Painokoneet laulaa jo ja on kunnia esitellä varmaan jo ensi viikolla ilmestyvä Me Niemiset. Dokumenraarinen sukukertomus joka ei jätä lukijaansa kylmäksi. Sukutarinoiden kerääminen, koostaminen, analysoiminen ja lopulta liittäminen historialliseen narratiiviinsa oli loppujen lopuksi sittenkin mukavaa puuhaa.
Tehdään heti alkuun selväksi että olen pitkään joutunut olemaan hissuksiin. Sketsit joita jo edelliskesänä teimme, on vielä vaiheessaan, ja yksi uusikin pitää nyt lauantaina kuvata. Ne ei olleet nopeita hommia. Sitä ei voi hoputtaa. Yksi kirja pyörii kustantamoiden arvioitavana ja hidasta on odottavan aika, varsinkin se kestää kuukausikaupalla. Tätä kirjaa jota nyt juhlistan, piti vuorostaan pantata koska odottelin kansallisarkistosta puuttuvaa tietoa joka sekin kesti päivän yli kolme kuukautta. Nyt saa onnekseen pyöränsä taas pyörimään kun tieto lopulta tuli ja sai puuttuvan kappaleen kohdilleen. On toi Mediapinta siitä mukava kustantamo, että kun panin sinne eilen aineiston, se taittoi sen kahdessa tunnissa ja kolmannessa teki jo kannet. Neljän tunnin päästä allekirjoitin jo sopimuksen ja kun vauhdikasta oli, maksoin laskunkin samoin tein. Nyt vaan odotetaan pakettia painotalosta. Juuri näin pitää kustantajan toimiakin. Minulle odottaminen on muutenkin ollut aina tuskaa ja se on kyllä näkynytkin edelliskuukausien passivoitumisena. Ainahan uutuuskirja vähän inspiroi ja panen tähän aina joka toiseen kappaleeseen jonkun lainauksen sisällöstä.
halusin kannen joka symboloi nimetöntä ihmismassaa
Vaan mitä olivat kropassaan olevat arvet joita Väinö vielä vanhanakin esitteli sanoen salaperäisesti niiden olevan kapinavuodelta? Kaiken järjen mukaan syntyneet tässä kohtaa. Kun saksalaiset lähtivät rynnäkköön, tuettiin hyökkäystä kukkulalta. Sieltä pamahti tykinammus osuen punaisten rivistöön. Varmasti tuntui pelkkä paineisku kuin olisi lekalla lyöty rintakehään. Mies kuin mies puutuisi koko ruumiiltaan. Kaatuisi sekaisena selälleen tuijottaen huhtikuista aamutaivasta, kuin ei tietäisi missä on. Vain korvat rekisteröiden kiväärinlaukauksia, konekiväärin papatusta ja ympärillä kaikenlaista huutoa ja kolinaa. Töminää kun peräpään miehet ottavat jalat alleen, ja pian aseen kolahduksia kun ne pudotetaan käsistä. Hande hoch! Hande hoch! Saksalaisia teräviä käskyjä, sanat kuin piiskaniskuja. Sotilassaappaan navakka potku reiteen. Steh auf!
Kirja on sisällöltään "sata vuotta niemisyyttä" eli käsittelee vuosia 1860-1960. Kaikki ihmisiä jotka ovat jo kuolleet ja ihan kaukoviisas valinta. Jos tosiaan haluaa asiat sanoa kuten ne olivat, kaikessa raadollisuudessaan, ei kannata elävistä kirjoittaa. Kunnianloukkauskanteet on silloin tasavarma asia ja välirikot selviö. Nimi pyyhitään testamentista. Silloin kannattaa siistiä suutaan ettei joudu vaikeuksiin sillä suku on pahin. Jos kuitenkin kirjoittaa, on sen oltava viaton ja "sitten keitettiin kahvit" on hyvä panna moneen lauseeseen. Eri asia onko sellainen mielenkiintoista? Vaan eihän se minun vikani ole että niemisten elinkeino on pitkälti ollut viinanmyynti jota on selvästi harrastettu ainakin kolmessa sukupolvessa, ellei peräti neljässä. Kyllä se pitää uskaltaa sanoa, asiaan on vain löydettävä lieventäviä asianhaaroja. He syntyivät ja elivät maailmansotien välisessä puristuksessa, välissään kaikenlaiset pulakaudet ja sotien jälkeinen harmaus. Ylpeys on asia jota on hyvä pitää - varsinkin jos siihen on varaa. Kun elämä on yhtämittaista selviytymistaistelua, kuten se näille sukupolville oli, kuka heitä on jälkikäteen tuomitsemaan?
