Tarjoan tässä varttisen elokuvan. Ei ole omasta kädestäni mutta näyttelenpähän sentään. Se on jopa yllättävän hyvä kun aattelee että se on pelkkä lukiolaistyö joten hatunnosto noille 16 -kesäisille. Samalla valotan vähän aatoksia joita tarina allekirjoittaneessa herätti.



Minähän olen perinteisesti tunkenut itteeni joka vuosi aina näihin opiskelijatöihin. Tämä oli sillä tavalla virkistävä poikkeus että se sentään ilmestyi youtubeen kun yleensä tekijäkaarti suhtautuu niihin mustasukkaisesti ja korkeintaan vilauttaa privaatisti näyttelijälle. Mikä on ollut aina sinänsä harmi koska yksi motiivi osallistua on aina ollut jaella niitä facekavereille ja sukulaisille.


Tästä voi sit kattella jos mieli tekee...

Täytyy vielä sanoa että olin tosi vaikuttunut elokuvan ohjaajasta Petri Tammisesta. Hän oli mentaalisesti paljon kypsempi kuin mitä sen ikäiseltä voisi odottaa. Käsittääkseni loi tarinan, ohjasi, kuvasikin itse muutamassa kohdassa ja editoi ennätysajassa. Osasi toimia kuvauspaikalla kuin ammattilainen ja ottaa kuvausporukkansa. Sellainen lahjakkuus että oikein sydän särkyy jos se päätyy mainostoimistoon miettiin miten ihmiset saatas syömään jugurttia, sillä se on ollut lahjakkaampienkin kohtalo.

Tarina tuntuu oikeastaan aikas rujolta, vähän absurdiltakin tarinalta, yliampuvalta,  mutta on siinä neroudenkin kipinää jos tuntee kontekstin. Harvemmin on tullut pohdittua näitä miesten kriisien syvimpiä syitä ja mikä johtaa  destruktiiviseen käytökseen. Moninaiseen hulluuteen, itsetuhoon ja lähes psykoottiseen käytökseen jonka toisessa päässä on sitten nämä väkivallanteot ja vankilat joissa miesväestö on puhtaassa monopolissa.

Me miehet joudutaan aina kilpaileen keskenämme, meidän odotetaan kilpailevan.  Jo nuoresta on poikaporukassa hankittava panoimiehen maine, saatava vaan kiitettäviä jatko-opintojen saralla ja käytävä intissä vähintään rukki. Ja se kuka ei pärjää tässä kilpailussa, kokee väistämättömän kriisin kun ei täytä miehen mallia ja sitä miehen polkua joka on valmiiksi kivetty.  Epäonnistumisen seurauksena on sitten kaikenlaisia vaimonhakkaajia, päihdekäyttöä ja sekopäitä. Kavereita jotka olohuoneensa nurkassa sitten viiltelee ranteitaan, yleensä koko nuoruutensa angstin voimalla. Eikä miesten juurikaan oleteta kykenevän ilmaisemaan itseään. Naisen tehtävä – kuten tässäkin leffassa – on lähinnä vieressä ihmetellä. Jos jokin mättää niin se on sukupuolirooli. Vankina omassa sukupuoliroolissaan jota ei kykene täyttämään tai joka lyödään kouraan liian aikaisin. Sekin olisi oma tarinansa se, että monet astuu tähän myllyyn liian aikaisin, ja yleensä vain ollakseen ympäristölleen mieliksi. Miehethän kehittyy hirveän hitaasti ja on vielä kolmikymppisinäkin jossain määrin lapsellisia.

Tämä on tarina jossa nuorukaisen odotetaaan täyttävän oivan parisuhteen, osaavan miesmäisiä korjaustaitoja, astuvan avioliiton satamaan ja sitten alkaa appivanhempien painostus jälkikasvun tekemisestä. Kukaan ei oikeastaan kysy, mitä kaveri itse haluaa? Tämähän ei muuten liity asiaan mutta kun tuttavapiirissä on muutama iäkkäämpi homomies, oon kuunnellu miten ylpeydellä ne puhuu lapsistaan. ne kun on sitä sukupolvea jonka oli pakko läpikäydä se koko prosessi koska ne ei voineet muuta elleivät  halunneet tuottaa häpeää äiteelleen, joutua näiden pikkupaikkojen sylkykupiksi ja ylipäätään taistella koko maailmaa vastaan. En yhtään ihmettele että 70-luvulla miehen impotenssi oli pääpuheenaihe, jota taivasteltiin mutta jonka todelliset syyt olivat tietenkin tabu, jota ei saanut sanoa ääneen. Miehenhän edellytetään – sosiaalisista syistään – ajattelevan asioista jo nuoresta tietyillä tavalla, omaavan vain tietynlaisen ulkonäön, musiikkimaun ja maailmankatsomuksen. Kun asiaa aattelee, tajuaa miten henkisesti ahdas se miehen elämä on.  Ja tää on koko yhteiskuntarakenteessa, ei sitä pääse pakoon. Ja pahinta että mies ei yleensä ottaen kykene ilmaisemaan itseään, ei tajua omia tunteitaan ja tarpeitaan.

