Skandinaavien on aina ollut hyvä heristää toisille kansoille moraalista sormeaan ja esiintyä maailman omatuntona. Tuntommehan on aina ollut vapaa maailman pahuuksista, vai onko sittenkään? Tämä juttu kertoo itämeren kansojen roolista afrikkalaisen orjakaupan melskeissä eikä seasta ole puuttuman suomalaisiakaan merimiehiä orjanmetsästäjien roolissa. On asioita joista historia mielellään vaikenisi.



Suomalaiset välimeren auringon alla

Tämä tarina alkaa kummallisesta kirjasta jonka oli kirjoittanut Eetu Vuorio vuonna 1931. Sen nimi on Suomalaiset välimeren auringon alla ja nousevan kansakunnan hengessä kirja sisältää melkoisen mahtipontisia väitteitä. Siinä annetaan ymmärtää että todellisuudessa suomalaiset ovat luoneet koko välimeren kulttuurin, ja vähintään kreetalainen kulttuuri on suomalaisten siirtokuntien alulle panemaa. Jopa yksi aikansa kielitieteellinen arvoitus lineaari-B on sekin lainaa ugrilaisten kirjoitustaidosta, ja samanlaisia aakkosia löytää edelleen karjalaismummojen ryijyistä, joka on asiassa selvääkin selvempi todiste. Sen jälkeen Vuorio sukeltaa vieläkin syvemmälle, aina pimeimpään Afrikkaan asti. Sinnekin suomalaiset perustivat omat siirtokuntansa josta tuli pian Afrikan menestynein kuningaskunta. Tällä viitataan länsi-Afrikan kultarannikon kuningaskuntaan jollainen oikeasti olikin olemassa ennen kuin valkoinen mies saapui laivatykkiensä kanssa. Vuorio perustelee näkemystään laajalla paikannimistöllä jotka selkeästi ovat kotimaista alkuperää. On afrikkalaista kylää jonka niminä ovat Salla, Kissa, Ukko tai Ulvila. Huomaapa Eetu Vuorio senkin että tutkimusmatkaaja David Livingstonen opas oli nimeltään Susi – joka kielii sekin vahvoista suomalaisvaikutteista. Ei mikään vaatimaton näkemys asioihin. Suomalaiset ovat aikanaan hallinneet koko maailmaa.

Epäily herää

Nykypäivänä tälle kaikelle tietenkin hymähtää. Ei olisi ollut Eetu Vuoriolle pahitteeksi tutustua afrikkalaisiin kieliin ja niiden rakenteisiin, vaikka vaade olikin kohtuuton 30-luvun suomessa. Mehän emme voi tietää millään mitä tarkoittavat swahiliksi tai khoisaksi sellainen sana kuin Ukko. Tai mehän emme voi edes tietää miten se kirjoitetaan, vaikkapa U`kko joka voi tarkoittaa mitä tahansa ja jota Vuorio on sopivasti taivutellut kotimaisiin vastineisiinsa. Tämä tästä eikä asia anna aihetta jatkotoimenpiteisiin. Toisaalta, synapsit yhdistelevät kirjankin jälkeen viikkojen verran pitkin pääkoppaa, ja ajatus hakee toistaan. Voiko tosiaan olla niin että kaikki olisi pelkkää sattumaa? Kilimanjaron lumiselta huipulta laskee joki jonka nimi on Lumi, tai että Sudanin tasangoilla – joihin kurjet tulevat talvehtimaan – löytyy paikka nimeltä Kurki? Jotakin siinä tuntuu siltikin olevan, jotakin sellaista joka vaatii selityksen. Ajatus suomalaiskuninkaista Afrikassa voidaan toki hylätä suoralta kädeltä, sillä se kuulostaa liikaa Pekka Lipposen seikkailuilta. Silti tarvitaan jotakin jolla selittää nämä asiat. Tarvitaan teoria. Kun näiden asioiden ympärille sitten muodostaa teorian niukkojen faktojen pohjalta, saa ylevän historian sijasta hyvinkin alhaisen ja hävettävän tulkinnan. Puhutaan orjakaupasta, ja siitä miten orjakauppiaat ja orjienmetsästäjät nimesivät itselleen tutuksi tulleita paikkoja oman kielensä mukaan. Puhutaan suomalaisista orjakauppiaista.

