Se on hyvä elokuva jo siksikin että sen tekemiseen on nähty kunnolla vaivaa, ja kohtausten animoidut välit on jotain taidonnäytettä huikeimmillaan.
mutten minäkään kiistä, etteikö siinä olisi ne puutteet jotka on tätä nk. rakenteellista laatua. Olen tainnut jo kertoakin siitä havainnosta jonka koen kesäisin maaseudulla. Peltoaukealla näkee yllättävän paljon ihmisiä, maajusseja omissa askareissaan, kuka pihallaan ja kuka pellollaan. mutta ne ei tee koskaan yhdessä mitään.
Eli tässä indie-hommassa on tää ongelma että siinä on parhaimmillaan ne perusnäyttelijät jotka juonirakenne vaatii, muttei yhtään enempää. Itse asiassa kun siellä TUFFissa katteli niitä elokuvia, niin valtaosa niistä on yhden huoneen elokuvia, kaksi näyttelijää, joku avustajakin ehkä. 20 elokuvaa jossa kaikissa 1-3 näyttelijää. Sen sijaan jos munat paniskin samaan koriin ja oliskin vaan yksi elokuva jossa olis 60 näyttelijää … millainen olisi lopputulos. Entä jos sellaista keskinäistä solidaarisuutta ja talkoohenkeä todella löytyskin jossa kukaan ei pyydä ittelleen mitään – jengi yhdistyisi. Syntyisikö silloin mahtispektaakkeli, suurelokuva Kuhmon puolustustaistelusta jossa 3000 puna-armeijan äijää huutaa uraata ja kaksisataa suomalaista puolustaa urheasti. Se peittoais mennen tullen kaikki elokuvasäätiön miljoonilla rahoittamat elokuvat ja voittas kaikki kansainväliset palkinnot. se ostettas 120 maahan ja kulttuuriministeri soittas ja onnittelis uudesta vientivaltista. ja koko roska maksas teoltaan 1500 euroa.
No näinhän se ei oo koskaan menny. Sillä organisoitumista ei varsinaisesti ole koskaan tapahtunut. Jokainen joutuu tekeen noita yhden huoneen elokuviaan kahden näyttelijänsä kanssa.
Joko täytyy tuntea ihmisiä todella paljon tai sitten omata rahaa. Rahasta tulikin mieleeni kun alan konkarit kertovat miten elokuva tehdään ilman rahnaa.
www.leffatykki.com/artikkelit/436432
Itse asiassa jutusta ilmenee että on olemassa joku 50 000e budjetti joka ainakin omalla mittapuullani on pienoinen omaisuus. ja että ne rahat hurahtaa äkkiä näyttelijöiden palkkoihin. Eikä se ihme, liiton taksat kun on 500e/8h ja ylityökorvaukset erikseen + rooliopettelu. Joka jannulle kymppidona hanskaan joka tietenkin on mahdollista jos sattuu saamaan kahden miljoonan avustukset lottorahoista. Vaan miten me muut?
Kun rahaa kuluu päivittäin ja kaikki on hanska ojossa on selvää ettei se ikinä tule valmiiksi. vai tuleeko? Sitä alkaa oikoa, typistää, karsia ylimääräisiä juonikoukkuja ja ihmisiä. Huomaa ettei tuota tarvikkaan oikeasti kuvata tai että kokonaisen tapahtuman voi korvata yksittäisellä repliikillä. Siihenhän se menee ja lopputulos on – yhden huoneen elokuva.
Siinä on joku kirous että elokuvanteko on tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Rasvainen tiistaikin on tämän rakenteen vanki. mutta se on korjannut paljon leikkauksilla, tervöinneillä, erityisesti animoinneilla, värimäärittelyillä ym jotka toinen elokuvantekijä kyllä huomaa. Se erottuu lajityypeistä edukseen kirkkaana tähtenä juuri tuon vaivannäkönsä takia. Jää oikein miettiin mihin nää tyypit pystyis jos niillä olis oikeesti rahaa?
Samalla näkee että se jengi joka on näitä tehnyt 10-20v alkaa kehittyä. Ne on siinä välivaiheessa että ei ne enää tee tomppeleita splattereita muttei ne o saaneet jalkaansa vielä oikeiden elokuvantekijöidenkään joukkoon, vaikka kunnianhimon puolesta jo haluaisivat.
Mistä päästäänkin sitten minuun. Splatter alkaa olla lajityyppinä vanhentunut ja sitä pidetään alkuvaiheen pakkopullana, kun ollaan vielä innokkaita ja lapsellisia. Vakavasti itsensä ottavat jo vähän häpeevätkin niitä. ja just siksi mun pitää tehdä sellainen. Toisaalta uskon ettei se saa nuivaa vastaanottoa sillä mulla on kumminkin yksi ase jota harvalla tässä maassa on, ja se on tuo kirjailijatausta. Heikot kässärit on helmasynti vähän kaikessa indiessä mutta itse uskon että leffa voi olla kuinka kökösti tehty tahansa, kunhan siinä on hyvä tarina - ja joka pitää katsojan innokkaana sinne saakka että tarina hahmottuu.
