Voi tuntua hullulta ajatella mutta Natsi-Saksan militaarisin symboli-  panssarivaunu – ei ollut toisessa maailmansodassa ollenkaan sen mittainen, mitä siitä on jäänyt mielikuva jälkipolville. Itse asiassa saksan panssarit olivat koko sodan mitalta lukumääräisesti pienemmät, huonommin panssaroidut ja osa tyystin kykenemättömiä panssaritaisteluun, päinvastoin kuin vihollisillaan. Yhdenlaista myytinmurtoa se tämäkin kirjoitus.


Saksan panssarivoimat kehittyivät hitaasti, johtuen wermachtin vanhoista ratsuväen kenraalikunnasta joka heitti kapulaa rattaisiin tuon nousukaismaisen aselajin edessä. Oma lukunsa on sitten sen aikainen saksalainen rauhanoppositio, joka näki panssarituotannossa sodanpilvet, ja jarrutti sekin kehitystä kykynsä  mukaan. Siitäkin huolimatta saatiin kehitettyä vuodesta 1934 eteenpäin ensimmäinen panssarivaunu Panzer I. Käytännössä se oli vain katettu konekivääri jonka tarkoitus oli antaa suojatulta jalkaväelle. Tai ollaksemme rehellisiä, se oli alusta saakka suunniteltu pelkäksi koulutusvaunuksi, jonka ei pitänyt ikinä rintamaa nähdäkään. Niitä kuitenkin nähtiin sotakentillä vielä 1941. Osaltaan siksi että ne olivat halpoja ja nopeita valmistaa joten suurudenhulluista propagandayistä Hitler halusi niitä paljon. Niitä valmistui lopulta niin paljon, ettei niitä ollut varaa olla käyttämättä myös sotatoimissa.

Ymmärrettiin myös että etenevä jalkaväki ei tarvitse pelkästään konekivääritulta suojakseen, vaan myös tykkitulta pehmittämään maakohteita; bunkkereita ja katettuja asemia. Sen pohjalta syntyi Panzer II jossa oli konekiväärin asemasta 20mm tykki. Kaliberi oli naurettava jo omana aikanaan.

panzer II
Panzer II oli saksalaispanssarien kehityksessä turha välivaihe eikä vaunusta ollut kuin jalkaväen tulitueksi eikä aina sitäkään, jos vihollisen panssarintorjuntaa hiippaili lähistöllä. Sen aseistuksena oli onneton 20mm tykki joka oli kelvoton jo omana aikanaan.

Sekä Panzer I että Panzer II saivat tulikasteensa Espanjan sisällisodassa. Niistä ei ollut minkäänlaista vastusta vastapuolen neuvostolaisille T-26 –vaunuille. Katastrofaalisen tilanteen pelasti 88 millin ilmatorjuntatykki, joka pelasti saksalaistankit löylytykseltä.  Syntyi jopa uudenlainen taktiikka `miekka ja kilpi´ jossa saksalaispanssarit olivat perääntyvinään mutta houkuttelivat takaa-ajajat 88 –millisten tykkien ulottuville ja panssarit kiersivät  sillä välin takaa-ajavan panssarikiilan sivustaan. Rommel käytti tätä mestarillisesti pohjois-Afrikassa ja siitä tuli menestysresepti Venäjän aroilla.

Espanja ei kuitenkaan opettanut saksalaisia kunnioittamaan venäläisvaunujen kehitystä, eikä se opettanut kehittämään panssaritaisteluun soveltuvaa tankkia. Kaikkein vähiten se herätti havahduttamaan panssarintorjunnan onnettoman tilan.

