Jos oli runebergiläinen katsauksemme aavistuksen vanhakantainen ja pitkästyttävä, niin nyt pääsemme onneksi asiassa eteenpäin. Tämä kirjoitus toivottavasti on aavistuksen mielenkiintoisempi. Siinä  kun käsitellään niin Severi Suhosta kuin Uuno Turhapuroakin. Joku saattaa kysyä mitä näillä hahmoilla on tekemistä sotakirjallisuuden kanssa - hyvinkin paljon!


Talvisota ei olisi ollut mitään ilman korpisoturia. Korpisoturin kuului olla kotoisin jostain tukkilaiskämpistä, ampunut lumisissa metsissä hiihdellessään sen sata riekkoa joten hänellä oli soturitaidot luonnostaan. Luonto oli hänen työkalunsa. Korpisoturin suuhun onkin usein pantu termi ”sotasavotta” kuin alleviivatakseen että hän hoiti sodat samalla tavalla kuin oli arkensakin hoitanut. Korpisoturista tuli myytti. Myytti tuli koko Talvisodasta kuin sen ylipäällikkö Mannerheimista. Mikään ei ole tätä myyttiä kyennyt horjuttamaan. Ei edes  60-lukulaiset pohdinnat, olisiko Talvisota ollut vältettävissä. Tosin se pohdinta syntyi neuvostoliiton näkökulmasta ja sen vuoksi oli hyvinkin virheellistä horjuttaakseen korpisoturin mainekuvaa.

Ei korpisoturi aivan tuulesta temmattu mielikuva ollut eikä talvisodan henkikään ollut syntyisin yksinomaan sen aikaisen median kynästä. Sen aspekti oli joka tapauksessa agraarielämää korostava, jossa köyhyys ja syrjäkulmilla eläminen nähtiin vahvuudeksi, joka pelasi maamme itsenäisyyden. Kainuun korvissa elänyt tukkilainen eli luonnollista elämää ollessaan yhteydessä maaperään ja luontoon. Korpisoturissa on nähtävissä selvää ihannekuvaa joka on kuin Runebergin kynänjäljestä, siinä mielessä  mielikuva on hyvin propagandistinen.

Välittömästi Talvisodan jälkeen syntyi kirja-alalla kokonainen talvisotabuumi, lähinnä aikalaiskertomuksia ilman suurempia näkökulmia. Erkki Palolammen Kollaa kestää on näistä ainoa joka on kestänyt ajan hammasta ja sekin ehkä pitkälti sen vuoksi että 1944 luokiteltiin kiellettyjen kirjojen joukkoon, joka loi sille omanlaistaan sädekehää. Sitä ei saanut kirjastoista mutta kirjakaupoista kylläkin. Näitä talvosotakuvauksia ilmeisesti myös luettiin ahkeasti välirauhan vuonna mutta kesällä 1941 talvisotakirjojen suosio ymmärrettävästi romahti.  Sotavuosina ihmiset halusivat viihtyä niin rintamalla kuin sen takanakin ja halusivat unohtaa ympärillä vellovan sodan. Sotavuodet olivatkin huumorikirjojen aikaa  Ryhmy&Romppaisen monopolissa. Perinne jatkui sotien jälkeen elokuvien sotilasfarsseissa.

rillumarei
Repe Helismaan Severi Suhonen edustaa tyylipuhtainta siviiliin astunutta jermua. Helismaan hupaelmat olivat hyvinkin terapeuttisia ajatellen sodanjälkeisen miehen kriisiä hänen kohdatessaan siviilielämän sopeutumisvaikeudet. Uuno Turhapuro edusti jermu-jatkumon viimeisintä hahmoa.

