Yksi mielenkiintoinen pala historiaa ovat huppupääveljet, tai toiselta nimeltään vitaaliveljet. Aikana jolloin kokonainen merirosvolaivasto oli vallannut Itämeren, ja kaiken kaikkiaan tuhansia merirosvoja piileskeli kotomaamme saaristojen suojissa, ja erilaisissa poukamissa. Tällä kaapparilaivastolla oli jopa oma lippunsakin, mutta kovin paljon heitä ei ole tutkittu. Hämmästyttävää kyllä, aiheeseen kun pureutuu, huomaa että pääosin merirosvot nojasivat Temppeliherrojen kadonneeseen laivastoon, ja sen miehistönä oli eksoottisempaa väkeä kuin uskaltaa edes kuvitella.


Suomen neljä ritarilinnaa

Albrekt Mecklenburgilaiselle sopi vuonna 1363 oivallisesti, että hänet julistettiin Ruotsin kuninkaaksi. Samalla hän tuli syrjäyttäneeksi edeltäjänsä Magnus Erikssonin, joka oli saanut mainetta monilla ristiretkillään Novgorodia ja ortodoksista kristinuskoa vastaan. Virallisesti kuulemma hukkui Norjassa, mutta tänä päivänä hänen hautansa on nähtävissä Valamon vanhan luostarin hautausmaalla – yhdenlainen arvoitus sekin. Jos Mecklenburgilaisella oli nyt jotakin odotuksia kuninkaanvirasta, jossa sai kuunnella sitä kilinää kun verosäkit hänen kirstuunsa tyhjenevät, niin tältä osin ammatti ei vastannut odotuksia. Ylimykset pitivät häntä pelkkänä keulakuvana, vailla valtaa olevana seremoniamestarina, jolle ei mitään tarvinnut maksella, eikä hänen hovia elättää. Kun Mecklenburgilaisella ei omaa armeijaa ollut, eikä rahaakaan sellaista perustaa, oli hänen tyytyminen kohtaloonsa nukkehallitsijana. Vaan ei pitkään tyytynyt. Hän haki voimakasta tukea sen ajan asemahdista saksalaisista teutoniritareista, jotka mielellään ottivat tarjouksen vastaan. He saapuivatkin joukolla Mecklenburgilaisen henkivartiostoksi, eikä kuninkaan pitänyt olla huolissaan heidän palkkapussistaan – ritarit kyllä osasivat omatoimisesti rosvota talonpojilta mitä nyt sattuivat tarvitsemaan. Eikä ollut vastemielistä tämäkään. Tosin ritarikunta joutui pienen vaatimattoman korvauksen pyytämään sen päälle, ja kuningas joutuikin panttaamaan ritareille niin Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Viipurin alueet – lyhyesti sanoen koko Suomen etelärannikon. Tämä sopi oivallisesti Novgorodin, Puolan, Liettuan ja Tanskan puristuksissa elävän ritarikunnan haalimiin väljempiin vesiin. Sillä Virossa oleva ritarikunnan oma maa-alue Osterland , omasi kaiken päälle vielä yhden harmin eli kapinoivat virolaiset talonpojat. Lisä-alue olisi enemmän kuin tervetullut. Tietenkään suomalaiset linnaherrat eivät tähän aikoneet alistua, ja saksalainen ritarikunta kävikin Suomessa panemassa paikkoja matalaksi. Samalla rakennuttivat neljä linnaakin Suomeen.