Otti vauhtia ja lanasi autonsa suoraan metsikön läpi. Satakunta metriä väistettäviä kiviä, kuoppia ja koloja, risuja ja vaikka mitä. Pysähtyä ei auttanut, siihen olisi auto jämähtänyt. Sammal vain pölisi auton keikkuessa ja vaappuessa ja kuskin lyödessä väliin päänsä kattoon, kunnes pääsi pihaan. Takaisin sama vauhti ja sama rytyytys. Einari tulisi kulkemaan tätä metsäreittiä vielä vuosikymmeniä. Eihän moisen intellektuellin arvolle sopinut mitään tietä ruveta rakentamaan.
Olen joutunut paljon pohtimaan oliko niemisillä jokin ihan omintakeinen moraali. Eivät tuntuneet paljon piittaavan mitä heistä ajateltiin. Vai onko se yleisempi kuva joka vain on nykypäivänä haudattu ja syvälle? Uskon että meillä voi menneestä olla liian siloteltu kuva. Kaikki nämä saarijärven paavot nöyrinä ja jumalaapelkäävinä ovat olleet vain sen ajan eliitin näkemys kansasta, mutta ei mainitse sanaakaan millaista köyhän elämä oikeasti oli. Myöhemmät työväenluokan kirjailijat kuten Lauri Viita tai Väinö Linna ovat siistineet sitä työläiskuvaa joka aiemmin oli porvarissäädyn luomana mielikuvana. Porvaristolle työväestö näyttäytyi patalaiskoina lurjuksina, työtävälttelevinä juoppoina jotka likaisissa pirteissään sikisivät holtittomasti. Osittain teema elää edelleen oikeiston mielikuvateollisuudessa josta nämä kaikenmaailman skeitti-juusot ponnistavat.
Mihin lie piiaksi päätynyt mutta siellä eristyvään ja ujon tietämättömään maalaistyttöön iski silmänsä ylevästi nimetty Helmer. Juhlavan nimen takaa ei tosin löytynyt mitään ruotsalaisperäistä herrassukua jolla oma kartano, vaan arkinen renkipoika joka kaiken huipuksi tunnettiin lempinimellä hullu-Henkka. Mistä lempinimi on ansaittu, ei ole tiedossa. Yhtä kaikki, Helmer otti nuoren piian syleilyynsä ja heinäkasan päällä vietetyn hetken jälkeen, huomasi Impi odottavansa lasta. Henkka tosin kantoi vastuunsa. Ehdotti avioliittoa. Ongelmaksi nousi että tällä välin Impille oli jo valjennut miehestä monikin asia, vähintään se mistä lempinimensä oli ansainnut. Impi katseli tätä pitkään kunnes sanoi suoraan etten mä ny kai tommotte kanssa naimisiin mee!
Hyvinvointi-Suomen rakentuessa vuosien 1963-1980 -välisenä aikana tarvittiin uudenlainen työläiskuva joka toi siistit kodit, työteliäät ja rehelliset työläiset joiden ainoa harmi oli silloinen luokkayhteiskunta ja siitä sikiävä yleinen epäoikeudenmukaisuus. Eikä se hyvinvoinnin rakentaminen olisi silloin toiminutkaan jos Kokoomus ei olisi ollut oppositiossa. Silloinen porvaristo pohjasi suojeluskunta-aikaan ja sille työväestö oli kirjaimellisesti vihollinen. Vihollisia joita demonisoitiin ja josta leivottiin eläimellisiä hahmoja joille arava-lainainen valoisa asunto oli yhtä rienausta kuin antaa sikaporsaalle filharmoonikkojen konsertti. Eipä olisi Kekkonen tehnyt hyvinvointimaata jos Kokoomus olisi istunut hallituksessa jarruttamassa. Näkee sen siitäkin että Kokoomus on tähän päivään asti pyrkinyt "säästämään" hyvinvointivaltion olemattomiin koska se ei ole edes sen luomus eikä sillä ole siinä osaa tai arpaa.
Vuotta aiemmin eli 1968 Neuvostoliitto oli saapunut panssarivaunuilla Tsekkoslovakiaan ja panneet matalaksi maan kansalliset voimat. Silloinen pääministeri Mauno Koivisto totesi muistelmissaan itkeneensä vuolaasti kun tsekkien unelmat murskautuivat Puna-armeijan telaketjujen alle. Sen sijaan Hämeenkyrössä juhlittiin television edessä. Siinä ei voinut Saima enää pidätellä iloaan vaan tanssahteli iloisesti; viimeinkin Neuvostoliitto näyttää... viimeinkin. Jos tämän shown olisi pääministeri päässyt näkemään, olisi varmaan vollottanut kahta kauheammin.