Suuri muutos syntyi sotaväsymyksen myötä  vuoden 1943  tietämillä rintamaoloissa kun perinteinen – osittain runebergiläinen hahmo – korpisoturi alkoi asteittain väistyä Jermun tieltä. Jermu oli tottakai kannuksensa ansainnut, hän oli ansainnut erivapautensa ollessaan riittävästi kovissa paikoissa. Jermun ominaisuuksiin kuului sotilaskurin pilkkaaminen, laistelu velvollisuuksistaan, ja pokkuroinnista kieltäytyminen. TK-miehiä kielettiin käyttämästä  termiä jermu koska armeijan kannalta titteli oli sotilaskuria korruptoiva. Jermu putkahti sotakirjoihin heti 1950-luvulla, Tuntematon sotilas tottakai kärjessään. Rokka on suoranainen stereotypia jermusta. Samaten tämä aalto teki selvää  pesäeroa runebergiläiseen perinteeseen. Kiistatta Tuntematon sotilas on jo kuin seitsemän veljestä lähtisi sotaan.

Jatkosodan jälkeen ei kustantamoihin tullut käsikirjoitusten tulvaa siinä missä välittömästi Talvisodan jälkeen. Siihen oltiin liian väsyneitä.  Enemmän on haistettavissa sen aikainen miehinen kriisi. Sen ajan kirjat olivat sisällöltään enemmänkin miesten etsiessä paikkaansa yhteiskunnassa haparoivin ottein. Heidän vähäiset taitonsa eivät kelvanneet siviili-elämään ja kirjamarkkinat valtasivat nämä ihmisiä telineillä  -tyyppiset kertomukset, jossa käsiteltiin sopetumista. Miehen sen aikaiseen kriisiytymiseen kuului myös kohtaaminen naisten kanssa, jotka olivat itsenäistyneet huomatessaan pärjäävänsä  (sota)teollisuudessa siinä missä  miehetkin.  Vastakkain oli armeijan käskysuhteessa ollut itsenäistymätön mies ja kypsä nainen, joka oli minkä tahansa kirjan sivuille liian arka aihe. Hämmästyttävää kyllä, sama asetelma on nykyisinkin kun pitkälle kouluttautunut akateeminen nainen joutuu kohtaamaan syrjäytymisriskissä olevan miehen, joka sekin on nykypäivälle liian kipeä asia analysoitavaksi. Erona vain että silloin syntyivät  suuret ikäluokat kun nykyisin kohdataan sen vastakohta; syntymättömyys!

leo jokela
Ryhmy&Romppainen -perinne jatkui heti sotien jälkeen sotilasfarssien tiimoilla ja nämä synnyttivät maahamme pitkällisen komediaperinteen joka jatkui katkeamatta Spede Pasasen kautta Peteliukseen ja viimein Kummeleihin. Kuvassa Leo Jokela joka oli kiistaton komedioiden ykkösstara. 

Tämä kohtaamisongelma tuotti miehille kaipuun takaisin sotaan. Helppoon armeijaelämään jossa käskyläisenä ei omannut omatoimisuutta ja jossa ollaan henkisessä  turvassa miesten sisäisessä kommuunissa.  Tästä on aistittavissa että  pitkät sotavuodet olivat laitostaneet miehet. Elämähän oli rintamalla helppoa. Tiesi oman paikkansa yhteisössä, elämäntarkoitus oli vain säilyä hengissä ja päämäärä päästä  siviiliin. Vastuuta ja oman elämänsä rakentamista ei tarvinnut harkitakaan ja yhteiskunnan monimutkainen merkkiviidakko loisti poissaolollaan. Asia oli aivan eri kun sodanjälkeen potkaistiin kadulle viimeinen päiväraha taskussaan. Harva tiesi mihin oli suunnistamassa ja millaisin eväin. Tähän sosiaaliseen tarpeeseen iski kyntensä elokuvien puolella rillumarei –elokuvat, joissa oltiin tukkikämpissä tai lapin kultamailla – eli luonnon alkutilassa – jossa haitari soi, ja johon eivät herrojen kotkotukset kuuluneet. Severi Suhonen nappasi jermun roolin. Korkeakulttuuriin tähdännyt parempi väki ei koskaan antanut arvoa Repe Helismaan protestinomaiselle rillumarei –kulttuurille, joka suorastaa n pilkkasi ylewää runebergiläisyyttä.

