Findie-elokuvat

Aloitanpa tässä ihan oman indie-elokuvien sarjan. Tollaseen tuli tutustuttua kun team splattensteiniin, elokuvaryhmään joka vissiin on ollut jo vuosikausia manan majoilla mutta heidän elokuviaan saa edelleen esim Horror-shopista – sieltä minäkin niitä ostelin kilokaupalla.

Syy miksi valitsin nimenomaan tähän ketjuun ensimmäiseksi tämän ryhmän tuotoksen ja nostan päätään pidemmälle yhden elokuvan Black Karma, on hyvä syynsä. Kun sitä eilen ehtoolla katselin, odotan kai näkeväni vaan jotain vauhdikasta splatteria aidossa poikamaisessa hengessä. Jo vartin päästä olin jo holkki auki…täähän on jumalauta…neroutta…siis tää on neroutta vailla vertaa.

Periaatteessa useimmissa on samanlainen formaatti. On joku superpahis joka milloin esittää sadistista vankilanjohtajaa, keskiaikaista kuningasta jne ja joka näyttelijätyyliltään ylinäyttelee sopivan rennosti. Sitten on tietenkin sankari kostopuuhissa.
Black Karma nyt oli tälläinen keskiaikaväännös ja se mikä sen teki erittäin nerokkaaksi, oli lavastus. Ainahan me kattellaan muinaisaihe -elokuvia sillä silmällä missä vilahtaa peltikatto tai digitaalikello ranteessa, mutta tässä näistä perusmokista oli tehty ihan oma taiteenlajinsa. Sitä ei voi kertoa, se pitää nähdä.
Otetaan esimerkki elokuvasta. Sankaria viedään hevosrattailla kuolemansaarelle mutta tämä karkaa. Tälläisten kohtausten suunnittelu voi olla työn ja tuskan takana koska mistä hevonen, mistä rattaat jne. Niinpä oli kuvattu vain ”kuskia” ylävartalostaan suitset kädessä, sisäosa vankkureista näemmä jokin saunanparvi ja ulosmurtautuminen näytetään sankarin hyppäämisenä samaan aikaan kun avustaja heittää puupalikan ”murtuvana seinänä”. ja voi että se näytti hyvältä.
Se lumosi. Kaikki ne keskiaikaiset ottelut tennarit jalassa, puunoksat ”kuninkaallisina torvina” ja pajusta ja narusta tehdyt nuolipyssyt – kaikki se oli jotain joka kieli asenteesta. Tää tehdään loppuun pysähtymättä lavaste-ongelmiin.

Elokuva itse oli tietenkin reippaan ronski, huumoriakin, ja kekseliäisyyttä. Tottakai päitä irtosi kun splatteria on. Tätä on nuoruuden tarjoama luova hulluus ja tekemisen palo parhaimmillaan. Jos tätä vertaa vaikka television kotikatsomoihin jotka tehdään isolla rahalla ja ammattilaisvoimin, niin tähän verrattuna ne on tönkköjä, keskinkertaisia ja vailla mitään henkeä. Luulenpa että Black Karman myötä törmäsin yhteen suomen elokuvahistorian parhaista elokuvista joka ei jäänyt sutimaan mihinkään kohtaan, vaan josta vaistosi tekijöidenkin tekemisen riemua.

Täyttä rautaa:
:woohoo: :woohoo: :woohoo: :woohoo: :silly:

Mies hervannasta

Tässä voisi aihetta jatkaa ja sanoa sanasen pari tamperelaisporukankin puolesta. Tuli ostettua vuosi sitten tuollainen kuin Mies Hervannasta. Idea kiinnosti; siinä kun oltiin ydinsodanjälkeisessä Teräs-Mansessa jossa asetelma on hyvin perinteinen. Julma diktaattori vs hiljainen kostaja. Lienee tehtykin jo aikaa sitten lähes videokameralla, jollakin teollisuusalueella ja ilmeisen tukevasti humalassa. Ei tästä silti mitään pahaa saa sanottua, koska tekotavassa on tervehenkistä vimmaa, ja kaikkia mutkia ei ole oiottu. Tässä on haettu ihan tyylitietoista kokopitkää elokuvaa ja kyllä siinä on onnistuttu.
Ideasta pisteet, muuten ei.
:dry:

Sitten on jotain johon haluan nähdä vaivaa eli Sami Haaviston esikoisohjaus Rites of Blood. Voi tuntua yllättävältä että olen tuntenut miehen vuosia mutta vasta toissapäivänä katsoin ensimmäisen hänen elokuvansa. Ehken vain ole ollut valmis; kun tekee ensin itse oman elokuvansa niin tietää mitä se vaatii, ja sen myötä on varaa arvostella toisiakin.