Tai näin minä tämän elokuvan näin. Sen verran suoraviivainen ja alleviivaava tarina se kuitenkin on, että yhtälailla se voi kuvastaa skitsofrenian syntyä.

tattoot
Hyvät tatuoinnit ...



Oma roolihahmoni on näemmä lopputekstissä nimetty Pultsariksi. Sanottakoon siihen etten millään muotoa ollut kameran edessä kuin oma itseni arkivaatteissani. Lasten ja nuorten suusta se totuus tulee että voisi joskus käydä parturissakin. Myönnän kyllä että aina kun mut valitaan näihin opiskelijatöihin, pääsen kun heittämällä kaikenlaisten vastenmielisten tyyppien rooleihin. Tälläinen roikale, paatunut linnakundi joka siinä pelottelee nuorta poikaa, oli kyllä huba esitettävä.

Loppujen lopuksi tunnen tämän ihmistyypin ihan luonnostakin. Omalla tavallaan hekin ovat oman sukupuoliroolinsa uhreja. Tyyppejä jotka on alusta asti epäonnistuneet miestenkilpailussa, kyteneet vihaa ja murhanhimoa sielussaan, kenties lapsesta asti, ja alkaneet lopulta kilpailla pahuudessa kun eivät ole hyvyydessä pärjänneet. Koettaneet nousta pikkurikolliskastin yläpuolellle lyömällä kylmäksi ryyppykaverinsa jotta saisivat murhamiehinä vankilahierarkista kunnioitusta. Lopulta tulleet iän myötä kehäraakeiksi ja jääneet nousevan polven jalkoihin kun alkaa olla pappa-iässä ja etsivät uutta identiteettiä ennen kuin 30-vuotiaat narkit tekevät jauhelihaa jossain ensisuojan takapihalla. Se että kaveri rähisee pubissa vielä tuon ikäisenä, kielii että pitkällinen laitoshoito on estänyt henkisen kypsymisen.

Kaikkea tätä leffa toi mun mieleeni noin niin kuin taustavaikuttamisen puolesta. Miehet tarvitsisivat oman tasa-arvo –liikkeensä ja sen myötä uudenlaisen itsetiedostuksen jotta voisivat vapauttaa itsensä ylisuurista odotuksista ja tuntiessaan koko ympäristön sosiaalisen paineen niskassaan. Tässä mielessä elokuvan perusidea osui kohdilleen vaikka näin laaja filosofointi ei tietenkään heijastu millään lailla itse leffassa, mutta se ymmärretään siinä alitajuisesti salaperäisenä motivaationa.

Tän ny kattoo joka kattoo ja jos haluaa olla kuvaustiimiksi mieleen, voi tohon alle naputtaa pari lausetta kommentiksi itse ellusta. Uskon että tekijätiimi lukee niitä mielellään. Näitä pitää tietenkin arvostella niiden omista lähtökohdista käsin.

Jukkis
Gravatar
jukkis
oon miettiny mutta edelleen on ratkaisematta miten tehdä vieraan planeetan pinta ts. autiomaa ympärille
Gravatar
toiveikas leffafani
Mun kommentti ei kylläkään koske tätä lyhykäistä, vaan elokuvaohjaaja Jukkis Niemisen seuraavaa projektia. Oletko mahdollisesti ajatellut tehdä scifiä ikinä? Suomesta puuttuu se genre kokonaan (joo en tosiaan laske mitään Star Trek -kopioita tähän, enkä noita zombijuttujakaan, jotka on enemmän kauhua). Sulla oli vaivaistalossa sellainen tietty twisti, ote jota kaivataan että saadaan sopivasti huumoria, paraa ja uskottavuutta kasaan samaan pakettiin. Nimittäin sehän se on kaikkein vaikeinta scifijutuissa, välttää tahaton huumori ja epäuskottavuus. Musta tuntuu että oikealla "jukkismaisella" idealla voisit nousta suvereeniksi suunnannäyttäjäksi suomalaisessa scifissä.
Piilota kommentointilomake