Murhattiinko kirjailija Esa  Anttala? Tämähän on vanha salaliittoteoria vaarivainaan ajoilta ja aikanaan kelpuutin senkin Suomen Mysteerit –teokseen. Koska painos on aikaa sitten loppu, voidaan se esittää tässäkin ja saada nettimaailman loputtomaan juttumyllyyn kaadettua lisää puheenaiheita. Olen tietenkin ottanut vapauden tehdä pieniä lisäyksiä alkuperäistekstiin.


Vielä 60-luvulla tyttärien ja äitien ei ollut vaikea valita isälle kirjaa pukinkonttiin. Oli itsestäänselvää, että yhdelle jos toiselle miehelle näihin aikoihin kirjahyllyyn ilmestyi Esa Anttalan uusin kaukopartioromaani. Niitä Anttala sitten kirjoittikin, ja vieläpä melkoisella vauhdilla. Anttalaa varmaan on kiittäminen, että sodanajan kaukopartiomiehistä tulikin sitten sellainen myytti kuin tuli – jotka kriitikoiden mukaan saivat jopa ylikorostuneen aseman suhteessa muihin sodanaikaisiin aselajeihin. Viittaan erityisesti Paavo Susitaipalen kirjaan ”rykmentti etenee” jossa Susitaival ilmaisi pitävänsä päämajan kaukopartiomiehinä etuoikeutettuna eliittinä loma-oikeuksineen kaikkineen suhteessa tavalliseen jalkaväkimosuriin, joka ei aina nähnyt lomista untakaan.

anttala
Pakko vähän kehaista millainen kuvitus Suomen Mysteerit -kirjassa oli tämänkin artikkelin kohdalla. Aina kannattaa käyttää ammatilaista jos vaan mahdollista.

Tottakai Anttalaa itseään kiinnosti kaikenlainen seikkailuhenkinen matka Neuvostoliittoon ja takaisin, joten kirja Hopeaa rajan takaa käsittelikin tavallisia siviilejä, jotka kävivät hakemassa Kannakselle unohtuneet hopeaaarteensa. Aihe josta muuten Mikko Niskanen teki elokuvan näyttelijälakon aikana ja roolit täytettiin ohjaajaopiskelijoilla, ja sen vuoksi Spede Pasanenkin teki muutakin kuin komiikkaa kameran edessä. Jonkin verran Anttala kiinnostui myös neuvostopartisaanien retkistä Suomen puolelle, mutta käytännössä hänen ominta tyylilajiaan oli kotimainen kaukopartiotoiminta.

Yli rautaesiripun olikin sitten kokonaan omaa teemaansa. Kirja kertoi kylmänsodan alkuvuosista. Aikakaudesta jolloin amerikkalaisilla oli palava halu tietää, mitä ihmettä Neuvostoliitossa puuhattiin. Tokihan Neuvostoliittoon oli jo toisen maailmansodan aikana luotu monenlaisia vakoiluverkostoja ja -soluja. Erityisesti näitä perusti sodan aikana Natsi-Saksan tiedustelu-upseeri Reinhard Gehlen, joka sodan jälkeen kauppasi ne länsiliittoutuneille – arvattavasti välttääkseen hirttotuomion. Aikaa myöten Neuvostoliiton vastatiedustelu paljasti, solutti ja hävitti nämä vakoiluringit yksitellen. Tai vain värväsi ne omalle puolelleen saadakseen syötettyä amerikkalaisille väärää tietoa. Suomalaisille tutuimmat lienevät Viron metsäveljet, joiden syntytarina on tietenkin monimutkainen, mutta sekin yhdeltä osaltaan oli tätä samaa kylmän sodan peliä. Viimeisen metsäveljen sai KGB satimeen vasta vuonna 1978. Sittemmin U2-tiedustelukoneet korvasivat nämä vakoojat, kun niiden antamiin tietoihin ei voinut enää luottaa, tai ne paljastettiin. Siinä välissä, ennen U2-vakoilulentoja,  piti kuitenkin lähettää vakoojia suoraan Neuvostoliittoon – yli rautaesiripun.

Kaukopartiomies Arvo Juvonen oli yksi sellainen agentti. Hänet värvättiin sotien jälkeen tekemään vakoiluretkiä Neuvostoliittoon, ja siinä hommassa hän paljastui täydelliseksi rämäpääksi. Hänen sisään ja ulos –vaiheessaan rajalla pyssyt lauloivat neuvostoliittolaisten rajavartijoiden kanssa, ja Juvonen kertakaikkiaan ampui tiensä läpi sen enempiä  hiiviskelemättä. Jotakin hänen röyhkeästä ja ylirohkeasta asenteestaan kielii, että palatessaan Murmanskista vakoilureissulta, hän sai puna-armeijan peräänsä. Voidakseen juosta nopeammin, hän pudotti reppunsa jonnekin päin Kuolan niemimaata – jäljityskoirien jo haukkuessa perässä – ja ehti siihen kirjoittaa, että tästä kulki kaukopartiomies A.Juvonen. Eikä meno ollut sen rauhallisempaa hänen asemapaikassaan Saksassa, jossa näitä agenttien koulutusleirejä pidettiin. Toiset kaukopartiovakoojat välttelivät Juvosta, sillä hänellä oli ilmiömäinen kyky joutua joka paikassa vaikeuksiin ja kapakkatappeluihin. Yleensä humalainen Juvonen tuotiin iltalomilta kasarmille sotapoliisien välissä. Luultavimmin Juvonen oli juuri se, joka vihki Anttalan näihin 50-luvun reissuihin. Sopivasti viinapäissään, nousuhumalainen kerskunta, ja tottakai Anttala ahmi joka sanan ja puki sen kirjaksi. Yli rautaesiripun olikin kohukirja sen aikaisessa suomettuneessa maassamme.

Kirja oli tietenkin teemaltaan kaikille kiusallinen. Pahinta että huhun mukaan Anttala oli kehuskellut, että tämä teos olisi vasta alkua. Seuraavassa kirjassa paljastettaisiin enemmän ja enemmän, ja koko homma tuotaisiin kunnolla päivänvaloon. Ilmeisesti sitä kehuntaa eivät pelästyneet yksinomaan suomettuneet neuvostoystävälliset politiikkomme, vaan myös miehet varjoista. Väite on saattanut aiheuttaa sähköistä ilmapiiriä aina CIA:ta ja Neuvostoliiton KGB:tä myöten. Sitä kirjaa ei vain sitten koskaan ilmestynytkään, koska Anttala kuoli. Virallisesti itsemurhaan. Kuuleman mukaan oli ampunut itseään päähän saunassa, mutta pian juorumylly käynnistyi. Erityisesti sen takia, että Anttala tiedettiin vasenkätiseksi, mutta ase oli oikeassa kädessä.

Murhattiinko Esa Anttala? Tapausta ei koskaan tutkittu tältä kantilta, koska oli hyvin tiedossa, että minne suuntaan epäilyt tulisivatkin menemään, sieltä nousisi päivänvaloon kaikkea sellaista, jota ei ollut hyvä niihin maailmanaikoihin kaivella.

Jukkis
Piilota kommentointilomake