Tulihan se purkkiin juu… Olin tossa  viikonlopun kateissa elokuvanteossa jolla ei tätä  kirjoittaessa ole vielä iskevää  nimeäkään, enkä tiiä yhtään mikähän sen lopullinen pituus tulee olemaan. Puolen tunnin molemmin puolin kumminkin. Paljon tässä ei ole kertomista mutta kerrotaan kumminkin…


Kertomista ei ole sen takia että koko viikonloppu meni ihan kommelluksitta.  me ollaan kummiski kova tiimi, joka tietää sanattomasti toistensa ajatukset.  Erityisesti kun sanoin kuvaajalle et se leikkaa niin sehän tarkoittaa että kuvaaja alkaa omatoimisesti etsiä taustoja, kuvakulmia ym koska asennoituu ammatillisesti niin, että tämä on ns. hänen elokuvansa. Ohjaajan ei tartte kun valvoa että menee vuorosanat vähän ees sinne päin, ja poltella ja juoruta taustalla.

jukkiksen enkelit
Vähänkö te hei ootte kateita kun teiän mökillä ei oo tällästä?

vaikka tässä olikin porua etukäteen kun väki vaihtui lennossa niin noi tuskailut kun pitää tosiaan etukäteen niin paikan päällä kaikki natsaa yksi yhteen.  ja kyl mäkin oon vähän oppinu. En viitti tuoda enää  paikanpäälle mitään turhaa ”varmuuden vuoksi” periaatteella. Rekvisiitta oli vaan se mitä tarttee, ruokamäärät  natsas ettei loppunu kesken tai jääny liikaa yli, ja koitin vähän kattoo mitä ihmiset oikeesti syö, ja sen valmistaminen helppoa.  Nukkua sai ihan oikeissa sängyissä ja kuvausaikataulu ei menny kireelle muttei ollu liian löysäkään. Oli oikeestaan mukava olla tampereelta 30min ajomatkan päässä kun ei sit kenkään tarttenu kokee sitä elokuvamaailman tyypillisintä ilmiötä eli käkkimistä. Sehän on kaikessa elokuvanteossa noille näyttelijöille raskainta kun ne joutuu venaan kuusikin tuntia – tai enemmän – että  pääsee sanoon sen repliikkinsä. Edelleen olen aikataulutuksen nero. Näyttelijätär  kun kurvas pihaan, se pääsi saman tein puikkoihin eikä me ooteltu sitä kun kymmenkunta minuuttia.

iltarusko
Luuletteko te tosiaan ettei Jukkis osaa kuvata myös taiteellisella otteella?

Ainoa mikä mua harmitti, että kaivovesi lakkas tulemasta hanasta. ei me sitä juotu muutenkaan kun oli pullovedet varmuuden vuoksi mutta harmitti paikanomistajan puolesta. Mulla oli kyllä aavistus että letku kaivossa on hörpänny ilmaa ja se toimis kun vaan kaatas siemenvedet pumppuun sisään ja vetäsis piuhan seinään. Koitin sinne taskulampulla kattella ja huomasin et letkunpää oli nippanappa vedessä. Tuli aavistus et kun tollanen sakki kuluttaaa vettä, on saattanu kaivonpintakin hetkellisesti laskea ja täyttyä kyllä uudelleen kun sinne katoin, mut olihan siellä letkussa sitä ilmaa. ei vaan löydetty putkitonkeja jolla kaataa alkuvesi sisään ja hyvä niin, koska mä  oisin kaatanu väärästä  rööristä sen sisään. Omistajattaren kanssa sit seuraavana päivänä kaadoin puoli sankoa sisään ja taas toimi. Tää tais olla ainoo takaisku että juomavesi oli vuorokauden kortilla ja tiskauksiin ym joutu käyttään järvivettä.

kiljubileet
Miehet kun kiljubileiden jälkeisenä aamuna...