Huppupääveljet

Jos elettiin väkevien miesten aikakautta, niin eivät naisetkaan jääneet pekkaa pahemmiksi. Tanskan kuningatar Margareeta oli todellinen oman aikansa rautarouva, joka ei himoinnut enempää eikä vähempää kuin koko silloista Skandinaviaa valtasauvansa alle. Mitä sitä napeilla pelaa. Hän alkoi asteittain tekemään siirtoja saadakseen Ruotsin hallintaansa, ja tähän hänellä oli tekosyynä ruotsalaisen aateliston tyytymättömyys rosvoilevia teutoniritareita kohtaan. Mikäli juoni onnistuisi, myös Suomi ja Norja putoaisivat hänen käsiinsä kuin kypsä hedelmä. Alberkt Mecklenburgilainen oli ainoa este. Tämä ei tietenkään aikonut suosiolla luopua vallasta, vaikka hänen valtapiirinsä olikin kaventunut yksinomaan Tukholmaan ja sitä ympäröiviin kukkuloihin. Margareeta julisti Tukholman kauppasaartoon, ajatellen että nälkä kyllä panee istuvan kuninkaan järkiinsä. Tämän saartopolitiikan seurauksena syntyivät vitaaliveljet. Alkuunsa he olivat salakuljettajia jotka toimittivat tarpeita eristetylle kaupungille, mutta aikaa myöten ei viitsitty kursailla, vaan aloitettiin merirosvous tanskalaislaivastoa vastaan. Mecklenburgilainen myönteli kaapparikirjoja merirosvoille, jotka innokkaasti laivojen kimppuun kävivät, ja yhä enemmän väkeä liittyi kaappareihin. Tukikohdakseen vitaaliveljet ottivat Gotlannin, josta käsin iskuja tehtiin. Käytännössä Itämerellä oli nyt mahdoton purjehtia saamatta rosvoja kimppuunsa. Tämä ei tietenkään voinut olla tanskalaisten mieleen. Samaan aikaan kuitenkin tanskalaisarmeija oli edennyt Ruotsin halki, valtasi helposti Tukholman ja kuljetti sieltä Mecklenburgilaisen kahleissa pois. Jos oli toiveena saada seutu rauhoittumaan, niin nyt se vasta yltyikin. Merirosvoja ei pidätellyt nyt mikään. Vitaaliveljien eli huppupääveljien määrä kasvoi kasvamistaan, ja rosvoilun kohteeksi joutuivat nyt kaikki Itämerellä liikkuvat laivat. Enää ei eroteltu tanskalaislaivoja hansakauppiaiden, venäläisten ja jopa yksittäisiä kalastuslaivojen kohdalla. Vuosien 1392-1402 välisenä aikana Itämerelllä seilasi likemmäs 4000 merirosvoa, jotka pitivät Suomen rannikkoa turva-alueenaan. Korsholma kuin Raaseporinkin linnoitukset olivat nyt huppupääveljien tukikohtina, ja käytiin ryöstämässä ja polttamassa Koroisten kirkkokin, kun ei suosiolla alistunut merirosvojen komentoon. Raakalaisjoukko tunkeutui myös läheiseen nunnaluostariin polttaen senkin. Turunlinnan päällikkö Diekn vaihtoi liukkaasti puolta, ja Turunlinnakin tunnusti uuden komennon. Suomi oli merirosvojen valtakunta.

victual brothers
Huppupääveljet oli aikanaan kova porukka...

Temppeliritarien kadonnut laivasto

Tarinalla on kuitenkin huomattavasti laajemmat puitteet. Sen ymmärtämiseksi pitää palata siihen päivään, josta perjantai 13. päivä on kuuluisuutensa saanut. Tänä nimenomaisena päivänä legendaariset Temppeliritarit vangittiin, armon vuonna 1307. Ei tietenkään kaikkia. Kun vangitsijat lähestyivät ottaakseen ritarikunnan laivaston hoteisiinsa, he löysivät vain tyhjät laiturit. Laivasto oli paennut kuka minnekin, yleisen käsityksen mukaan Portugaliin, mutta myös kaukaiseen Skotlantiin Sinclair-klaanin turviin. Tästä laivastosta syntyi sittemmin aito merirosvolaivasto, jonka tunnukseksi tuli piankin legendaarinen Jolly Roger – musta pääkallolippu. Koska roomalaisketolisella kirkolla oli ollut niinkin suuri rooli ritarikunnan tuhoutumisessa, merellä seilaava laivasto otti maalikseen koko roomalaiskatolisen maailman laivat. Tässä kohtaa se liittoutui maurilaivaston kanssa, jossa islaminuskoiset nigerialaiset jatkoivat merirosvoudella katkeria ristiretkisotia. Nämä kaksi laivastoa löysivätkin pian toisensa, ja alkoivat herättämään kauhua merellä. Tälle laivastolle tuli pian käyttöä Itämerelläkin.

Skotlannissa olevalle Temppeliritarien rippeille alkoi tulla sama ongelma eteen joka oli jo Teutoniritareilla. Elintila alkoi kaventua. Englanti hyökkäsi yhä voimakkaammin Skotlannin rajoilla, ja haki liittolaissuhdetta Tanskasta kukistaakseen Skotlannin. Teknisesti Henry Sinclairin luotsaama kaukainen asemapaikka oli Norjan kuninkaan aluetta, mutta kuningatar Margareetan juonittelu saadakseen poikansa Norjan kruununprinssiksi, tiesi Sinclaireille orastavaa lähtölaskentaa. Toisaalta, Norja ei olisi voinut pudota tanskalaisten käsiin, niin kauan kuin Mecklenburgilainen oli kantona kaskessa. Päärungon vitaaliveljistä muodostivatkin siis Temppeliritarien kadonneeksi kuviteltu laivasto, jota sitten täydennettiin suomalaisilla merirosvoilla, jotka pienine koggeineen kävivät merisissisotaa saaristojen kätköistä.

