Aika paljon muinaisaiheisissa keskusteluissa vilahtaa ajatus että muinaistutkimustamme ohjaa – tai pikemmin panttaa – jonkinlainen salaliitto. Itse en ole tätä koskaan nähnyt niin vaan taustalla on pikemminkin muinaistutkimuksen toivoton alkeellisuus ja kehittymättömyys. Meillähän on kumminkin suhteellisen nuori ja väkiluvultaan pieni kansakunta jonka tuottamat raamit eivät  millään yllä siihen tarpeeseen jonka muinaistutkimus vaatisi. Esittelen tässä nyt kumminkin kenties pahimman pullonkaulan joka estää tiedonsaantimme muinaisesta menneisyydestä ja sen nimi on ytimekkäästi Museovirasto. 



Takavuosinahan Museovirastossa kävi selvitysmies joka näki virastossa paljon puutteita ja korjattavaa. Mainita voisi että  mitään niistä ei tietenkään ole korjattu. Selvitysmies näki kyllä ongelmat käytännön tasolla mutta häneltä taisi jäädä huomaamatta että lähes kaikkien niiden syiden taustalla on kokonaan virheellinen strategia. Juuri tämä strategia on luonut kaikki ne ongelmat joista virasto sai kovaa sapiskaa.

museo opisk
Melkein sen näkee jo opiskeluvaiheessa kenessä on ainesta muinaistutkijaksi.

Strategia on yksinkertaisesti se, että mitä tulee muinaiskohteisiin, Museovirasto pyrkii niistä jokaisen rauhoittamaan, suojelemaan ja jossain määrin myös valvomaan suojelukohteitaan. Aivan kuten muinaismuistolaki velvoittaa. Sen sijaan Museovirastolla ei tunnu ollenkaan olevan painopisteenä tuottaa näistä  suojelukohteista minkäänlaista informaatiota ts. mitä kaikkea näiden kivikasojen sisällä on, eli riittää kun ne merkitsee suojelukohteiksi joita ei saa ulkopuoliset näpelöidä. 

Se että mitään ei tutkita, eikä aiotakaan tutkia, siitä on hyvä esimerkki vaikkapa nämä jotka metallinpaljastimien kanssa nostavat maaperästä toinen toistaan huikeampia irtolöytöjä ja törmäävät tämän tästä entuudestaan tuntemattomiin kalmistoihin yms.  Kuvaavaa on että piipparimiehet ovat tuottaneet enemmän aineistoa vain muutamassa vuodessa kuin mitä ammattitutkijat vuosisadassa. Tietenkin tämä leikki on tuomittu loppumaan. Ennemmin tai myöhemmin kaikki oleellinen on löydetty ja kun kaikki ilmoitetaan kuuliaisesti Museovirastoon tulee sieltä  perässä kaveri rauhoittamaan kaiken. Vuosikymmenen kahden päästä maaperä on kylvetty täyteen ”rauhoitettu” –kylttejä eikä kukaan tule ikinä katsomaan mitä niiden mättäiden alla on, joihin nämä kyltit on isketty. Tarkoitus kun on vain kieltää ketään kaivamasta siitä kohtaa – kaikkein vähiten tutkia itse.

museo 2
Homma yleensä alkaa että  Museovirastoon otetaan yhteyttä että on löydetty jotakin muinaistutkimukseen liittyvää...  jokainen maallikko tietää miten aktiivisia he ovat vastaamaan.

Kun mitään ei aiotakaan tutkia on selvää että se johtaa tulehtuneisiin väleihin maan- ja metsänomistajien kanssa joiden maankäyttöä rajoitetaan suojelulailla. Samasta syystä muinaiskohteita myös tuhoutuu rakentamisen myötä; tielinjat, asuin- ja teollisuusrakentaminen verottaa muinaiskohteita joka vuosi. Pahinta varmaan on myös alan harrastajien ja suuren yleisön turhautuminen ja alkaa tulla puheita salaliitosta, muinaishistoria itsessään on ja pysyy ohuena tieteenalana jonka raamit ovat edelleen 1910 –luvulta. Kysyä tietenkin voi olisiko tämä kaikki muutettavissa jos informaatio nostettaisiin ylös pikaisesti ja arvioida sen jälkeen, ovatko mitättömät kivikasat sen jälkeen ylipäätään suojelemisen arvoisia kun niiden tarjoama tieto on muuttunut maaperästä paperille. Tässä olisi se suuri strateginen muutos johon Museovirasto ei kykene ja joka avaisi kaikki ongelmakohdat.

museo 1
Paikalle on saapunut kenttätutkija alan uusimman välineistön kera.

Se että näin pientä korjausliikettä ei voi tehdä johtuu siitä, että vinoutunut käytäntö on jatkunut liian kauan. Ajatus siitä että maaperän irtolöydöt, maa- ja luunäytteet kiikutettaisiin tutkijoiden pöydille muodostaisi sinne ennennäkemättömän ruuhkan jota ei voi millään setviä vain muutaman analyytikon turvin. Arkeologiahan jakaantuu tunnetusti kahteen osaan; ensin on nämä indiana jonesit jotka ne ruukunsirpaleet kaivaa ja sitten on toisessa päässä joku museoamanuenssi jonka tehtävä on arvioida mitä nämä sirpaleet ovat ja mihin aikakauteen ne liittyvät. Kun ei ole satsattu kaivajiin niin ei tietenkään ole satsattu myöskään niihin joiden tehtävä on tutkia löydetty aines. Aineiston maaperästä voi kyllä siirtää  pahvilaatikoihin mutta informaatio itsessään ei avaudu jos ne vain siirretään varastoihin pölyttymään. Kysyä kyllä sopii missä määrin mikäkin on ylipäätään pinttyneen säilyttämisen arvoista sen jälkeen kun ne on analysoitu ja digitalisoitu – ainoa vaan että aineiston digitalisoimista ei ole vielä edes viitsitty miettiäkään.