Vielä ennen sotaa ehdittiin suunnitella Panzer III.  Senkin kehitystä rajoitti että sitä ajateltiin pääosin jalkaväen tukivaunuksi pehmeitä kohteita vastaan, mutta jossakin määrin sen toivottiin suojaavan myös vihollisen panssarivaunuilta. Niinpä se sai pääaseekseen 37 millisen tykin, mutta tarmokas Guderian vaati siihen 50mm pitkäputkista tykkiä. Kaukoviisaasti Guderian oli pitänyt huolen, että tornirengas oli niin iso, että se voitaisiin vaihtaa tilalle. Lavetti ei ollut kuitenkaan tehty niin pitkälle putkelle vaan se kaatui nokalleen joten siihen pantiin sitten lyhytputkinen L/42 50mm tykki eli kansanomaisemmin ”nysä”. Sen lähtönopeus oli onneton ja kantomatka samaa tasoa. Kun sitten paraatissa Hitler näki nämä lyhytputkiset, hän raivostui ja kun Hitler suuttuu, alkoi yleensä tapahtumaan.  Panzer III –vaunu kulutti pitkän aikansa tätä kehitystään odotellessaan että se saisi paremman tykin. Sama tapahtui myös seuraavan sukupolven vaunulle  Panzer IV –vaunulle joka alun tehottoman lyhytputkisen 75mm tykin sijasta tosin sai jo muutaman pitkäputkisemmankin. Ilman näitä muutamaa ”erikois-panzeria” ei Saksan panssarivoimat olisi voinut käydä  panssaritaisteluja ensinkään.

Saksan panssarivoimat eivät siis olleet kovinkaan kummoiset vielä vuonna 1940. Määrällisestikin ne olivat vielä niin pienet että  ilman Tsekkoslovakian miehityksessä vallattuja Skodan tehtaita, josta Guderian valitsi tsekkiläispanssarit 35(t) ja 38(t) Saksa ei olisi voinut käydä  sotaansa niin Ranskassa kuin Afrikassakaan.

Ranskaan lähdettiin 2600 panssarilla, joista 525 vain konekiväärein varustettuja Panzer I –vaunuja, likemmäs tuhat tehotonta panzer II –vaunua. Vastassa oli 4000 panssaria.  Niihin sisältyi 47mm ja 75mm tykillä varustautuneet Char B1 –vaunut, jotka olivat lähes mahdottomia tuhota. Ranskalaisilla oli myös 250 Somua –panssaria, joita pidettiin siihen aikaan maailman parhaina ja siinäkin oli erinomainen 47mm tykki ja uskomaton 55m panssarointi. Brittiläisilläoli liuta 40mm tykillä varustautuneita tankkeja: Cruiser ja Matilda, jotka hakkasivat saksalaiset laatunsa ja tulivoimansa puolesta.

Neuvostoliittoon 1941 lähdettiin suurinpiirtein samanlaisella kalustolla. Siinä missä saksalaiset voittivat ranskalaiset panssariensa uudenlaisen käyttötapansa vuoksi, olivat sodanjumalat Venäjällä saksalaisten puolella koulutuksellisesti, moraalisesti ja laadullisesti heikomman venäläissotilaan ja –taktiikan ansiosta.

Täällä saksalaiset törmäsivät ensimmäistä kertaa venäläiseen T-34 –vaunuun joka osoittautui kaikin tavoin ylivoimaiseksi. Vain sen miehistön ja upseeriston huono koulutustaso, sekä tietenkin saksalaisten ilmaherruus kykenivät tasoittamaan tilannetta.Käytännössä vain 88mm IT-tykit pelastivat tilanteen. Tilanne oli vastaava kuin Espanjassa viisi vuotta aiemmin. Pahempaa oli kuitenkin edessä kun venäläiset toivat sotakentälle todellisen teräshirviön KV-1 –vaunun  jota ei enää tuhottu kuin hyvällä onnella.

Tunnetaan tarina KV-1 vaunusta joka hallitsi saksalaisten huoltotietä useita vuorokausia. Sitä tuhottaessa tuhoutui useita 50mm ja 88mm tykkejä kun se vastasi 76mm tykillään. Vain pioneerit pääsivät sen lähelle ja onnistuivat hekin vain tuhoamaan sen telaketjut. Lopulta tarvittiin 50 panssarin harhautushyökkäys jotta sen selän taakse saatiin muilutettua 88mm tykki ja sekin tarvitsi kaikkiaan 15 laukausta kunnes vaunu lopulta syttyi palamaan.

