Jos jostakin sodankäynnin historiasta oppii niin tietenkin sotakirjoista. Yllättäen tuli mieleeni aloittaa taas tälläinen tekoälykkömäinen artikkelisarja sotakirjallisuuden omasta historiasta. Tuskin kukaan voi kuitenkaan kiistää etteikö se olisi muokannut suomalaista mentaliteettia joten aihepiiri on katsastamisen arvoinen. 


Ihan alustuksena että minähän olen melkoinen sotakirjojen kuluttaja mutta on pistänyt silmääni tietyt toistuvat painotukset ja vivahteet ja alan oppia tunnistamaan niitä tyylisuunnistakin. Kovin montaa esitystä ei ole tästä aihepiiristä tehty, mieleen tulee ehkä vain Arto Jokisen Isänmaan miehet joka on tälläinen älykkköteos sotakirjojen luomista mieskuvista ja sukupuolirooleista. Joten miksipäs ei ottaisi tätä teemaa. Me lähdemme tietenkin liikkeelle tällä kertaa Johan Runebergistä.

Ensimmäinen sotakirja lienee vissiin Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat”  joka ilmestyi ruotsinkielisenä  jo 1848 ja joka näki suomenkielisen versionsa vasta 1877 ja sopivasti keskellä vallitsevaa kielisotaa. Runebergiläinen tulkinta elikin meillä sotakirjallisuudessa aina jatkosodan alkuun, jolloin sen luterilaishenkistä militarismia alettiin kyseenalaistamaan. Tästä joskus lisää.

Vänrikki Stoolin sankarirunoudessa tuntuu esiintyvän toinen toistaan kummempia tyyppejä. Luemme luutnantti Zidenistä, joka hyökätessään ei juurikaan tuntunut piittaavan, seuraavatko muut perässä. Luotien viuhuessa hänen tarkoitusperänsä oli vain saada kuula itseensä mahdollisimman pian, ilmeisesti rohkeudellisista syistään. Oli Torpantyttö joka kauhukseen kuulee sulhonsa luikkineen sankarikuoleman sijasta ja majuri Tujulin joka lupaa ettei anna perääntymiskäskyä, ennen kuin vähintään kaksi kolmasosaa on kaatunut.  

Tästä kaikesta voi aavistella ettei Runeberg suinkaan tarvoitellut muuta kuin aikansa ihanteita. Sinänsähän hahmot olivat suora lainaus antiikin kreikkalaisilta, jotka Runeberg sellaisenaan istutti suomalaiseen maaperään.

döbeln
Runeberg loi meille mielikuvan ja suoranaisen historiankirjallisen linjan, joka ei kuitenkaan vastaa sitä mitä vuonna 1809 oikeasti tapahtui. Siitä tavallinen suomalainen ei mitään tiedäkään. On kyse vähän samanlaisesta väärinkäsityksestä minkä Väinö Linna loi vuoden 1918 motiiveiksi torpparilain. Nykyisin tiedämme että torpparit eivät tarttuneet aseisiin ensinkään. 

Toinen huomionarvoinen seikka on Runebergin suhde ruotusotamiehiin. Sankari-  ja uroteot olivat  tottakai varattuja yksinomaan upseeristolle ja mielellään vieläpä aatelisille sellaisille. Rivimiehen tehtävä oli vain antaa henkensä, ainoana motiivina koska hänen isänsä ja hänen isänsäkin ovat sen aiemmissa sodissa antaneet, ja parhaimmillaankin vain nitkuttaa sotainvalidina torppaansa ja elää  köyhyydessä ja vähän syrjittynäkin lopunelämäänsä. Tähän häntä velvoitti rakkaus isänmaahan, joka loi tietynlaisen kansanluonteen jolle sota oli toinen luonto. Yhtymäkohta saksalaiseen völkisch –aatteeseen on selviö. Jossa tietty maaperä ja siitä irtoava salaperäinen voima loi tiettyjä kansoja ja kansanluonteita. Oli kyse veren ja maan liitosta. Sen enempiä motiiveja ei tarvittukaan.

Tuskin tämäkään näkemys kovin realistinen oli. Ruotusotamies liittyi rulliin koska sai vastineeksi pienen torpan joka tarjosi vaatimattoman leivänkannikan. Jos sen ajan ruotusotamiehellä oli jokin peruskoulutus, se luultavasti koostui pelkistä linnoitustöistä sotilaskoulutuksen kustannuksella. Reservikoulutus nojasi sitten tietyin ajoin suoritettaviin harjoituksiin. Suomalaiselle talonpojalle jäykkä ja muodollinen äkseeraus oli niin vierasta ja tympeää, että harjoituksiin tiettävästi tuotiin miehistö väkipakolla.

Runebergin runoelma kuitenkin tarjosi sen ihannekuvan joka tulisi johtamaan sotakirjallista linjaa ylitse vuoden 1918 sodan ja aina Talvisodan päiviin saakka. Lopullisesti se mureni vasta jatkosodan vuosien sotaväsymyksen myötä, jossa korulauseet alkoivat saada pilkkaa osakseen. Runeberg ylevöitti kansan projisoimalla siihen kreikkalais-roomalaisen moraalin, isänmaallisuuden ja ihanteet,

Jos jotakin Runeberg sai teoksellaan aikaan, niin se oli hävityn sodan korvaaminen moraalisella voitolla. Tästä näkemyksestä on pidetty kiinni. Siitä pidetään kiinni edelleenkin.