Valitettavasti Niemiset on juuri sitä mistä porvarit ovat varoitelleet. Ei heitä ole koskaan palkittu mistään eivätkä kunnostautuneet koskaan. Kaipa tämänkin sanominen jokin myyntipuhe on? Rehellisesti sanoen en usko monenkaan teistä innostuvan jostain ihme niemisistä jotka hukkuvat muutenkin sinne virtasten, mäkisten ja korhosten sekaan - ja tietenkin myös toisten niemisten. Ei heissä ole mitään erikoista. En minäkään innostuisi jostain mäkulmaloiden tai laakkosten sukujutuista, sillä arvaahan niiden olevan jo lähtökohtaisesti tasapaksua ja latteaa kerrontaa. Ellei sitten asioihin pureudu ja näe siellä alla sen traagisen vivahteen joka tekee kustakin oman elämänsä epäonnistujan. Sen selville saaminen vei vuosikausia ja olen niitä tännekin tainnut väliin raapustaa. Ne jutut ovat muuttuneet moneen kertaan ja saaneet suuntaa. Vähänpä vielä tiesin vaikka vuosi sitten.
Helgen käsi, joka oli mullasta ja liasta mustana, hamusi manttelintaskun pohjalta vettyneitä näkkileivänpalasia. Sieltä irtopatruunoiden seasta löytyi aina märkä vanikanpalanen joka näkyi olevan valmiiksi voideltu havunneulasin, joita piti pyyhkiä pois. Loput kurjista oloista kruunasi pimeys, kylmyys, ja joka paikassa olevat miinoitukset. Oltiin lasten ristiretkellä.
Tiesittekö että kirja on nykyisin kriisissä? Niitä ei enää myydä ja kirjastojenkin lainamäärät ovat putoamistilassa. Kustantamot laskevat aika tarkkaan mitä julkaisevat ja mitä eivät. Amazonin toimitusjohtajakin sanoi että kirjan tulevaisuus on energiateollisuuden parissa. Niinpä tälläinen kirja on mahdoton kaupiteltava jo aihepiirinsä vuoksi muutenkin huonoilla markkinoilla. Sen vuoksi olenkin ovelasti laskenut että myyn niitä ensitilassa sukulaisille ja kehotan ostamaan muutaman lisääkin jotta levittävät sitä eteenpäin suvun sisäiseksi opetuskirjaksi. heidän takanaan on sitä sukuhaaraa jota minä en tunne ja heidän takanaan lisää sukulaisia joista ei tämä potentiaalinen sukulaisostajakaan enää tiedä kuin parhaimmillaan pelkän nimen jos sitäkään. Se on eräänlainen verkosto pikkuserkkujen pikkuserkkujen taakse ja etäisimmät saavat kuulla edes huhun että tälläinenkin kirja on, ja saavat sen omatoimisesti hankkia. Kohderyhmä siis on olemassa. Joku tuntee jonkun joka tuntee jonkun. Sanotaanhan sitä että jokainen maailman ihminen on vain kuuden kädenpuristuksen päässä.
Helsingistä oli työmaalle eksynyt sakilaisia, nuoria kukkopoikia jotka pitivät pelejään. Kuorivat parhaat tarvekalut päältä, lintsasivat, varastivat ja haastoivat ilkeästi riitaa, kunnes pohjalaisten sakissa alettiin saada tarpeekseen. Pohjalaiset olivat omissa oloissaan. Häjyjä, niitä aitoja ja alkuperäisiä. Laihoja, jänteviä, luonnostaan piinkovia ja keholtaan arpisia miehiä, jotka kestivät mitä tahansa rasitusta loputtomiin. Silmissä kova katse, luonne tyystin huumorintajuton. Heille ei riitaa haastettu. Fabian lusikoi tauolla soppaa kitusiinsa ja oli todistamassa kun sörkänsälli otti pohjalaisen kanssa tahtojen taistelun. Koetti etuilla soppajonossa mutta valitsi väärän kaverin. Puukkojunkkarissa oli jotakin synkkäsävyistä, hänestä huokui suoranainen kuolema, ja jokainen tilannetta seurannut arvasi että tilanne päättyisi ikävästi.
Muille voin sanoa myyntipuheena että jokainen vuosikymmen on erilainen. Ilmapiiri muuttuu kaiken aikaa kuten myös arjen historia. Se historia joka on yleisesti elettyä ja koettua ja jota kukaan ei kirjaa ylös aikakauteen kuuluvana koska on liian silmien edessä. Kun syntyy uudet polvet 20-30 vuoden päästä ne ei tiedä mitään aiemmista ilmapiireistä. En minä tätä osaa selittää. Jos kuitenkin on joku joka sen haluaa lukea, minultahan sitä saa suht halpaan hintaan ainakin niin pitkään kun pikkuerääni piisaa. Siitä sitten enemmän kun ensin ilmestyykin. Sen jälkeen mediapinnasta. Uskon meinaan olevani nykyisin vähän saatanan hyvä kirjailija.
Jukkis