin muille vesille suotuisan tuulen saattelemana ja purjehti kuusi päivää lännen suuntaan. Mutta kun tuuli sitten kääntyi lounaaseen ja merenkäynti äityi kovemmaksi, purjehdimme neljä päivää myötätuulessa, kunnes viimein näimme maata.

Koska aallot kävivät korkeina, emmekä tienneet, mikä maa se oli, epäröimme ensin lähestyä sitä, mutta Jumalan siunauksesta tuuli tyyntyi ja tuli aivan tyven. Osa miehistöstä souti rantaan ja palasi pian suuresti iloiten ja tuoden sanoman siitä, että olivat löytäneet mainion maan ja vielä paremman sataman. Veimme purtemme ja veneemme rantaan. Saapuessamme erinomaiseen satamaan näimme etäältä vuoren, jolta tuli savua, mikä antoi meille toivoa siitä, että löytäisimme saarelta asutusta. Zichmni lähetti viipymättä, huolimatta matkan pituudesta, sata asemiestä tutkimaan maata ja tuomaan meille selvityksen siitä, millaista väkeä paikalliset asukkaat olivat. Sillä välin otimme varastoon puuta ja vettä ja pyydystimme suuren määrän kalaa ja vesilintuja. Lisäksi löysimme niin paljon linnunmunia, että miehemme, jotka olivat miltei nälkään nääntyneitä, söivät itsensä niistä kylläisiksi. Ollessamme ankkuroituneina tuolle saarelle koitti kesäkuu, ja ilmasto saarella oli leuto ja sanoinkuvaamattoman miellyttävä. Koska emme olleet tavanneet saarella ketään, aloimme epäillä, että tämä miellyttävä paikka oli asumaton. Annoimme satamalle nimeksi Trin ja niemekkeen, joka levittäytyi ulos merelle, nimesimme Cape Triniksi. Kahdeksan päivän kuluttua kaikki sata asemiestä palasivat ja kertoivat, että he olivat kulkeneet saaren halki ja nousseet näkemällemme vuorelle. He sanoivat, että sieltä näkynyt savu oli luonnonilmiö, joka sai alkunsa suuresta tulesta vuoren juurella, ja että siellä oli lähde, josta kohosi pien kaltaista ainetta, joka valui mereen. Lähistöllä asui suuri joukko puolivillejä ihmisiä luolissa. He olivat pieniä ja hyvin ujoja. Asemiehet kertoivat myös nähneensä suuren joen sekä erinomaisen, turvallisen sataman. Tämän kuultuaan ja todettuaan saaren ilman terveelliseksi ja puhtaaksi, maan hedelmälliseksi, joet hyviksi ynnä muita suotuisia piirteitä saaren oloissa, Zichmni päätti perustaa sinne siirtokunnan. Mutta miehistö, joka oli uupunut, nurisi ja ilmaisi toiveensa palata kotiin, sillä talvi oli pian tulossa, ja elleivät he lähtisi ennen talven koittoa, he eivät pääsisi matkaan ennen seuraavaa kesää. Siispä Zichmni otti mukaansa vain soutuveneitä ja miehet, jotka olivat halukkaita jäämään ja lähetti loput matkaan laivoineen, nimittäen minut, vastoin omaa tahtoani, laivueen kapteeniksi.