Lisäksi omistajatar oli yli vuoden voivotellu et se oli hukannu mökilleen ortodoksiristinsä. Ne on vähän enemmän kun tavallisia koruja, ne on kirkon/Jumalan ja ihmisen välisiä liittosymboleita ja usein niiden löytymiseen liittyy aina joku tarina. Niin tähänkin. Panin sit pääpahiksena toimineen Sampsan seisoon hiekkatiellä ja kuvaaja katteli tarkennusta et vielä vähän  taaksepäin… metri vielä… ja mäkin sanoin et  tohon oksan kohdalle.. vähän…siinä. Ja käännä katsees alaspäin. Ja se seiso siinä ja katteli kengänkärkiään ja sit se kumartu ja sano et täällä on joku koru jonka se nosti ilmaan. Ja siitä tiestä on kuljettu sen sata kertaa jalkaisin eikä  kukaan ollu sitä nähny, en minäkään vaikka menny jalan kymmenesti, eikä  olis nähty nytkään ellei se olis seissy just eikä melkeen siinä kohtaa, metrikin – puolikin metriä -  eteen tai taakse ja vieläpä katellu alaspäin eikä meitä.  Nää näyttäytyy vaan niille jotka on sen arvoisia.

Muutenkin vois Sampsaa vähän kehasta. Koska puoli väkeä oli jotain ihme vegaaneja, oli mulla päivälliseks kymmenen purkkia kasvishernekeittoa. Nehän on tunnetusti ei niin hyvää ruokaa. Sampsamme näki siinä maustehyllyllä purkin kokonaisia mustapippureita ja lorotti niitä kattilaan ihan surutta. Tytöt  katteli kauhuissaan mut mä sanoin tietävästi et moni mies voi olla taiteilija… vaikka vaan ruoanlaitossa. Hyväähän siitä sit tuli, kaikki otti toisenkin lautasellisen.

Kyllä mulle tästä jäi aikas onnistunu kuva.

Huvittavin juttu tais olla se kun yks näyttelijätär tuli näyttään uutta poikaystäväänsä. Se oli sellanen siisti, pitkä ja todella komea mies jonka vartalo oli trimmattu ja bodattu viimesen päälle. Se vielä osas puhua naisille oikeella tavalla ja vetää sellasta hyvää pehmomiehen roolia. Kuljin huoneen ohi ja panin sivusilmällä merkille miten mimmit oli asettunu puolikaareen sen ympärillä ja tuijotti sitä lasittunein silmin. Se siinä sit keskipisteenä osas puhua kun kunnon newageri meditointitekniikoistaan, henkisestä kasvamisestaan ja miten toimia tiiminä että osaa ottaa kaikki huomioon... tosin mulle jäi mielikuva et ne likat olis ollu hypnoosissa vaikka se olis puhunu mitä..

On sitten eri asia mitä sisällöllisesti moni on mieltä. Sehän sijoittuu vuoteen 1963 tai niille main, ja mulla oli selkee kuva että tästä tehdään aikakautta realistisesti esittelevä, vaikka se saisikin useimmat nykypäivän edustajat mielensä pahoittamaan. Tuhkakuppeja oli sit joka paikassa koska sillon vaan miehet poltti kaikki, ja useimmilla naisillakin oli ainakin nuorena se vaiheensa. Sitä en sit tiiä miten se rimmaa nykyhetkeen. Väki oli karkeeta, riidanhaluista, tietämätöntä aina taikauskoon saakka, ja äijät ei muusta jorisekaan kun iänkuisia sotajuttujaan.

mustalais tarot
Mustalaiset ne tietää ihmisten tulevat kohtalot...

Monille siinä jo särähti kuvauspaikalla että mustalaiset esitettiin noitina mutta selitin et tähän maailmanaikaan mustalaiset elätti ittensä  noitataidoilla, povauksilla ja ennustuksilla. Nykypäivänä se voidaan nähdä tottakai stereotyyppisenä rasismina koska meiltä puuttuu se kosketuspinta menneeseen. This is who we are – Tämä on keitä me olemme. Tai sanotaan näin, tämä on millaisia me (oikeasti) olemme. Kestääkö nykypäivän ihminen katsoa vuotta 1963 sellaisena kun se oikeasti oli, vai säikähtääkö sen arvomaailmaa koska peilaa niitä 2000-luvun arvoista käsin. Mun visioni on siinä oikeesti hyvinkin dokumentaristinen.

Noh, pian on aika esitellä sen maailmankuvaa laajemminkin henkilöhahmojen kautta kun saan kuvausmateriaalin käsiini, niin päästään still-kuvien puolelle.

Jukkis
Piilota kommentointilomake