05965.det3 .selp .web
Se miten neekeriorjat lastataan laivaan, vaatii suunnittelua.

Jacob Kettler – latvialainen orjakauppias

Itämeren alueella orjakauppaan lähti mukaan herttua Jacob, oikealta nimeltään Jacob Kettler (1610-1682). Hän oli latvialainen suurliikemies ja merikaupan todellinen moguli, jolle monien onnekkaiden sattumusten ja juonien jälkeen oli pudonnut syliin koko hansakaupan perintö. Sanotaan että hän oli liian rikas ollakseen pelkkä herttua, mutta myös liian köyhä alkaakseen kuninkaaksi. Sitä ei kannata epäillä etteikö hänen vaikutusvaltansa olisi ollut melkoinen sillä hänellä oli kourassaan todellinen suurlaivasto jopa nykypäivän mittapuun mukaan. Yhdessä kirjeessään Paaville hän lupasi auliisti lähettää tälle 24 000 merimiestä, mikäli hänen pyhyydellään sattuisi olemaan laivaväestä pulaa. Tarina kielii hyvin että Suomenkin satamissa tiedettiin kyllä hyvin keneltä pesti haetaan. Herttua Jacob myös tunsi mielenkiintoa Afrikan länsirannikkoa kohtaan. Virallisen historian mukaan hän haki sieltä sokeria ja muita tuotteita, mutta orjakauppa oli myös nousevaa alaa Amerikan markkinoilla. Niinpä häneltä kulkikin säännöllinen laivareitti Itämereltä Afrikkaan ja sieltä Amerikkaan. Yksi pysäkeistä oli myös silloinen Uusi Ruotsi, suomalaisten siirtolaisten perustama siirtokunta Delaware-joen varrella. Tämä lyhyeksi kokeiluksi jäänyt epäonninen siirtokunta myös osti alkuun orjia, mutta he joutuivat pian luopumaan siitä ympäröivien kveekarien osoittaessa toimelle halveksuntaa. Kauppakumppanuus kveekarien kanssa kuitenkin painoi vaa´assa enemmän ja orjuudesta tuli näin lähes olematonta tuossa pienessä yhteisössä.

Fort Jacob ja Kunta Kinte

Sitä vastoin Afrikan rannikolla herttua Jacob satsasi enemmän. Etelävaltioiden puuvillaplantaasit huusivat työväkeä, ja Jacobin piti pian alkaa kunnolla satsaamaan resursseihin ja tukikohtiin. Vuonna 1651 viimein perustettiin Gambiaan pahamaineinen Fort Jacob, linnoitus jonne orjia kuljetettiin säilytettäväksi ennen seuraavan linjalaivan saapumista. Alex Haleyn trilogiassa Juuret kerrotaan Kunta Kintestä, jonka ensimmäinen pysäkki oli enemmän kuin todennäköisesti ollut juuri Fort Jacob. Vaikka aikaa myöten ranskalaiset, hollantilaiset ja britit nappasivat orjakaupasta suurimman siivun, oli alkuun siellä vielä paljon itämeren piiristä metsästäjiä. Nyt saalistettiin lajista vaikeita ja ovelinta; ihmistä, joten metsästäjienkin piti olla valioluokkaa. Parhaat metsästäjät löytyivät luonnollisesti isojen erämaaseutujen liepeiltä eli käytännössä suomalaisista tai venäläisisistä. Sen ajan suomalaiset olivat muutenkin mentaalisesti sopivia tehtävään, he elivät kovassa maailmassa ja valtaosa oli 30-vuotisen sodan raaistamia miehiä. Monilla oli myös tausta 1600-luvulla niin yleisessä merirosvoudessa joten kovin paljoa he tuskin tunnontuskia saivat puuhistaan. Heistä tuli pelättyjä orjanmetsästäjiä, jotka jopa laajensivat reviiriään herttuan laivaston vallattua Tobacon vuonna 1654. Jakob Kettlerin laivasto ei suinkaan ollut ainoa jolla oli suomalaisia miehistönä. Myös Ruotsi työntyi samoille apajille, ja ruotsalaiset liikuskelivat samoilla seuduilla vuodesta 1650 aina seuraavat kolmetoista vuotta. Sen jälkeen – lähinnä tanskalaiset – ajoivat ruotsalaiset pois.