Vastaavasti samaan aikaan ilmestyi Suomen vuoden 1808 sodasta paljonkin aikalaiskriittisiä teoksia. Niissä nähtiin häviön syyksi lähes pelkurimaisesti vetäytyvä ruotuarmeija, upseeriston salaliittoilut venäläisten hyväksi ja Ruotsin korkeimman johdon juonittelut sekä tietenkin Svartholman että Viaporin antautumiset jotka selittyvät paremmin lahjonnalla ja salaliitoilla kuin sotilaallisella tilanteella. Historiallisesti voidaan enemmän puhua miehityksestä kuin sodasta, ja jossa Ruotsin korkein sotilasjohto juonitteli venäläisten kanssa etukäteen vetäytymisten ja etenemisten aikatauluista.

Tavallinen matti meikäläinen ei tiedä ylläolevasta mitään. Aikalaiskritiikki ilmestyi yksinomaan ruotsiksi ja venäläisten sensuurisyistä vieläpä Ruotsin puolella. Runeberg vain täytti tyhjiön ja loi omanlaisensa pseudo-historian nälkiintyvästä ryysyläisarmeijasta. Hämmästyttävää kyllä, kun miettii miten saisi tietää tuosta toisesta puolesta enemmän, itselleni valkeni että ainoa teos joka sitä valottaa on omani (Salaseurojen aika 1775-1813) ja kaikki muut ovat runebergiläisen tulkinnan varassa.

Tietenkin on huomautettava, että Runeberg itse ei missään kohtaa tarjonnut runoelmaansa historialliseksi vaan se koostui yksinomaan helleenisestä traditiosta ja eräänlaisista soturiballadeista. Se että se on otettu historiallisena kuvauksena, on taas lukijakunnan itsensä tekemä.  
1918

Runebergiläisen tulkinnan renessanssi koettiin ns. ensimmäisen tasavallan aikaan maailmansotien välissä. Puhutaan tietenkin valkoisen puolen tulkinnoista. Toki oli olemassa myös punaisempaa luokkasotakirjallisuutta, joka keskittyi enemmän vankileirien kauhujen kuvaamiseen, koska sotahommissa ei punaisilla paljoa kehumista ollutkaan.

punikit
Punaisten sotamenestys oli niin kehnoa että koko vasemmistolainen tulkinta on keskittynyt lähes yksinomaan vankileirikuvauksiin. Vasta 1960-luvulla sitä koetettiin ainakin tampereen suunnalla romaanimuodoissa joka kiistatta näytti millaista kohellusta punaisten touhut ylipäätään olivat. Kovin mairittelevaa kuvaa ei tarjoa myöskään harvat tietokirjat.

Valkoinen vapausotakirjallisuuskin jakaantuu useisiin eri tasoihin. Sen oikeistolaisin versio oli luonteeltaan säälimätöntä. Alkuun se oli länsimaisten arvojen puolustamista idän kaaosta ja barbariaa vastaan. Vähän pidemmälle vietynä niissä punaiset ovat häpäisseet kirkkoja ja tappaneet papistoa mahdollisimman sadistisesti joko lyömällä papin kielen naulalla pöytään tai on ristiinnaulittu alttarille. Papin perhe on tapettu sakastiin ja kirkonoveen naulattu ihmissydän. Viholliskuva saavuttaa lopulta myyttiset mittasuhteet, kun pohjanmaan herännäiset, körtit, alkavat sotia Kristuksen nimissä, pitävät rukoushetket taisteluiden lomassa ja tiedostavat sotivansa itseään paholaista vastaan. On jo kyse ristiretkestä.   

Toinen taso on aikansa taiteilijoiden ja intellektuellien tekemä. He korostavat vuotta 1918 suurena kansallisena tragediana – veljessotana – ja toivovat armon lopulta voittavan vankileirien olosuhteet.Tässä on kyllä aavistus pilatusmaista käsipesua. Fennomaaniset taiteilijat ja kirjailijat kuvittelivat nostavansa kansakunnan sfääreihin ja seuraavan heitä. Kun talonpoikaisväestö ei osoittanut kiinnostusta asiaan, seurasi taiteilijapiireissä valtaisa pettymys. Asteittain kuva kareliaanisesta kansasta etsimässä innoitusta luonnosta vaihtui teollisuuspaikkojen puukkoa heiluttavaan rähinöitsijään joka vaati porvarien omaisuutta itselleen.

Kolmas, matalin taso on jostakin syystä elänyt kirjallisuudessa tähän päivään. Sellaiset teokset kuin Putkinotko, Punainen viiva, Hurskas Kurjuus jne jne edustavat tätä koulukuntaa, jossa  pyrittiin näkemään punaisten motiiveja, ja sen kautta osoittamaan ymmärrystä. Kaksi ensimmäistä tulkintaa ovat liian tympeinä kadonneet historian hämäriin.

Kaikissa näissä on nähtävissä runebergiläinen tausta ja on vain kyse eri vivahteista ja painotuksista. Tästä saatamme samalla oppia, että kun on pohdittu nimeä vuoden 1918 sodalle, ovat termit vapaussota, luokkasota, veljesota yksinkertaisesti syntyisin alan kirjallisuuden eri genreistä. Jokainen termi kuvastaa kirjailijan – tai lukijan – omaa asennetta sotaan ja sen jälkiselvittelyihin.

Jukkis
Piilota kommentointilomake