museo 3
Löydökset analysoi sitä varten pestattu tutkija

Koska ei ole kaivajia eikä ole kaivausten analyytikoita on Museoviraston henkilökunta muotoutunut toisella tapaa. Lähinnä se koostuu virkamiehistä joiden tehtävä on kirjoitella laskuja kunnille, rakentajille ja keille niitä nyt kirjoittavatkaan. Rahanarvoista puuhaa, sitä ei käy kiistäminen, ja varmasti virastoa johtavien politiikkojen mieleen. Henkilökunta on yksinkertaisesti etääntynyt alkuperäisestä tavoitteestaan sillä virkamiehet eivät ole kaivajia eikä heitä ole sitä varten palkattukaan.

Joka vuorostaan on johtanut siihen, että virastolla ei ole minkäänlaista painopistettä. Vanhojen rakennusten suojelu on yhtä tasa-arvoista kuin pronssikautisen kulttuurin tutkiminen, 1800-luvun rautatieläisten työpuvun napit tasaväkisiä 11 000 vuotta vanhojen luunpalojen kanssa. Mitään tärkeysjärjestystä ei ole asetettu eikä voikaan asettaa, koska joka osa-alueella on omat koulukuntansa jotka mustasukkaisesti pitävät huolen, etteivät jää varjoon. Samasta syystä nämä koulukunnat tuntuvat myös pelkäävän uudenlaisia tutkimuslinjoja koska kokevat ne uhaksi. Mainita voi esim. maailmalla suurta hottia edustavat DNA-tutkimukset muinaisista luista ja ovat avanneet kokonaan uuden tieteenalan. Meillä sen aloittamista on nyt pohdittu 25 vuotta ja sen pahin este on edelleen -  paitsi koulukuntien vastustaminen -  myös se, että kaivuut pitäisi käytännössä aloittaa näytepalojen saamiseksi.

museo joht
Museoviraston johtaja valvoo koko prosessia

Kun tämän sisäistää niin ymmärtää miksi muinaishistoriallista tietoa ei synny, tule eikä saavu tavallisen ihmisen eteen. Niitä tutkivat tahot ja instituutio jonka sitä pitäisi tuottaa, on liiaksi vinoutunut jotta se voisi rukata enää itseään alkuperäiseen tavoitteeseen. Kun aihepiiriin perehtyy ei oikeastaan näe muuta mahdollisuutta kuin lopettaa kokonaan kyseiset instituutiot, ja aloittaa tyhjältä pöydältä. Taannoiset leikkaukset ja Yt-neuvottelut muinaistutkimuksesta olivat hyvä mutta riittämätön alku. Älkääkä sanoko tähän mitään, tässä puhutaan nyt muinaistutkimuksesta ja sen pahimman pullonkaulan leikkaamisesta.

Jukkis
Gravatar
tarja
Viitisen vuotta sitten olin taas pitkästä aikaa mukana kahdella arkeologisella tutkimusleirillä. Ei hommasta tullu yhtään mitään. Siinä parikymmentä maallikkoa katseli kun arkeologi käänteli turpeita, valokuvasi, penslasi ja taas valokuvasi ja lopulta löytö paljastui pullonkorkiksi tai haulikonhylsyksi. Ja kaikki piipparin piippaukset tietysti mitattiin kartalle gepsillä millimetrin tarkkuudella. Moderniksi kuitenkin. Vielä viime vuosituhannella maallikot olisivat kaivaneet kohteen esille ja kutsuneet asiantuntijan paikalle, jos löytyi mielenkiintoista. Ja tämä on ihan järkevää toimintaa silloin kun alle 10 prosenttia löydöistä on kiinnostavia. Seuraavana kesänä ei arkeologia sitten saatukaan, mutta saimme sentään kuitenkin kaivella ominpäin kunhan jätimme löydöt maahan. Posketon byrokratia on pilannut kaivaustoiminnan, niin kuin posketon byrokratia on pilannut kaiken muunkin tässä maassa. Lopputuloksena meillä on jättimäinen paperinpyöritys organisaatio, joka ei saa mitään aikaan.
Gravatar
tarja
Valitettavasti Museoviraston strategia ainakin tänä niukkuuden hetkellä on muinaiskohteiden museointi. Tähän ei todellakaan auta rahoituksen vähentäminen vaan päin vastoin kenttätutkimuksen määrärahoja pitäisi lisätä. Tai sitten löysätä "laatuvaatimuksia". Vielä 80- ja 90-luvulla tehtiin paljon kenttätutkimuksia ns. amatöörivoimin. Porukka tuli paikalle ilmaiseksi tai ruokapalkalla ja kaikki olivat tyytyväisiä. Esko Luoma tutki monet röykkiöt Laihialla, mutta sitten homma vaikeutui. Ruvettiin vaatimaan arkeologia ja tonneittain paperia ihan pienimmistäkin kaivauksista. Käytännössä kaikki kaivaustoiminta keskitettiin Museoviraston omalle remmille. Mutta eihän se remmi kaikkea ehdi tutkia. Joo kyllähän edelleen maallikotkin voi kaivaa, mutta ensin pitää saada tutkimuslupa ja toiseksi löydöt pitää jättää paikoilleen. Niihin ei saa siis kajota.
Piilota kommentointilomake