Suomalaista paikanimistöä Kongo-joella

Kun nyt tausta on selvä, onkin aika ottaa uudestaan kirjan teesit näkyville, jopa vakavassa mielessä. Silmiin pistää että ruotsalaisten valtaamassa orjarannikon palasessa ovat paikanimet tolli ja halla. Eetu Vuorion listaamista sanoista huomaa pian selkeän keskittymän joka tuntuu pikemmin liikkuvan Kongo-joen tietyissä sivuhaaroissa kuin jäävän rantaviivalle. Niistä löytyvät oudon tutulta kuulostavat paikanimet majala, tuli, lalli ja eräs latvahaaran lisäjoki on nimetty varoittavasti kammoksi. Löytyy myös toinenkin paikka alajuoksulta jonka nimi on kuilu, ilmeisemmin sillä joella odottaa kohtuullinen vesiputous varomatonta matkaajaa. Toinen selkeä rypäs löytyy Victoria-järveltä johon Kongo-joki luontevasti päättyykin. Sieltä löytyvät ainakin akka ja kuru muutamia mainiten. Näyttäisi nimistön perusteella siltä, että siellä päin on liikuttu jokiveneillä aina suurille järville asti. Sinänsä ymmärrettävääkin koska kilpailu apajista oli kovaa eri kansojen kesken, ja se sai tietenkin lihavimman saaliin, joka kalasti syvimmältä.

tmp23E18 thumb thumb
Arkijärkikin sanoo että orjakauppa on väen väkisin raakojen miesten puuhaa ja siinä ei pehmot pärjää. Mikäs sen parempaa väkeä 1600-luvulla kun pestata Itämeren merirosvoja ja 30-vuotisessa sodassa raaistunutta väkeä.

Vaan voiko tämän nimistön todella todistaa suomalaisten nimeämäksi? Mitään laivojen miehistöluetteloitahan ei ole sanottavammin jäänyt, eikä todisteita orjakaupasta ole erityisen tarkkaan haluttukaan vaalia jälkipolvien keskuudessa. Loppujen lopuksi on kuitenkin yksi keino todistaa asia, sinänsä jopa varsin helppokin. Jos on tapahtunut kielenvaihtoa niin loogisesti sitä pitäisi olla kulkeutunut myös toiseen suuntaan. Tarvitsee vain katsoa koska kieleemme on juurtunut sanoja jotka selvästi ovat afrikkalaista alkuperää. Se ainakin todistaa milloin yhteys itämeren piirin ja läntisen Afrikan välillä on ollut. Vanhin tavattava sana on vuodelta 1637, ja se on apina, joka kiistatta on saanut nimensä Afrikasta. Vuonna 1644 putkahtaa sitten sana papukaija ja samana vuonna myös norsu ilmestyy suomen kieleen. Vielä 1659 suomen kieleen putkahtaa sana  krokotiili. Ne ovat kaikki tulleet merimiesten mukana ja todistavat kiistatta suomalaisten tunteneen sikäläistä eläimistöä, sikäli kun eivät ole papukaijoja ja pieniä apinoita tuoneet täkäläisten savupirttiläisten ihmeteltäväksi.