Elokuva kertoo vampyyrista ja häntä jahtaavasta ilkeästä kardinaalista halki vuosisatojen. Alussa ollaan siis 1700-luvulla ja puolestavälistä eteenpäin nykypäivän Helsingissä. Elokuvasta voi tietenkin sanoa paljon ikävääkin jos tahtoo, mutta pitää muistaa sitä ennen yksi asia. Yleensä nämä filmiporukat aloittavat hulluttelemalla videokameran kanssa, josta siirrytään lyhäreihin ja valtaosa niihin jääkin. Hyvin harvoin yli 20min pidempää harrastajaporukoissa ollaan valmiina tekemään. Se että joku lähtee suorilta käsiltä tekemään kokopitkää elokuvaa, on jo jotain. Erityisesti kun omasta kokemuksestani tiedän, että jo puolitoistatuntinen vaatii paljon sekä tekijöiltä että itse elokuvalta.

Alkuvaihe ei lupaa hyvää. Otetaan kadulta ihmisiä heittään repliikkiä kameran edessä ja jotta olisi varmasti vaikeaa – tehdään repliikit vielä englanniksi. Taattua tönkköilyähän siitä tulee. Samoin kuin sotilaista jotka patsastelevat kuin hidastetussa filmissä konsanaan. Elokuva on pahasti vajoamassa eikä sitä pelasta liuta tissejäkään. Luulen että kyse on kuitenkin vaan leikkausvirheestä, viipyilevä kamera liian pitkine ottoineen vaan tekee tämän näköistä. Silti alku ei luiskahda puhtaan campin puolelle, joka johtuu mahtipontisesta musiikista ja yksityiskohdasta joka kannattaa mainita – hemmetin hyvistä kuvauspaikoista. Haavisto on saanut paljon irti kotimaisesta metsämaisemasta, ja hänellä on selvästi vaistonvaraista pelisilmää. Vaivaa niihin on nähtykin kuten lavasteisiin; on hankittu hevosia, käyty jossain Olavinlinnassa ja vuoristomaisema kielii, että joku on jossain kohtaa käynyt viikonloppureissulla jossain karpaateilla. Tosissaan on siis tehty. Nyt ei olla enää poikamaisessa hulluttelussa vaan otetaan asiat vakavasti.

Helsinkiä kuvatessa näkyy tyylitietoisuus joka tekee tästä oikeastaan gootti-elokuvan. Jokainen on jollain lailla gootti tai joku muu blackmetal –tyyppi ja joka huonekalukin tuntuu olevan kettinkinen ja kynttilä päällä. Repliikit kuitenkin alkaa sujua ja jokin kapakkakohtaus, jossa soittaa joku örinähevi-bändi, on itse asiassa elokuvan pelastaja. Tekijä sanoi kerran minulle että hän oli luvannut että jokainen kuvauspaikalle tuleva pääsee elokuvaan ja niinpä siitä tuli 8min pitkä kohtaus. Jokaisen naama on leikattu mukaan. Näin ne vahingot tulee oikein päin: kohtauksesta tulikin elokuvan oiva suvantokohta ja ilmeisen vahingossa leikkausrtymi loksahtaa paikalleen. Ennen kaikkea näin rock-henkinen kohtaus nostaa sen taas jaloillleen kun se on uudestaan vajoamassa camp-henkisyyteen.