Koska en voinut muutakaan, lähdin siis matkaan ja seilasin kahdenkymmenen päivän ajan itään näkemättä kertaakaan maata. Sitten käänsin kurssin kaakkoon, kunnes viiden päivän kuluttua näin maata. Huomasin päätyneeni Neomen saarelle, ja koska tunsin seudun, havaitsin purjehtineeni Islannin ohitse. Koska saaren asukkaat olivat Zichmnin alamaisia, sain täydennettyä varastoja ja purjehdin sitten kolmessa päivässä Frislandalle, jossa asukkaat, jotka luulivat jo menettäneen prinssinsä, koska tämä oli viipynyt niin kauan matkoillaan, ottivat meidät vastaan suurin suosionosoituksin… Silmälläpitäen niitä asioita, jotka haluatte tietää minusta, kansoista ja heidän tavoistaan, eläimistä ja maista, olen kirjoittanut kaikesta erillisen kirjan, jonka, jos Luoja suo, tuon mukanani. Olen kirjassani kuvannut Frislandan, Islannin, Shetlannin sekä Norjan, Estotilandin ja Drogion kuningaskunnan luonnonolot, suuret merenelävät sekä tavat ja lait. Lisäksi olen kirjoittanut… Zichmnin elämästä ja hankkeista: tuo prinssi, jos kukaan koskaan eläneistä ihmisistä ansaitsee tulla ikuisesti muistetuksi suuresta urheudestaan ja merkillepantavasta hyvyydestään.

(käännös P.Jaakkola)

Narrationen analyysia ja siitä mitä kertomuksesta puuttuu.

Zenon matkakuvauksessa voi lukea että matkaan lähdettiin 12 laivan voimin. Ensin he päätyivät Pohjois-Amerikassa olevaan Newfoundlandiin, jossa kaikesta päätellen vastaanotto oli kaikkea muuta kuin sydämellinen. Näin ollen he jatkoivat matkaansa Nova Scotiaan, johon kertomuksessa liittyy myös muutama yksityiskohta, joka tarkentaa retken aitoutta. Micmac-intiaanit luonnollisesti elivät intiaanien tapaan wigwameissa, mutta Nova Scotian intiaanien tiedetään todellakin eläneen myös luolissa. Erityisen mielenkiintoinen on huomio savusta joka tuli kupiivasta lähteestä. Se tiedetään olleen saaren tietyllä alueella jota sanotaan Pictouksi. Nimi juontaa intiaanikielen sanasta Piktook, joka tarkoittaa ”räjähtävää kaasua” joka tulee kantasanasta Bucto; palava. Micmac-intiaanit tietävät Pictousta, että se on ”paikka jossa vesi on kummallisessa liikkeessä, joka johtuu kohoavista kuplista”. Arkisemmin kyse on maaperässä olevasta hartsin ja maaöljyn sekoituksesta, joka paloi vuosisatojen ajan. Palamista kuvasivat vielä ensimmäiset siirtolaiset 1600-luvulla, mutta nykyisin palo on sammunut.

maissin tahkat
Sinclairin amerikanmatka selittää miten legendaariseen Rosslynin kappeliin Skotlannissa on väkätty jo 1400-luvun alusssa kivisiä maissintähkiä.

Matkan ajoituksesta ei tiedetä kuitenkaan mitään varmaa. Vain Zenon kuvauksessa oleva lause ”kesäkuu oli tuloillaan” ja ”saavuimme poukamalle jolle annoimme nimeksi Trin” antavat vihjeitä. Paikka oli mitä ilmeisemmin Nova Scotian Guysborough harbor, ja Trin juontaa sanasta trinity – kolminaisuudenpäivä. Se on kahdeksas sunnuntai pääsiäisestä, joten jonkinlainen yksimielisyys vallitsee että Sinclair olisi laskenut jalkansa amerikanmaalle 2.6.1398. Tosin kanadalainen historioitsija William Scrooker on sanonut kantanaan että päivä voisi olla myös 6.6.1395. Nova Scotiassa osa miehistöstä alkoi nurista haluavansa kotiin ennen talvea, ja Sinclair lähettikin osan laivastostaan takaisin. Myös Zenon – vastoin tahtoani, kuten Zeno asian ilmaisi – eikä matkakertomus käsittele Sinclairin osuutta sen enempää.

