Kun on pahalla päällä on kai tämä pikkumuotoinen bloggaaminen siihen terapiaa? Tai sitten vaan yltyy… Vilautan asioita joista olen niin mieleni pahoittanut ja kun niitä tässä nyt pohtii, niin aikas turhanpäiväisiähän ne on. Mutta sitä voi ärsyttää pienetkin jutut jos on tämän vuodenajan vankina sisätiloissa. 


On ilmakehässä jotain hyvääkin. Postilakko loppui ja otaksun että duunarit sai mikä oikein oli. Kun ruvettiin laajemminkin puhumaan Postijohdon erottamisesta, tuli tälle johtajakunnalle äkkiä kiire ruveta oikeasti hakemaan sopua. Jos kyse olisi ollut vaan siitä, ettei ihmiset saa postitse lähetteitä  lääkäreille, tai että pienyrittäjät menee konkkaan, kun ei ne voi lähetellä kirjeitään, olisi tämä samainen johtajisto  tuskin korvaansa lotkauttanut.

Huono sotakirja

Mutta se ärsyttävä asia nro uno. Ostin pimeitä iltoja ajatellen uusimman Mika Kuljun kirjan Kaksintaistelu lumessa joka käsittelee lappia talvisodassa. Olkoonkin että teos vaikutti epäilyttävän ohuelta ja kallishintaiselta enkä olisi siitä kyllä pulittanut, ellei Kuljun aiempi teos Lapinsodasta olisi onnistunut vakuuttamaan.

Vaan eihän sitä kokonaista kirjaa saa muutamasta kahakasta, varsinkin jos ottaa vielä yleistävän asenteen, jossa läpikäy kokonaisen taistelun muutamalla relatiivilauseella. Aiheesta oli kyllä revitty kohtuullinen novelli. Kulju olikin pakotettu vetämään talvisodasta noin yleisesti seuraavat kappaleet, ja kun sekään ei vielä  auttanut saamaan sivumääriä täyteen, kertoi loppuosan itsestään ja matkastaan Petsamoon. Näin meidän kesken aikas paha rahastus joulumarkkinoille. Asiaa ei tietenkään auttanut kuvituksen haaliminen niistä kliseisimmistä  kuvista joita Talvisodasta on, ja kustantaja ilmeisesti suosinut bulkkipaperia kun nekin oli tummia ja rakeisia.

En minä sillä, Kuljun tuleva elämäntyö  käsittelee saksalaisten lapinsotaa,  joka häneltä on vielä kirjoittamatta, mutta ei nämä välityöt tuo kyllä miehelle  yhtään kunniaa, vaikka jollain hänenkin pitää laskunsa maksaa. Rehellisesti sanoen, palaan usein sanomaani totuuteen että sotakirjojen laatu on suorastaan rusahtanut sitten vuoden 1973, ja sen jälkeen on tullut pelkkää bulkkia niin kotimaisessa kuin käännöskirjallisuudessa. Noh, muutama kääännös on ylittänyt kriittisen asenteeni. Harmittaa nämä rahantuhlaukset.

Rahantuhlauksesta sen verran että on tässä tehty ylitöitä ja oheiskannettavia on piisannut, kiitos postilakon, että seuraavasta tilistä voin odottaa koko vuoden parhainta. Ja sitten huomasin tilinauhasta että samainen tili menee  tulorajan yli. Mikä tarkoittaa että kaikesta extrasta otetaan 30.5%. Ja niin kun piti ostaa se tietokone säästöillä eikä kulutusluotolla.

Meillähän on verotus toiminut aina hyvin. Kun tuloja alkaa liikaa suhteessa veroprosenttiin, on joko veroprosentti kasvanut loppuvuotta kohti tai sitten on muistettu mätkyillä vuoden päästä.Hemmetin hyvä systeemi. Sitten varmaan sinne on ilmaantunut taas joku verolaitoksen uusi pääjohtaja, jolla on kova kenraalitauti päällä, että nyt pannaan kaikki uuteen uskoon. Ja sitten on keksitty tälläinen typerä ja toimimaton järjestelmä joulun alle. Paitti jos viittii tilata uuden verokortin mutta vitullako minä osaan arvioida paljonko palkkaa tulee ensi kuussa kun heittoja on yhtä  kahden viikon tiliä kohden useita satasia ylös tai alas. Aina saa kärsiä jonkun idiootin älynväläyksestä…

Sitten on pakkomielle tuohon Steel Pathersiin. Kun sellaista edelleen kehitellään, nappasin sen netistä periaatteella että pelaan kaikki sen kentät. No en ihan kaikkia sentään. Joku jolla oli puolalainen nimi, oli sitä  mieltä että puolalainen ratsuväki näemmä jyrää jo rajalla wermachtin panssariarmeijan ja siinä ei ole nokan koputtamista -  sen verran toheloiksi saksalaiset oli säädetty. Ja sit on ollu innokas kentäntekijä jolla on ruotsalainen nimi, ja joka on sitä mieltä, että kaiken pitää mennä kuten oikeassakin sotahistoriassa. Niistä kyllä uupuu se hauskuus tykkänään koska lopputulos on ohjelmoitu päättymään vain yhdellä tavalla. Senkin saa pelaamalla vaan puolalaisia tai venäläisiä. Kuka kumma pelaa venäläisillä kesällä 1941? On näemmä sillain näin pelien kanssa, että kun pelaajat saa itse luoda omaa peliään, tapahtuu kehittymistä sekä itse pelin että pelaajien keskuudessa. Mutta kyllä silti pelien pitäisi viihdyttää.

Mutta se viimeinen kenttä on sitten Tarawa. Se on puhdas pro-kenttä jossa olen jo kahdesti tapattanut merijalkaväen rantaviivalle. Se on ällistyttävän vaikea ja suorastaan pakko ratkaista. Itse asiassa niin vaikea, että on oikeasti osattava esikuntatyötä. On muodostettava painopisteitä, luotava tykistöstrategoita ja tarvittaessa ammuttava yhtä japanilaista tarkka-ampujaa vaikka tusinalla raskaalla patterilla. Koko kenttä ärsyttää mutta samalla se on haaste joka on otettava vastaan, eikä sielulleen näemmä saa rauhaa ennen kuin se on hoidettuna.

Hermo lepäis jos tulis  tänään ees Kova Laki -  erikoisyksikkö. Jotenkin alkanut pitään siitä vaikka se on ärsyttävän feministinen ja metoo –henkinen sarja, joka suorastaan alleviivaa arvokäsityksiään, mutta ehkä juuri siksi. Piiloälykkäät  jutut vaistoo. Muutenhan olen kulttuurin tilasta aina samaa mieltä; kaikki on niin huonoa että ne olis aina tehtävä itte.

Jukkis
Piilota kommentointilomake