Jos te kysytte minulta mikä on tarinallisesti kaikkien aikojen paras elokuva, vastaan empimättä Predestination.  Se käsittelee aikamatkustuksen paradokseja harvinaisen älykkäällä tavalla ja vaikka itse olen sen katsonut jo useamman kymmenen kertaa, sen syvyys jaksaa edelleen hämmästyttää. Valitan että sisältöä on vähän spoilattava. Koetan olla sopivan sekava.



Aikamatkustus on muokannut kokonaan uudenlaisen ajatusmallin joka tunnetaan aikaparadoksina. Oletetaan että matkustat menneisyyteen ja elättääksesi siellä suurena julkkiksena, alat vaikka esittämään Abban kappaleita omaan piikkiisi -  ja sitä oikeaa ABBAa ei tämän takia ikinä synny.  Sinähän olet kuullut ne radiosta joten osaat ne kaikki ulkoa ja jengi vaan ihmettelee mistä sinä  tuotat ne kaikki hitit kerta toisensa jälkeen. Tälläinen on paradoksi sillä se jättää avoimeksi kysymyksen kuka ne oikeastaan on sitten säveltänyt? Sinähän sait kuulla ne jo valmiina ja esität valmiina. Aikapradoksiin on haettu vastauksia mutta niitä ei ole. Joku on esittänyt että asiat tapahtuvat silloin eri maailmankaikkeudessa mutta sehän on vain vastauksen kiertämistä.

Predestination header

Niinpä Heinlen vuonna 1959 kirjoitti sci-fi –novellin All you Zombies josta on tehty Predestination. Ihmettelen muuten ettei se koskaan päätynyt teatterilevitykseen vaikka on eräs parhaista tieteiselokuvista. Elokuvan keskiössä on hahmo joka suorittaa sukupuolenvaihdosleikkauksen ja menee menneisyyteen harrastamaan seksiä itsensä kanssa synnyttäen vauvan jonka vie vieläkin kauemmas menneisyyteen josta kasvaa tämä hahmo itse.  Juttu on sopivan häiriintynyt makuuni, serkkuni sanoi sitä sairaaksi, mutta hänkään ei tajunnut sen paradoksaalista luonnetta. Jos olet itse oma äitisi ja isäsi niin ketkä silloin ovat isovanhempiasi? Tarkemmin kun miettii, oivaltaa ettei sellainen hahmo ole edes ihmisen verilinjaa. Eikä vain neitseellistä vaan tyystin tyhjästä syntynyt  omaamatta mitään kontaktia ihmisen sukulinjaan.

Predestination on elokuva  jossa paradokseja piisaa. Siinä hahmo jahtaa tulevaisuuden minäänsä joka tietenkin on aina askeleen edellä ja järjestelee omaa elämäänsä tietynlaiseksi tulevaisuudesta käsin. Se on kuin käärme joka syö ikuisesti häntäänsä. Joka syntyy uudelleen ampuakseen tulevaisuuden minänsä ja päätyäkseen vain uudelleen synnyttäväksi joka noudattaa samaa kaavaa – kenties on ampunut saman laukauksen jo tuhansia ja taas tuhansia kertoja ja joka syntyy yhä uudelleen päätyäkseen uudelleen ja uudelleen ammuttavaksi. Tarina kulkee ikuista kehäänsä.

predestination

Kun tarina kulkee kehää missä on sen alku ja missä on loppu. Yksikin osa on riippuvainen menneestä ja tulevasta ja kuten elokuva itsekin kysyy – oliko ensin muna vai kana? Missä on alku? Jonkinlaisen alun voisi ajatella aikapoliisin salaperäisestä ja juonittelevasta päälliköstä Robertsonista joka haluaa luoda kiinnijäämättömän terroristin saadakseen vapaat kädet lautakunnalta. Kiintoisa sivuhahmo jonka viiksetkin ovat tismalleen samanlaiset pääosaa esittävää Ethan Hawkin kanssa että  panee väkisinkin miettimään, onko Robertson jälleen joku hahmon alterego joka on hahmo itse siinä kohtaa elokuvaa joka jättää  kokonaisuuteen oikeanlaisen aukon.

robertson

Yhtä kaikki, Predestination on ihmeellinen elokuva ja poikkeuksellisen älyllisesti inspiroiva. Tämä kylläkin pahentaa epäilyksiäni että parhaat elokuvat ovat aina tehty kirjoista ja kirjailijat ovat käsikirjoittajien ehdotonta aatelia tarinankerronnan puolesta. Lajiyyppinä se on suhteellisen parhaita ja vaikea kuvitella että aikaparadokseista voitaisiin enää parempaa versiota tehdä. Omasta puolestani en kyllä panisi pahaksi että lähtisin itse menneisyyteen ja kuolisin siellä, sillä siinä on samalla myös ikuisen elämän siemen koska kuolemansa jälkeen syntyisi joka tapauksessa uudelleen ja kehä toistaisi itseään ikuisesta ikuiseen.

Jukkis
Piilota kommentointilomake