Silloiset kulttuurivaikuttajat joutuivat kohtaamaan rahvaan tulkinnan jatkosodasta muutenkin. Koko sota oli rivisotilaiden silmissä paitsi tyystin turha, myös Herrojen sotaa. Kuoleminen oli veristä ja tuskaista, suolten täyttämää ketoa jossa ihmisruumiita ruhjoutui konemaisten voimien alla. Tappaminen muuttui mekaaniseksi ja nihilistiseksi. Mitään kunniaa ei sodassa nähty ja sinne mentiin vain koska herrat pakottivat hakkaamaan päätä karjalan mäntyyn. Irtiotto herrassäädyn runebergiläisyydestä näkyi sotakirjallisuudessa ensin luterilaisen aspektin kyseenalaistamisessa. Kritiikki kirjallisuudessa tähtäsi ensimmäisenä sotapappien rooliin sodassa. Syntyi pohdintaa mitä papit ylipäätään rintamilla tekivät?

orko
Herrassäädyn runebergiläinen vastaisku tuli elokuva-ohjaaja Risto Orkon muodossa. Orkon elokuvat olivat sisällöltään avoimen kansallissosialistisia ja hitleriläinen ihanne-utopia elovena-tyttöineen ja paatoksellisine jääkäreineen kertovat osaltaan mihin runebergiläinen perinnemaailma kuoli; sen sitouduttua liiaksi kansallissosialismiin, joten tämä tulkinta ei koskaan päässyt toiseen tasavaltaan asti Orkon sitkeistä yrityksistä huolimatta.


Kritiikki syveni aina 1960-luvulle asti. Varsin merkittävä yhteiskunnallinen kirja oli Paavo Rintalan Sissiluutnantti, jossa lotat esitettiin siinä valossa, kuin he olisivat tulleet rintamalle avioliittoa ja/tai seksiä etsimään upseerikunnasta. Rintala jotenkin onnistui tekemään naisen seksuaalisuudesta kritiikin välineen vallitsevaa yhteiskunnan arvomaailmaa kohtaan – joskin rintamalottien kustannuksella jotka vaikenivat tästä aina 1990-luvulle saakka.  Rintala on sikäli poikkeuksellinen kirjailija, että hän tiettävästi hyppäsi kokonaan valtaapitävien kelkkaan, ja alkoi luoda uudenlaista sotatulkintaa puhtaasti suomettumispolitiikan kannalta, joka ei jäänyt politiikoilta huomaamatta. Siinä suur-Suomi vouhotus sai oman paikkansa kuten Rintalakin paikkansa kansakunnan kaapinpäältä.

Jermuvetoisten ja kriittisten teosten taustalla  oli yleensä kirjailija, joka teki yhden henkilökohtaisen tilityksen aiheesta, joten näkökulma kulutti itseään loppuun. Sen äärimmäinen piste olivat 1970-luvun puhtaan asbraktit teokset,  kuten vaikkapa Manillaköysi, Unohdettu Sotilas tai kadonnut Armeija, jossa irvailtiin armeijan mielettömyyttä ylipäätään.  Tämän haaran voi sanoa katkenneen 1960-luvun loppuun.

Sotahistorian harrastajalle kirjavuodet 1966-1973 olivat varsinaista kulta-aikaa. Tällöin joku tietty kirjailija, joka oli ollut jossakin taistelussa, halusi ymmärtää kokemaansa laajemmassa mitassa. Sotapäiväkirjojen tutkiminen, arkistojen avautuminen, haastattelut ja kirjailijan keskittyminen teemaansa takasivat laadukasta sotahistoriaa. Kirjoittaminenkin oli sujuvaa jos taustalla oli jo muutama novelli. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Onni Palasteen Rukajärven sissit joka esittelee yhtä sissiretkeä niin kokonaiskuvan kuin yksilötarinoiden näkökulmasta, mutta aikalaisteoksia on toki muitakin, jotka eivät  häviä laadussa.

