Vaan mikä se on se maamme keskiaikainen tieverkko? Siitäkin pitäisi ottaa selvää noin yleisesti. Käsiin osui sattumoisin Matti Vakkilainen teos Vanhoilla valtateillä joka valottaa yleiskuvaa melko mukavasti.  Joten voidaan tehdä asiaan yleiskatsaus.


Suomen tiestö ei historiansa ajan ole muutenkaan ollut mairitteleva. Ennen sotia  ja vielä sen jälkeenkin, ne olivat syksyisin melkoisia mutaprunneja ja keväisin tulvittuneita, joten ei niihin kai kukaan täysipäinen eksynyt ellei ollut erityistä asiaa. Ei eletty edes siltojen aikaa vaan joet ja vesistöt ylitettiin losseilla. Isäukkoni muisteli 1960-luvulta muusikkoaikaansa kuinka jäivät  soittokeikan jälkeen Ikaalisiin yöksi että pääsevät päivänvalossa Tampereelle. Nykyisin saman matkan taittaa puolessa tunnissa, mutta silloin autot olivat sellaisia mutta niin olivat tietkin. Muistan vielä omasta lapsuudestanikin 1970-luvulta kuinka Suodenniemelle tultiin Lavian suunnasta sahan poikki ja ylitettiin pyöreistä tukeista tehty silta, josta  mentiin tärinällä yli, koska sillanrakennustekniikka oli vielä lapsenkengissään. On selvää  että mitä taaemmas historiaa mennään, sen karummaksi olosuhteet muuttuu.  Ei pidä kuitenkaan tuntea alemmuutta maamme alkeellisesta tieverkosta, eivät ne ruotsin puolella sen paremmat olleet. Siellä kun ilmaantuivat satuloiden sijaan rattaat 1500-luvun lopulla, valittivat ulkomaiden lähettiläät menoa joka irrottaa lihat luista.

tuuppaus pieni
Tiukkaa mutaprunnista menoa vielä 1920-luvulla. Sitä vartenhan bussimatkustajat on keksitty. 

Rattaat tulivat meille vasta 1600-luvulla jolloin tiestöön kiinnitettiin edes alustavaa huomiota. Määrättiin kyläläisten rasitteeksi teitä levenettäviksi kuuden kyynärän levyisiksi, eli suomeksi sanottuna tangon levyisiksi (3.33m). Tämä tietenkin vain teoriassa, sillä kärryjen meno yli louhikoiden, juurakoiden ja routakuoppien takasi ainakin merisairauden ja mustelmat peffaan. Viisas istuikin mieluummin hevosen selkään kuin kärryihin. Tällöin varmaan alettiin pahimpien soiden yli heittämään tukkisiltoja. Varsinaisia siltoja jokien yli oli tehty jo aiemmin; tukeista ja kiveistä jotka luonnollisesti olivat pettävän iljanteisia, liukkaita ja lahoja. Niihin on historian saatossa menehtynyt hevonen jos toinenkin.

Keskiajan tieverkko, joka ilmeisemmin periytyi jo rautakaudelta, olivat vielä pelkkiä ratsupolkuja. Kapeita polkuja joissa saattoi parhaimillaan ratsastaa mutta yleensä taluttaa hevosta. Käytännössä muutaman vaaksan levyisiä kinttupolkuja, joita pidettiin hyväkuntoisina jos näki mistä se meni. Ne olivat keväisin tulvavesien vallassa, ja sateiden jälkeen niin liejuista mutavelliä, että käytännössä piti matkata tienlaitaa. Rinnalle syntyikin äkkiä muutama rinnakkaispolku. Tihkusateessa ja iltahämärässä  matkamies kun lähti seuraamaan jotakin sivupolkua, saattoi yllättäen huomata katoavan sen kesken kaiken sammaleen sisään. Silloin ei kai voinut tehdä muuta kuin palata jälkiään ja etsiä se oikea ura. Eiväthän ne muutenkaan pysyneet avoimia kuin tallomalla. Yleensä saattoi mennä viikkokin ennen kuin toinen matkamies ilmaantui samaa  polkua kuluttamaan. Takamaille meneviä polkuja ei sitäkään. Siinä missä talvisin mentiin suksimalla suoraan suon yli, piti kesällä kiertää. Talvi- ja kesätiet kulkivatkin toisinaan kaukana toisistaan.