Operaatio Barbarossan päätyttyä oltiin vuoden 1942 alussa tosipaikan edessä. Wermahctin tappiot olivat niin suuret, että sitä täydentää venäläisistä. Täysin tehottomaksi osoittautuneet moottoripyöräjoukot lakkautettiin jne. Vasta nyt havahduttiin siihenkin, että  37mm ja 50mm panssarintorjuntatykit olivat tyystin tehottomia aseita, jotka vain kimpoilivat venäläistankeista. 75mm PAK-tykki tultaisiin näkemään vasta vuoden 1942 loppupuolella. Vasta nyt alkoi myös se panssariaselajin kehitys jota oli siirretty vuodesta toiseen. Rynnäkkötykkien rooli  panssarintorjunnassa ymmärrettiin sekin vasta nyt, ja sen asetyyppiä alettiin kasvattamaan. Panzer I, panzer II sekä tsekkiläisvaunut vedettiin kokonaan rintamalta pois, mutta tulisi viemään yli vuoden ennen kuin korvaavat vaunut saataisiin kehitettyä ja rakennettua. Kiireesti vaihdettiin Panzer IV tehoton 75mm tykki pidempiputkiseen. Jotta voitaisiin pysäyttää  vihollispansssarit muullakin tavoin kuin hevosvetoisten kasikasien avulla, keksittiin Narder. Äkkiseltään otettiin tsekkiläisvaunun 38(t) alusta jonka päälle nostettiin sotasaaliina saatu venäläinen 76mm tykki. Sillä  mentiin koko vuosi.

hetzer
Hetzer oli koko sodan paras panssarintuhoaja. Sen matala koko takasi että se oli helppo naamioida ja siihen oli vaikea osua. Monissa maissa Hetzeriä käytettiin vielä 1960-luvulla.

Vuoden 1943 alussa oltiin vieläkin haastavammassa tilanteessa. Neuvostoliitto puski 350 sotatehtaastaan sotamateriaalia loppumattomasti ja ilmeisemmin Uralin takana sillä oli ehtymätön miesreservi. Syntyi jopa Tankograd, kokonainen tehdaskaupunki joka tuotti kuukausittain liukuhihnalla tuhansittain pelkkiäT-34 –vaunuja.  Silloin panssaritarkastajana toiminut Guderian ymmärsi, että saksalaisten pitää kilpailla laadulla eikä  määrällä. Sotakentäle,  tarkennettuna Kurskin panssaritaisteluun, marssitettiin edelleen lastentaudeista ja moottoripaloista kärsivä kokeiluluonteinenTiger sekä surullisenkuuluisa rynnäkkötykki Ferdinard, jossa ei ollut konekivääriä ensinkään vaan se jäi venäläisen jalkaväen armoille. Tigereita ei sitten valmistettu kuin kuin vaatimattomat 1500 kappaletta sillä ne olivat kalliita ja vaativat valmistamiseen paljon työtunteja. Parhaana panssarivaununa pidettyä  Pantheria tosin saatiin tehtyä 6000 kpl.  Todellinen helmi, tuhoutumaton Königstiger, sitä ehdittiin valmistaa vain 500kpl. Määrät  olivat naurettavia suhteessa venäläisiin, jotka valmistivat vuodessa 30  000 panssaria. Yksin sodan mitalta neuvostoliitto rakensi yksin T-34 –vaunuja 70 000 siinä missä amerikkalaiset panssareitaan 50 000. Saksa ei koko sodan aikana kyennyt rakentamaan kuin 30 000 panssaria. Saksalaispanssarien kehitystyö toki jatkui mutta ne jäivät enää prototyyppien minimaalisiksi määriksi.

Pahinta että liittoutuneiden mattopommitusten vuoksi vedettiin tuhansia 88mm it- tykkejä alkuperäistarkoitukseensa Saksaan. Tilannetta tosin tasoitti PAK-tykkien ilmaantuminen, sekä se, että Stukiin asennettiin 37mm tykki jolla Rudelin kaltaiset mestarilentäjä yksinään tuhosi kaikkiaan 519 venäläispanssaria.Tosin jo silloin ilmaherruus oli kääntymässä venäläisten eduksi, joten edut jäivät paikallisiksi. Rynnäkkötykit alkoivat korvata panssarivaunuja. Ne olivat halvempia ja nopeampia valmistaa sillä liikkuvan tornin sijasta sillä oli kiinteä torni. Kun piti kääntää piippua, piti kääntää koko vaunua. Ei mennyt pitkää kun panssaridivisioonat koostuivat lähes pelkistä rynnäkkötykeistä.