Sitten syntyi se ammattikirjailijoiden oma haaransa jotka suolsivat teoksiaan yhden per vuosi. He ymmärsivät heti ettei jermuilu kanna kovin pitkälle vaan keskittyivät niihin aselajeihin joissa sotilaskuri oli moitteeton ja jotka jo sodan aikana olivat ylpeitä omasta kurinalaisuudestaan eli katsoivat olevansa valioyksikköä. Erikoistuneet aselajit kuten Jääkärit, Sissit,  kaukopartiomiehet, hävittäjälentäjät, SS-miehet sekä panssarimiehet saivat kaikki oman edustajansa ammattikirjallisuudessa. Jokainen kustantamo pyrki saamaan talliinsa yhden tälläisen. Tyyli oli dokumenttiromaani eli kirja kylläkin pohjasi johonkin tositapahtumaan, mutta hahmojen keskinäinen dialogi oli keksittyä.Niitä suollettiin uskomattomat määrät ja kulminaatiovuosi oli 1984 jolloin ne hallitsivat suvereenisti kirjamarkkinoita, seassaan jo kirjailijoita, joilta puuttui omakohtainen rintamakokemus.

Hävittäjä että panssari –kirjallisuudessa, jossa tärkeää oli sotakoneensa oikeaoppinen käyttö, näkökulma oli kurinalaisen ammattisotilaan, jossa jermumentaliteetilla ei ollut mitään sijaa.

Kaukopartiokirjojen suosio oli tietenkin se suurin. Esa Anttala ymmärsi tehdä viatonta seikkailuromaania, jonka lähin vertailukohta olivat poikakirjat. Miesjoukko työntyy vihollisen puolelle tekemään (tappavia) kujeitaan, leukailevat keskenään ja palaavat kotopuoleen ja lomille. Kaukopartiokirjojen ei ollutkaan tarkoitus olla muuta kuin viihdekirjallisuutta. Kepeän asenteensa ja luettavuutensa vuoksi ne saivat laajimmat lukijakunnat.

Sotakirja ei ole mikä tahansa kirja. Sotienjälkeisen ajan se on ohjannut yhteiskunnan arvoja ja merkityksiä, näyttänyt suuntaa huomispäivälle ja ylipäätään muokannut yhteiskunnallisia tendenssejä. Sotaveteraanista; Talvisodan vänrikistä, korpisoturista tai jermusta –todellinen tai kuviteltu – on saatu luotua moraalinen subjekti. Hän on kuitenkin tehnyt ja lunastanut torjuntavoitoillaan meidän yhteiskuntamme joten hänellä  on oikeus sanoa ja ohjata sitä. Luonnollisesti todellinen ohjaaja on kirjailija joka asettaa kritiikkiä tai liberaalia asennetta tai toivoa paluusta vanhaan, tämän romaanihahmon suuhun, josta lukijakunta imee sen itseensä.

Kekkonen huomasi sen.  Hän kyseenalaisti oliko mielekästä siirtää sukupolvesta toiseen sotilaspoika-perinne, koska kehitys johti kuitenkin siitä poispäin yhteiskunnan liberalisoiduttua lähes silmissä. Vasta Mauno Koiviston aikana nämä sotaisat perinteet sammutettiin. Koivistokin huomasi että sotakirjoissa alkoi esiintyä piiloviestejä siitä mitä kansa oikeasti ajatteli vaikkapa vallitsevasta suomettumisesta. Suomen oma sotahistoria poistettiin koululaisten silmistä ja rauhanliikkeiden paisuminen alkoi työntää sotaperinnettä enemmän ja enemmän marginaaliin. Reino Leiväslaihon uusin sotakirja vaikutti armottoman vanhanaikaiselta vaariaikaiselta teokselta, joka ei enää kuulunut uuden sukupolven sisältöön. Näin ainakin itse muistelen nuorena poikana kirjankantta katselleeni. 

Sotakirjallisuudessa syntyikin vuosikymmenien tauko jonka täyttivät eksoottisemmat teokset ulkomailta kuten Jugoslavian sodasta sekä tietenkin Lauri Törnin maailmanmatkustelut. Ne jäivät kuitenkin genren ulkopuolelle koska ne ymmärrettiin yksittäisten seikkailijoiden eksoottisiksi reissuiksi ilman sen kummempaa sisältöä. Sotakirjojen -  ja erityisesti niiden yhteiskuntaa muokkaavat voimat –jäivät 80-luvulle. Itsehän kuulun juuri tähän korkeajännitys –sukupolveen joka tunsi Rommelin ja El Alameinin taistelut paremmin kuin suomen Jatkosodan, joka oli itselleni hämärä aina aikuisikään asti. Ei rauhankasvatus siis kohdallani aivan hukkaan mennyt.

