Minen voi kun kertoilla omia kokemuksiani tässä asiassa. Kun ottaa lukijalle / katsojalle valmiiksitutun teeman, se menee yleensä läpi kun veitsi sulaan voihin. Liian omintakeiset on kirous. Ei niitä kukaan ymmärrä.
Myönnän kyllä tämän tuolla indiepuolellakin. Yleensähän ne splatterit tapaa olla rakenteeltaan näitä jenkkiläisiä hittileffoja a´la Total Recall, Juokse tai Kuole jne joista on tehty kotikutoinen versio parin kaverin, videokameran ja kaljakassin kanssa. Lopputulos on yleensä ollut melkoisen mukiinmenevää viihdettä koska juoni ja tapahtumat on tuttuja entuudestaan - siis jos kattelee amerikkalaisia toimintaelokuvia.
Sitten on nää taidejutut jossa on haettu ihan oma visio ja niistä ei yleensä kuulla. Niitä saatetaan arvostaa, kehua ja ne on kriitikkojen suosiossa muttei ne sillain ole suuren yleisön makuun. Sitä miettii miten näin?
Ehkä se on se, että tarinan syntyhistoriaan ei tuhrata aikaa. Yhtä hyvin hämähäkkimieskin vois vaan alkaa pomppimalla pitkin seiniä. Kun kerran kaikki kumminkin tietää miten Peteristä tuli hämähäkkimies, niin piruako siihen turhraa sen kakskytäminuuttisen venaillessa radioaktiivisen hämähäkin puremaa. tai esitellä sen tyttöystävää sen toiset kymmenen minuuttia. Suoraan asiaan vaan. Tää onki näitten kakkososien valtti.
mutta mehän päästään tästä sitten siihen mistä oon unelmoinu itte koko elämäni ja vain varovasti onnistunut. Hypätä kaikkien mahdollisten lajityyppien ulkopuolelle. Meillähän on tätä kauhujuttua ja sen lukuisia alaosastoja, rikosleffoja, sci-fiä monine vivahteineen, romantiikkaa jne eli kaikki on aina jotain lajityyppiä. Mullahan on ollu aina se suuri visio hypätä kaikkien mahdollisten lajityyppien ulkopuolelle absoluuttisesti - jopa siinä määrin ettei sitä voi enää sanoo ees taide-elokuvaksi tai ylipäätään miksikään. No, eihän siinä oikein voi onnistua mutta jotkut on kyllä onnistuneet.