Sanomattakin selvää että opastauluja ei risteyksissä ollut. Eikä niitä kukaan olisi osannut lukeakaan. Taloja oli harvassa josta kysyä. Joitakin muinaisajoilta periytyviä virstanpylväitä kenties? Niin huonokuntoisia ja pahimpia pirunpeltoja ja soita kierteleviä ja kaartelevia, että silloin meni koko valoisa aika siihen minkä nykyinen matkamies – huonommallakin tienpätkällä –ohittaa tunnissa. Leiriytyä piti siihen mihin jäätiin, polulta ei auttanut poiketa, sitä kun ei aamulla ehkä olisi enää löytänyt.  Susilaumat ulvoivat – haistoivat hevosen vaikka ratsumiehestä eivät  piitanneetkaaan. Sen aikaiset kartturit nimesivät nämä muutaman vaatimattoman metsäuran kuitenkin ”Suuriksi”. Oli Suuri Postitie, Suuri Savontie ja Suuri Rantatie – viimeksimainittu juhlavasti oikein Kuninkaantie.

harkatie meri
Kappeleita ja kirkkoja 33.3km välein. Taannoin löytynyt Ristimäen kappeli oli avain joka paljasti että Hämeen Härkätie on todellisuudessa ollut pidempi ja omannut myös merirettisen puolensa aina Ahvenanmaalle saakka. Yleensä nämä kirkkolinjat tuntuvatkin etenevän muinaistiestöä pitkin ja ilmentää että ennen kirkkoa niissä oli vähintään virstanpylväs, jolla rautakauden puolella on ollut vielä jotakin sakraalista funktiota.

Niitä ei tietenkään kukaan kulkenut ellei ollut aivan pakko – asiatta ei milloinkaan. Jos oli asiaa Turusta Raumalle, purjehdittiin rannikkoa  pitkin, siinä missä sisämaassa matkattiin soutaen järvenselkiä pitkin. Jos pakko kuitenkin oli, odotettiin talvea. Hangessa reki juoksi, suksi sauvoi ja mentiin viivasuoraan. Kesäisin ehkä  polkua joentörmää pitkin mutta talvisin jäätä pitkin. On ollut olemassa kokonainen talviteiden verkosto josta ei tietenkään ole jälkipolville jäänyt mitään, sillä tie katosi joka vuosi kevään saapuessa.  Kun ajattelee sen aikaista tiestöä, tai pikemmin polkuverkostoa, ei ihmettele miksi hämeen Härkätie sai keskiajalla niinkin suuren roolin. Sehän kulki Aurajoen rantamaa, josta loikattiin Savijokea pitkin Paimionjoelle ja oltiin jo Turusta Somerolla ilman minkäänlaista eksymisvaaraa.

Sellaisia olivat nämä muutama hikinen tie jota sitten kartoissa vaalittiin. Eivätkä nekään keskittyneet kartoittamaan kuin reittejä  tärkeimpien paikkakuntien välille. Sivupolkuja syrjäisiin kyliin ei nähty vaivan arvoisiksi merkitä – kuka niihin mukamas olisi mennyt? Paikallisten suosimia oikopolkuja ei niitäkään merkitty, niihin olisi varmasti eksynyt kartturikin kun polku yllättäen katoaa kokonaan ryteikköön.  

Jos tätä ajattelee puhtaasti teemamme kannalta eli 33-mittojen, niin on selvää että kirkkojen välit ovat mitoitettu linnuntietä ts talviteitä pitkin. Keskiajan pienet puukappelit pyrittiinkin rakentamaan jokivarsille ensisijaisesti talviteiden varsille ja vasta toissijaisesti suviteiden viereen.  Ihanne tietenkin jos molemmat leikkasivat toisensa näillä kohdin. Vakkilainen esitteleekin kirjassaan suoranaisen ”ley-linjan” Pälkäneen Onkkaalasta aina Turun Aurajoen suuhun, jossa tieura on kulkenut lähes linnuntietä Valkeakosken, Toijalan, Urjalan, Humppilan, Loimaan, Auran ja Liedon läpi Turkuun. Vielä nykyisinkin sitä pitkin voi kulkea suorinta reittiä.

Jukkis
Piilota kommentointilomake