Mitä sen jälkeen sitten tapahtui, sitäkin on yritetty parhaan mukaan selittää. Sinclair ilmeieseti talvehti saarella talven 1398 – 1399, ilmeisemmin intiaanikylässä joka sijaitsi nykyisessä Cape D´Or nimisessä paikassa. Samaan paikkaan sijoitetaan intiaanilegenda nimeltään Glooscap. Sen alku kuuluu näin:

Glooscap oli ensimmäinen,
ensimmäinen ja suurin, joka saapui maahamme Nova Scotiaan…
Kun mestari lähti Ukakumkukista, jota englanniksi kutsutaan Newfoundlandiksi, hän meni Pictouhun,
joka tarkoittaa kiehuvia kuplia, Koska siellä vedet ovat aina kummallisessa liikkeessä.
Sitten hän löysi intiaanikylän kaupungin satoine wigwameineen.

Perinneruno on luonnollisesti paljon pidempi, mutta sitä lienee tähän syytä olla kokonaan toistamatta. Legenda on tavallisesti tulkittu ensimmäisten eurooppalaisten saapumiseen joskus sen jälkeen kun John Cabot saapui paikalle vuoden 1497 tietämillä. Kaikki eivät kuitenkaan tätä allekirjoita. Micmacien kieli on siitä erikoinen, että esimerkiksi Jesus Christ – kuten varhaiset puritaanit heille opettivat – muuttui intiaanikielessä muotoon Sasoo Gool. Näin ollen Glooscap voidaan tulkita toiseen suuntaan sanoiksi Jaarli (Jarl) Henry.

Nova Scotiaan liittyy kokonaan oma kirjallisuudenalansa, joka lienee syytä kertoa vähintään tarinan kuriositeettina. Saaren edustalla on pienempi saari nimeltään Oak Island, jonne asettui 1783 kolme herraa, John Smith, Daniel McGinnis ja Anthony Vaughan. McGinnis huomasi 1795 eräällä saaren aukealla, että siellä oli selvästikin tehty jotakin, sillä puista oli vain kantoja jäljellä, maa oli kuin kaivamisen jäljiltä, ja osa maasta oli apilan peitossa, kun taas osa ei ollut. Siellä oli ollut ihmisiä. Maassa oli myös ympyrän muotoinen kuoppa, ja seuraavana päivänä toverukset alkoivat kaivamaan sitä auki. Ensin vastaan tuli litteitä kiviä jotka he siirsivät tieltään, ja jatkoivat kaivamista kunnes kymmenen jalan syvyydessä törmäsivät tammilattiaan. He siirsivät senkin edestään kunnes kahdenkymmenen jalan syvyydessä törmäsivät jälleen uuteen tammilattiaan. Näitä lattioita tuli vastaan tasaisin välein mutta viimein he alkoivat olla kuilun pohjalla, lähes yhdeksänkymmenen jalan (n.27m) syvyydessä. Kun he palasivat aamulla jatkamaan kaivamista, oli yön aikana kuilu täyttynyt vedellä, ja sen aikaisen tekniikan avulla tarina loppui käytännössä siihen. Tai tarinahan ei loppunut mihinkään, sillä vasta siitä alkoi kaksisataa vuotta kestänyt aarrejahti, ja alkuperäinen kuilukin sai nimekseen money pit – rahakuilu. Nykyään saari on tietenkin kaivettu täyteen kuoppia, ja spekulaatiot käyvät villeinä, onko kyseessä merirosvokapteenien Kiddin tai Mustaparran ryöstösaalis. On selvää, että myös Henry Sinclairilla on tähän episodiin annettu oma roolinsa, mitä lienee sinne kätkenytkään, spekuloinnit liikuskelevat luonnollisesti temppeliritarien aarteen parissa. Arvoitusta ei ainakaan vähennä, että Caspar Vodellin kartta vuodelta 1545 esittelee saaren, johon on piirretty ritarihahmo joka pitelee ristillä koristeltua kilpeä, eli vastaavanlainen jollaisia temppeliritarit käyttivät. Toisessa kartassa, vuodelta 1554, on Oak Islandin alue Mahonen lahti merkitty pakolaissatamaksi (Port du Refuge). Siitä hivenen länteen on merkitty paikka nimeltään Angoulesme. Ranskassa Angouleme on kaupunki lähinnä La Rochellea, missä oli se temppeliritarien satama, josta he pakenivat laivastoineen vangitsijoitaan. Mikä lienee sitten totuus Oak Islandin tapauksessa, Sinclairin matka alkaa kuitenkin muuttua aina vain erikoisemmaksi hänen jatkettuaan matkaansa ilman Zenoa.