Merisodan loppu

Tilanne kuitenkin kääntyi kun Mecklenburgilainen joutui pelistä pois. Margareeta teki rauhan saksalaisritarien kanssa, ja julisti Kalmarin Unionin aikakauden alkaneeksi – tanskalaisten tietenkin sitä johtaessa. Rauhaneleenä teutoniritarit valtasivat Gotlannin vitaaliveljiltä, ja pakottivat nämä perääntymään aina Suomeen asti. Temppeliritarien laivasto, joka oli ollut teutoneille melkoinen neuvotteluvaltti, kääntyi takaisin pohjanmerelle. Merirosvoilu ei tietenkään loppunut kuin seinään, vaan se jatkui vielä vuosikausia, kunnes yksitellen rosvot kukistettiin, ja elävinä kiinnisaadut hirtettiin hansakaupungeissa. Suomenkin rannikkoseutu alkoi hiljalleen rauhoittua, mitäpä sitä yksittäiset merirosvoiksi ryhtyneet kalastajat olisivat mahtaneet isoille sotalaivastoille, kun vitaaliveljien ydintä, Temppeliritarien laivastoakaan ei enää ollut apuna. Henry Sinclair itse ei koskaan kuulunut Itämeren huppupääveljiin. Hänellä oli käynnissä varasuunnitelma sen varalta, jos Skotlannista jouduttaisiin luopumaan. Hän matkusti pienen laivaston kera Amerikkaan 1398, ja rakennutti varoiksi nykyiseen Massachusettsiin New Port Towerin, linnoituksen joka siellä vieläkin on pystyssä. Tälle linnoitukselle ei vain ikinä tullut tarvetta, sillä Norja säilytti ymmärtäväisen asenteen Skotlannin suvereenia asemaa kohtaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

mauri
1300-luvulla Turun Mariankirkon seinät pursuavat kuva-aiheita turbaani- tai kiharapäisistä nigerialaisista, joita on höystetty afrikkalaisella eläimistöllä.

Maurilaivasto Itämerellä

Tarina ei kuitenkaan ole tässä, vaan maurilaislaivasto selittää myös Turun Maariankirkon oudot seinämaalaukset. Yhdessä kuvassa kiharatukkaiset afrikkalaiset seilaavat pienellä koggillaan. Toisessa kuvassa esiintyy ilmiselvä strutsi, jonka luulisi olevan vihoviimeinen lintu kuvattavaksi 1300-luvun Suomessa. Yhdessä seinäkuvassa esiintyy maurisoturi turbaani päässään. Viesti on selvä, nämä ovat juuri sitä miehistöä Temppeliritarien laivastosta, pelättyjä maureja, joiden kanssa ei leikitty. Tämä raakalaisjoukko tunkeutui myös läheiseen nunnaluostariin polttaen senkin samalla kuin Koroisten kirkonkin. Kuten kerrottua, Turun linnan päällikkö Diekn vaihtoi liukkaasti puolta kun ei halunnut elävänä maurien käsiin, ja Turun linnakin tunnusti uuden komennon. Suomi oli hetkellisesti merirosvojen valtakunta. Mitään muuta valtaa se ei tunnustanut kuin omansa. Vastaavaa tultaisiin näkemään vasta vuosisatojen päästä Karibianmerellä.

Kaikki maurit eivät kuitenkaan palanneet muiden mukana Skotlantiin, vaan menivät Baltiaan Teutoniritarien hoiviin. Täällä he muodostivat oman hansakiltansa nimeltään Mustapäät, ja ilmeisemmin kääntyivät kristinuskoon, koska ottivat tunnuksekseen pyhän Mauritiuksen. Mustapäiden kauppakilta jatkoi toimintaansa vielä vuosisatoja, joskin sen jäsenistössä alkoi virrata yhä vaaleampi veri. Ensimmäiset sukupolvet kauppakilta oli ihonväriltään mustaa väkeä, ja on vaikea kuvitella että vain olisivat sekoittuneet paikallisten rotuun. Mitä heille sittemmin tapahtui?

mauritius
Nigerialaisten saapuessa Itämerelle 1300-luvulla, vähän sen jälkeen Riikaan perustettiin hansa-liikkeen alaisuuteen Pyhän Mauritiuksen kauppakilta.

Heidän katoamisensa Baltiasta antaa osviittaa, että he olisivat lähteneet sukupolvien perästä takaisin Afrikkaan, kun latvialainen Jakob Kettler perusti sinne vuonna 1651 pahamaineisen Fort Jakobin linnoituksen – josta tulisi sittemmin afrikkalaisen orjakaupan keskus. Selvää on, että tässä orjakaupassa oli mukana myös paljon suomalaisia merenkävijöitä ja sotilaita. Tuskin voi olla sattumaa, että orjarannikon nimistössä on niinkin paljon suomalaisperäisiä nimiä. Eikä vain rannikko, vaan tietyt Kongo-joen sivuhaarat ovat saaneet suomalaisperäistä sanastoa kuvaamaan joen vaaroja ja kuohuja; kuru, kammo, kuilu… Samaan aikaan myös suomenkieleen alkaa tarttua afrikkalaisen eläinten nimiä; apina, papukaija, norsu ja krokotiili.

Varmaa on vain että historiamme on paljon rikkaampi ja vivahteikkaampi kuin voisi ajatellakaan.

Julkaistu alkujaan Suomen Mysteerit –teoksessa.

Jukkis
Piilota kommentointilomake