Otin ja palasin muutamaksi tunniksi Teiskon mettiin, paikkaan jota olen oppinut kutsumaan Paalisaareksi. Muinainen saari jossa ihmisiä on asustellut jo Yoldia-meren aikaan. Nämä alkaa kuitenkin olla viimeisiä retkiä tämän vuoden puolella, joten niistä  on otettava irti mitä saa. 


Paikalle veti ne kansalaisenkarttapaikan rinnevarjostus –ohjelmalla huomatut oudot  rinkulat maastossa. Muinaisia kotapohjia? Todennäköisesti. Eri asia sitten voiko ihmissilmä maastossa havaita sellaisia muutaman kymmenen senttimetrin korkeuseroja, joihin tietokone pystyy.Mutta samalla tulisi tutkittua yksi harjanne. harjanteelle pääsee autolla joko idästä tai lännestä.Lännestä  saa ajaa laillisesti, joskin puomi estää viimeiset puoli kilometriä. Idästä päin tullessa Tokamontietä ei tarvitse jaloitella mutta ajoneuvolla  ajo kielletty –kyltti pistää  ikävästi omaatuntoa. Tietenkin ajoin idästä. Tie päättyy siihen samaan mökkiin jonka viimeksi sieltä löysin keskeltä megaliittialuetta, ja vaikka ei suunta olekaan sinne, koira paljastaa allekirjoittaneen.

aukea
Mettäaukeaa. Tietotekniikka vakuuttaa että suurinpiirtein näillä kohdilla pitäisi olla ollut asutusta kymmenisentuhatta vuotta sitten, mutta silminhän sitä ei tietenkään maastossa nää.

Hyppäsin metsän puolelle ja ekana on ikävää ryteikköä jonka katkaisee kosteikon keskellä oleva oja. Sen yli pääsee kuitenkin vaivattomasti ja ihme tapahtuu. Tulee metsäaukeaa vastaan ja meno on haipakkaa. Jollain tällä alueella ne muinaiset kotapohjatkin ovat, mutta ilman totemikiveä  ei ole toivoakaan niitä löytää, eikä sellaisia pistä silmään. Joku nykypäivän rajamerkki sentään löytyy. Olisin aikas varma että takanani oleva pieni järvi on jo silloin ollut olemassa, ja juomapaikan valinta on ollut syy valita harjanteen juuri. Kapuan harjanteelle ja se on helppokulkuista kanervikkoa jota höystää vain männyntaimet.

puhelin hukassa
Se hetki kun tajuat pudottaaneesi puhelimesi jonnekin tonne...

Männyntaimet tietää että se on myös hirvien oleskelupaikka. Sen myötä sitten hirvikärpäset mutta ihmeekseni huomaan että hirvilauma osaa myös luoda polkuja. Helppokuluisia juntuja risteilee siellä täällä eikä juuri voi puhua kompuroinnista. Pian löytyy ensimmäinen neljän viiden kiven kiviympyrä ja kulutan aikaani etsimällä nyt niitä kvartsinpaloja kun niistä on tullut pölistyä.Mutta kyllä  ne vaan sellaista sorakiveä ovat kaikki. Pian löytyy isompi ympyrä ja tunnistan sen, olen käynyt täällä muutama vuosi aiemmin. Tosin silloin tullut vastakkaisesta suunnasta joten sinne päin ei kannata mennä kun se on jo tutkittu. Muistan kyllä sen litteän kiven johon oli hyvä istahtaa mutta joka olikin piilomegaliitti ja sen aluskivi toimi kuin keinulauta. Rakkaita muistoja juu.

kivi ympyra 1
Ensimmäinen kiviympyrä eli ikivanha asutuspohja.

kivi ympyra 2
Toinen. isompi vähän matkan päässä. Tämän saman näin takavuosinakin joten nyt on tutkittu harjanne molemmista päistään. 

Pian tulee se megaliittikin vastaan ja vasta kun kierrän toiselle puolen, tunnistan sen samaksi jonka kuvasin jo vuosia sitten. Hoksaan kyllä että tästä suunnasta, vasemmalla sillä on kasvot ja toiselta puolen se on sileä. Olen tainnut jo mainitakin että kaikissa löytämissäni megaliiteissa on ollut tämä sama juttu; ne esittävät jotakin mutta vain vasemmalta puoleltaan.


tuima ilme
Päivän megaliittikivi. Se on hassua miten niissä näkee aina kasvot mutta vain vasemmalla puolen - ei ainakaan ole tullut vastaan kiveä jossa tuima ilme olisikin oikealla puolen kiveä,


Nousen harjannetta ja istahdan punaiselle kivelle. Se on kuin tehty istumiseen ja varmaan onkin. Sen edessä on pieni kivikasa joka erottuu varpujen seasta. Aika ilmiselvä nuotiopohja.  Tässä on joku grillaillut melkein kymmenentuhatta vuotta sitten. Mistä pääsemmekin arkeologiaan. Jos siinä on joku grillannut, hän on voinut heittää luut nuotioon joten teknisesti niitä voisi löytää kivikasan seasta. Palanut luuhan ei maadu. Paitsi sitten kun sen vetää pois hapettomasta haudastaan. Ja minullahan ei ole mitään saumaa selvittää mistä eläimestä luu olisi ja miten se ajoitetaan, joten paras etten pahemmin kaivele ja tuhoa mitään.

Harjanteen päällä on taas uusi istumakivi johon rojahdan ja näen pienen megaliitin edessäni.Päätän napsaista valokuvan vain huomatakseni, ettei kännykkää  löydy mistään taskusta. No niin. Otin kuvan megaliitista n.  30m päässä joten kaukana se ei voi olla. Tutkailen tiheää varvikkoa enkä ole suoraan sanoen varma mistä kohtaa olen kulkenut. Koetan soittaa siihen tapletilla joka ei suostu yhdistämään puhelua. Tekstiviestejä sentään voi lähettää ja koetan kuulostella kuuluuko piippailua jostain. Ei kuulu. Kun en enää muutakaan keksi laitan facebook –päivityksen että soittakaa joku mulle heti. Parin minuutin sisään alkaa kuulua tuttu kalastajavalssi etäisesti. Etenen ääntä kohden ja lopulta puhelin löytyy. Huomaan olevani tutulla nuotiopaikalla. Kiviä tutkiessani pudonnut povarista. Sitä ei olisi kyllä tästä maastosta muuten ikinä löytänyt.

punamega
Loppuun vielä tällänen punasella aluskivellä varustettu pikkumega.

Paluumatkatkin oli helppo. Vaivatonta hirvipolkua,  alaspäin ja tietoisena miten välttää kosteikko. Loppu meni kommelluksitta. Antaa katsoa vieläkö tänä syksynä mettään pääsisi.

Jukkis
Piilota kommentointilomake