Kustaa III ja orjakauppa

Aikaa myöten herttua Jakob menetti laivastonsa ja varansa ruotsalaisille, jotka lopulta ottivat meribisneksen kokonaan haltuunsa. Tai ainakin yrittivät. Se ei kuitenkaan tuonut Ruotsille onnea, sillä yhteenotot venäläisten kanssa veivät jo kaikki voimavarat, ja asteittain ruotsalaiset luopuivat kaukaisimmista alueistaan. Niiden ylläpitoon ei enää suuren pohjansodan jälkeen ollutkaan mitään mahdollisuuksia, ja sotia seurannut aika oli Ruotsissa hyvin hajanainen ja sekasortoinen. Vasta kun Kustaa III yhdisti maan itsevaltiutensa avulla, hän alkoi elvyttää vanhoja tienestejäkin. Niissä oloissa hän päätti perustaa orjakaupan uudelleen. Vuonna 1784 hän keneltäkään kysymättä osti länsi-Intian alueelta S:t Barthemyn saaren josta suunnitteli orjakaupan vapaakauppa-aluetta. Sellainen siitä sittemmin tulikin ja hyvin pahamaineinen sellainen. Virallisesti oltiin jo orjakauppaa vastaan ja oli säädöksiä että Afrikasta ei saa enää orjia laivata. Tämä ei tietenkään tahtia hiljentänyt sillä salakuljettajat jatkoivat perinnettä, ja näin S:t Barthemysta tuli suoranainen orjakaupan keskittymä. Kustaa III suunnitteli myös nykyisen Angolan rannikolle uutta siirtokuntaa joka tuottaisi voittoa orjakaupalla, mutta tämä hanke ei koskaan toteutunut. Loppujen lopuksi Ruotsilla oli muutenkin hyvin minimaalinen osuus tässä touhussa, sillä jopa yhdistettynä preussilaisten orjakauppaan, he pääsivät yhdessäkin noin 5000 orjaan.Vertailun vuoksi todettakoon että ranskalaiset haalivat likemmäs miljoona orjaa tämän onnettoman aikakauden aikana. Suomalaisten osuudesta kielii se, että näihin aikoihin suomen kieleen juurtuu sana neekeri.

Pelin hinta

Tällä kaikella on ollut Ruotsin historialle suurempi merkitys kuin sen virallinen historia on valmis myöntämään. Valistusihanteita ajavat eivät katsoneet tätä liiketoimintaa kovin hyvällä ja osaltaan tämäkin oli yksi niitä motiiveja jotka lopulta johtivat Kustaa III salamurhaan. Kuninkaan salamurhankin jälkeen oli edelleen olemassa S:t Barthemyn saari joka oli ostettu kalliilla rahalla ja josta odotettiin isoja sijoituksia. Orjakaupassa Ruotsi oli hyvin riippuvainen Britanniasta sillä sen asenne koko orjakauppaan ratkaisi sen, tulisiko Ruotsin kauppakomppania koskaan lähettämään taalerin taaleria Bermudalta. Asia oli niin keskeinen että ruotsalaiset olivat kiinni briteissä useiden sopimusten voimalla. Tämä vuorostaan johti siihen että tämän takia Ruotsi ei voinut osallistua Napoleonin vaatimaan Britannian kauppasaartoon, joka ajoi Ruotsin lopulta Suomen sotaan 1808, ja menettämään kenties ikiajoiksi suurvaltaasemansa. Kaiken kukkuraksi se joutui luovuttamaan saaren maksutta Napoleonille 1814 ja lisäksi vielä lunastamaan saarella olevat orjat vapaiksi 80 riksin hinnalla per pää. Tämä episodi ei päästänyt ruotsalaisia halvalla. Asiaan tietenkin kuuluu että aiheeseen ei ole palattu sen koommin, eivätkä nämä käänteet luonnollisesti ole pahemmin mainittuina Ruotsin virallisessa historiassa.

Ei silti että yksikään suomalainen historiantutkija olisi pahemmin aiheeseen myöskään halunnut perehtyä. Salailusta ei sentään voi syyttää sillä aiheen tiimoilta kaikki vihjeet on onnistuneesti siivottu takavasemmalle. Näyttää kuitenkin siltä että Eetu Vuorio osui vahingossa oikeaan, ja puolivahingossa tarjosi sen ainoan vihjeen aiheesta, jota näköjään kukaan ei ole halunnut sanottavammin kaivella.

Julkaistu aiemmin jossain vanhassa hermeetikko -lehdessä.

Jukkis
Gravatar
Numisnaattori
Kettler ei ollut latvialainen, vaan balttian saksalainen, jotka hallitsivat nykyisen Latvian aluetta 700 vuotta. Paikallinen väestö eli samaan aikaan lähes maaorjamaisissa oloissa. Tilanne oli osittain samankaltainen kuin Suomessa ruotsin vallan aikaan.
Piilota kommentointilomake