Sotabuumi alkoi uudelleen 2000-luvulla pitkän katkon jälkeen, joten jos vain intoa on itselläni kirjoittaa naputtaa tälle viimeinen osio, tarkastelemme aihetta suhteessa nykypäivään.

Jukkis
Gravatar
Antero
"Suomalaiset olis kyllä vielä jatkanukkin, mutta niitä oli jo niin vähän, että ruottalaiset sai ne aisoihin. Sitä kutsutaan kansansaduissa nuijasodaks ja se on olevinaan hirvee vääryys."

Olis varmaankin jatkaneet mutta Fleminki tuli noidutuksi pohjalaisen noidan kirottua hänet ja äijä otti ja kuoli. Raukat ruottalaaset ilmestyivät vasta sitten, kun Suomen aatelisilta alettiin katkomaan Turussa päitä. Pohjalaisia eli muinaiskainuulaisia ei osallistunut ennen nuijasotaa Venäjää vastaan käytyyn sotaan, sehän oli vain suomalaisten ja ruottalaasten välinen kahina. Samoin kävi 30-vuotisen sodan kanssa, sinne vietiin hämäläisiä ja savolaisia sekä suomalaisia jotka piiloutui kyrönkankaan metsiin paeten sotaanottoja. Kauhajoelle päästyään olivat turvassa.

Gravatar
juppe
Rokkahan on tällanen asemasodankäynnin aikanen sotahullun päivä uni, joka osais ihan varmasti johtaa armeijan Uralille. Elikkäs tämmönen nutipää, josta kannattaa tehä alikessu, että se pääsis vähän paimentaan nuorempia eikä ryhtyis sankariks omia aikojaan.

Näistä tarinoista näkee kansanluonteen selvästi kun ei oota mitään kovin ihmeellistä, koska ne ei paljon täsmää historian kanssa. Raskaimmat tappiot tuli oikeesti hyökkäysvaiheessa niin kun aina, mutta kansansaduissa ne tuleekin sillon kun juntit joutuu juoksemaan karkuun.

Historia kertoo, että ainoastaan Suomessa Iivanan Julman tyylinen tuhoamissota meni vituiks kun juntit vaan innostu siitä. Niissä merkeissä meni sitten neljännesvuossata ja verisintä aikaa oli välirauhat. Suomalaiset olis kyllä vielä jatkanukkin, mutta niitä oli jo niin vähän, että ruottalaiset sai ne aisoihin. Sitä kutsutaan kansansaduissa nuijasodaks ja se on olevinaan hirvee vääryys.

https://drive.google.com/open?id=1LUxqvTCGl8-fYJyLzCobx52X8XTJ-_kS

Gravatar
juppe
Toi jatkosota on niin kipee aihe suomalaisille, että talvisodan ja sisällissodan käsitteleminen jääny vähälle. Sen jälkeen raavittiin ensin persettä suunnilleen kymmenen vuotta ja vasta sitten kultuuriväkikin piristy kun Linnalla oli munaa sepustaa sellanen tarina, ettei suomalaiset oikeesti ees yrittäny voittaa sitä. Se oli vaan herrojen sota.

Oikeesti se meni silleen, että talvisodan alussa herroja jännitti, että mille puolelle punikit asettuu, mutta jatkosotaan lähtettiin vähintään kostamaan eikä Suur-Suomesta haaveileminenkaan mitenkään poikkeevaa ollu.

Suomalaiset vaan on tällasia. Ekaks joku suuri johtaja ja sen perässä mennään eikä meinata, mutta vähän päästä se on jo melkein hylkiö. Kaikki pääministerit menee tähän kastiin siltä ajalta kun mä oon seuraillu politiikkaa aktiivisemmin. Sipilä on jo luuseri, ja niin on myös Stubb, Katainen, Vanhanen, Jäätteenmäki, Lipponen ja Aho. Kiviniemi on jotenkin päässy unohtuun kokonaan ja Holkeri on saanu anteeks kun se tajus kuolla.

Piilota kommentointilomake