Königstiger
Sodan loppupuolella ehdittiin rakentamaan Königstiger joka oli kirjaimellisesti tuhoutumaton. Taistelutilanteessa liittoutuneet eivät kyenneet tuhoamaan ensimmäistäkään ilman ilmavoimia. Königstiger olisi kenties kyennyt muuttamaan sodankulun mutta kuten yleensä, edistyneet aseet saatiin liian myöhään jotta niillä olisi enää ollut vaikutusta.

Vuosi 1944 näyttäytyi vieläkin synkempänä. Alkutalven ”hiljaisella kaudella” saksalaiset tuhosivat 12 500 venäläispanssaria jotka hyökkäsivät herkeämättä. Venäläiset tuottivat lähes välittömästi uudet tilalle. Tämä ei olisi millään onnistunut ellei siinä välissä olisi kehitetty erillisiä panssarintuhoajia, lavetilla liikkuvia tykkejä, joista Hetzer kannattaa mainita erikseen. Aikaa myöten oli selvää että tämäkään ei tulisi riittämään. Lopulta oltiin siinä pisteessä jossa panssarintorjunta jäi enemmän ja enemmän tavallisen jalkaväkisotilaan harteille ja luotiin singot panssarikauhu että –nyrkki. Niitä kyllä sitten tuotettiinkin Natsi-Saksassa, peräti kahdeksan miljoonaa kappaletta ja sodan viimeisinä päivinä se oli ainoa sotatarvike jota vielä valmistettiin.

Länsirintamalla amerikkalaishävittäjät pitivät vaarin, että panssarioperaatioita ei käytännössä kyetty tekemään ilman mittavia tappioita. Olkoonkin että sotatiedemiehet kehittivät yönäkölaitteita niiden määrä jäi minimaaliseksi vaikka muutama voitto yön pilkkopimeydessä niillä kyettiinkin tuottamaan. Saksalaiset kehittivät myös uraaniammukset, ensimmäiset pst-ohjukset että muitakin moderneja keksintöjä, jotka jäivät lähinnä prototyyppiasteelle. Hitlerin yltiöpäisen hukkahankkeen Maus-panssarivaunun Guderian onnekseen ehti kumoamaan ennen kuin se pääsi tuotantoon. Mikään ei vain enää auttanut. Vielä loi Guderian panssarireservin Saksaan königstigereista mutta kun Hitler kuuli asiasta, hän tuhlasi ne Ardennien taistelussa.

Saksan panssarivoimat ovat vastustajaan verraten melkoinen myytti. Ne olivat määrällisesti ja laadullisesti aina vihollisvoimia heikompia. Ero oli vain niiden käyttötavassa; siinä missä vihollinen sitoi ne jalkaväkeen, saksalaispanssarit elivät omaa elämäänsä irti kaikesta muusta. Miehistön koulutus, preussilainen upseerikunta ja kokonaan uusi ja vallankumouksellinen strategia takasivat, että useimmat panssaritaistelut voitettiin vielä vuoden 1942 aikana, jonka jälkeen piti siirtyä puolustusvoittoiseen ajatteluun. Vihollinenkin omaksui salamasota –ajattelun ja viimein ymmärsi että voittaakseen sen täytyy käyttää samanlaisia metodeita.

Myytti Saksan teräksisestä militaarivaltiosta on syntynyt pääosin Churchillin aivoista.  Jotenkin hänen piti selittää vuoden 1940 tappio, ja tuskin hän olisi voinut sanoa todellista syytä. Että liittoutuneiden tapa hyödyntää panssarivoimia oli tarkoitukseton, taktisella tasolla elettiin vielä ensimmäistä maailmansotaa ja koko salamasodan ideakin tuli täytenä yllätyksenä, vaikka se oli alkujaan Britanniassa keksittykin. Ja tuskin saksalaisten oma propaganda pyrki mitenkään tuota myyttiä kumoamaan. Ironista että se joka tunsi tuotannon ja luvut parhaiten, eli Hitler itse, alkoi uskomaan tuohon teräsvaltion myyttiin kaikkein hanakimmin ja uskoi oikeasti saksalaisten kykenevän ihmeisiin kerta toisensa jälkeen.

jukkis
Piilota kommentointilomake