Sinclair jatkoi matkaansa etelämmäs, aina Rhode Islandille saakka, joka on pieni osavaltio isomman Massachusettsin kupeessa. On erittäin todennäköistä että juuri Henry Sinclair rakennutti edelleen pystyssä olevan Newport towerin, varhaisemmalta nimeltään norman villan. Vaikka sitä on epäilty ensimmäisten siirtolaisten vanhaksi myllyksi, jota se kiistatta muodoltaan muistuttaa ehkä eniten, sen mainitsee Sir Edmund Plowden jo seitsemän vuotta ennen asutuksen alkua vuonna 1632. Hän kirjoittaa pyöreän kivitornin olevan oivallinen suoja vihamielisiä intiaaneja vastaan. Yllättävää kyllä, sen on piirtänyt Gerardus Mercator vuoden 1569 maailmankarttaansa tavalla, joka ei jätä juurikaan epäselvyyksiä. Tiettävästi ainoa joka sen olisi voinut teoriassa tehdä, oli alueelle ensimmäisen tutkimusretken tehnyt Giovanni de Verrazano vuonna 1524, mutta hänkin viipyi alueella vain muutaman viikon, joten hänen käsialaansa torni ei ole. Toiset teoriat ovat kääntyneet viikinkien rooliin, mutta Leif Erikssonin ei tiedetä koskaan käyneen näin etelässä. Viikinkien puolesta puhuu nimitys norman villa, joka juontaa normanneista ts. norjalaisista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että teknisesti myös Henry Sinclair oli norjalainen. Ilmeisesti Sinclair joukkoineen vietti täällä pidemmän ajan, kenties kesästä 1399 aina kevääseen 1400 saakka. Arkkitehtin silmin kyseinen torni on myöhäistä 13. vuosisadan skandinaavista tyyliä. Sen lähimmät esikuvat ovat tanskalainen Hedingen kirkko, Pyhän Olavin kirkko Tonsbergissa Norjassa sekä Pyhän haudan (Holy Sepulchre) kirkko Cambridgessa Englannissa.

Norombega map
NewPort Tower esiintyy jo 1500-luvun ensimmäisissä amerikankartoissa.

Siitä pohjoiseen sijaitsee toinenkin todiste joka tunnetaan nimellä Westford knight. Tämä kiveen uurrettu ristiritari muistuttaa huomattavasti enemmän keskiajan ritaria kuin vaikkapa espanjalaista conquistadoria, ja piirroksessa oleva kypärä on kyetty tunnistamaan ajalle 1375 – 1400. Kiveen piirretty miekka on monien tulkitsijoiden mukaan katkaistu poikkiviivalla, ja katkaistu miekka oli yksi kuoleman symboleista .Kyseessä on siis hauta. Mitä ilmeisemmin kyseessä on jonkun tuntemattomaksi jääneen ritarin hauta, joka on kuulunut Sinclairin seurueeseen. Jotkut yrittävät kiistää Westfordin ritarin sanoen sen olevan vain luonnollisia kivessä olevia uurteita, mutta ne puheet voidaan unohtaa suoralta kädeltä. Sillä lähes sen vierestä tunnetaan toinenkin kivi – boat stone – johon on piirretty keskiaikainen laiva, ja ne osaltaan lisäävät sitä todisteaineistoa, joka Sinclairin käyntiin liittyy.

Jukkis
Piilota kommentointilomake