Tietty raskashenkisyys elokuvaa kuitenkin riivaa. Toisaalta kun katsoo itse tarinaa jää miettimään. ei se ole mikään perusklisee vaan hyvin omaperäinen tarina. Jotenkin vaan näen, että jos tämä tarina olisi tehty jossain briteissä, se olisi tehty toisin. Omaleimainen ja persoonallinen suomalaisote tekee tästä tarinallisesti – ja sen kertomistavan – jotenkin uniikiksi. Jotakin mitä toisissa elokuvissa ei ole. Varmasti tämä on sata kertaa parempi kuin mikä omani tulee olemaan – sitten kun valmistuu – joten ei pitäisi sanoa sanaakaan mitään huonoa.

ps. kun tarkistin elokuvan nimen, löysin samalla tämän arvostelun. se on pelottavan samanlainen kuin tämä omani
www.elitisti.net/arvostelu/2004/09/00043...4_sami_haavisto.html

Tuomio: Esikoisteokseksi keskimääräistä parempi kumminkin
:huh: :huh: :huh:

Ehkä mun pitäis sanoa sananen tosta Iron Skystakin, kun se nyt eilen ekaa kertaa katteltua. Onhan se kuitenkin elokuvana harvinainen ryysyistä rikkauksiin –leffa, jossa indie-porukka huomaa yllättäen saavansa tehdä kalliin ja kokopitkän elokuvan. Vastaanotto oli kyllä aikanaan vaisu, ja jonkinlainen pettymyksen maku sitä kohtaan on jäänyt heikon käsikirjoituksen ja hukattujen tilaisuuksien saralla. Toisaalta on pakko sanoa, että suomen olosuhteissa se on tietenkin kärkikaartia, kun aattelee että elokuvasäätiön tukemat elokuvat on yleensä olleet tota ihmissuhde-huttua aitoon salkkarityyliin. ja onhan noissa jätkissä potentiaalia mitä efekti- ja lavastuspuoleen tulee.

Mun mielestä elokuvan heikkoudet on paljon syvemmällä kun tuijottaa pelkkää käsistä. Kyse on pikemmin elokuvan tyylilajista. Indiessähän on aika tyypillistä tehdä juttuja kieli poskella ja olla ottamatta itteensä liian vakavasti, joten farssikomedia on ollut luontainen lähtökohta, vaikka tilaisuus olisi ollut tehdä itsensä vakavastikin ottava elokuva. Eikä hämmästytä että huumorityylikin on satiiria. Tässä lajissahan amatööritkin on hyviä, sillä poikaporukoissa videokameroiden kanssa lähtökohtahuumori on yleensä parodiaa tv-sarjoista tai mainoksista. Kuinka monta McGyver-parodiaa onkaan tehty hulluttelupäällä? Ongelman nimi on siis, ettei kognitiivisesti ole kyetty kasvamaan tästä ylöspäin. Se on myös samalla joku itsetuntojuttu, jossa ei kertakaikkiaan vaan uskalleta yrittää hyödyntää potentiaaleja. Mikä on samalla ironistakin, koska juuri komediahan on se tyylilajeista vaikein, joten samalla on yritetty sekä helpointa että kunnianhimoisinta teemaa. Eli käsis, saati vitsit, ei nyt niin huonoja olleet, vaan pikemmin tekijöiden maailmankuva. Sen takia tää on indietä vähän komeammissa puitteissa.

Ei tätä nyt kuitenkaan haluaisi rytätä ihan täysin. Tilaisuus on tullut tekijöilleenkin liian äkkiä, ja on pitänyt hypätä yhtäkkiä liian suuriin saappaisiin. Ei ole vain ajateltu että se mikä toimii indietasolla, ei enää toimikaan isoilla valkokankailla. mutta tästä on silti hyvä ponnistaa ylöspäin kun on saanut jalkansa oven väliin.

Ei oo tullu pitkään aikaan vastaan tee-se-itse -elokuvia ja on aikas selvää etten pahemmin diggaa noita youtube-lyhäreitä joita tehdään poikaporukoissa. mutta osu silmiin silti yks virkistävä poikkeus, jonka esittelen tässä. Esitystapa on nerokas, dialogi ei ole hullumpi ja animaatio on melkoisen iskevä tiettyyn rajaan saakka. ainoana miinuksena tulee turha venyttely, pieni tiivistäminen 3:38 pituudesta vaikka 2:50 olis tehny tälle hemmetin hyvää. Joka tapauksessa inttivideo on kumminki kattomisen arvoinen persoonallisen muovailuvahan ansiosta, ja tälle on pakko nostaa hattua. Siinä on hetkensä vaikka se lopussa laahaakin.

Politiikka alkaa vaikuttaa joltain sketsisarjalta, jossa irvitään politiikkaa naama vakavana. Vain lopputekstit puuttuvat.