Sitä tekee syvätutkiskelua siitä mikä on oma rooli kirjailijana silloin kun kirjamyynnit ovat romahtaneet, kustantajat panevat lappua luukulle ja kirjastot kaikuvat tyhjyyttään. Koko kirjan tulevaisuus on vaakalaudalla ja kaikkein ironisinta kun juuri opin kirjoittamaan.
Elämme varsin merkillistä aikaa jolloin painettu sana vaikuttaa olevan tiensä päässä. Kuuleman mukaan äänikirjat sen sijaan tulevat kohisten ja jos kustantaja ei ole niihin tajunnut hypätä, haalii itselleen vaikeuksia. Kirja on sanalla sanoen kriisissä. Myös lainastot alkavat omata laskusuuntaisia lainausmääriä, joten jokin iso murros on nyt ilmassa.
Jos minulta kysyttäisiin mikä vikana, vaikka tuskin kukaan kysyy, sanoisin syyn silti piilevän heikossa laadussa. Suoltaminen jota kustantajat takavuosina harrastivar, kostaa nyt. Laatu on pudonnut ja toisaalta siihen vaikuttaa myös tasapaksu ja staattinen aikamme josta ei juurikaan laatuaiheita revitä.
Eilen kun ei ollut muuta tekoa, saapastelin pitkästä aikaa Akateemiseen kirjakauppaan. Täytyy sanoa että kirjallisuus on selvästi kulkenut eri suuntaan kuin minä. Vaikka katson pelkkiä tietokirjoja ja joskus elämänkertoja, ei niissä mikään puhuttanut ja rehellisesti sanoen, eivät kansissa olevat tyypit ole välttämättä kirjan arvoisiakaan; rauhan aikana vaikuttaneita kenraaleja, jääkiekkoilijoita, ex-politiikkoja ja joku julkkikseksi kasvanut teevee-kasvo. Aika paljon turhaa porukkaa.
Minä ja Königstiger Parolan panssarimusossa. Sanotaan että kun tää Hitlerin suurin ja kaunein saatiin kesäksi lainaan, kävijämäärät nousivat tuhanteen per päivä. Pääosin innostuneitä äijiä jotka vetää perässään vähemmän innokkaita siippojaan. Niin meilläkin. Mut joka kielii et sota kiehtoo edelleen ja sehän on sotakirjailijalle vaan hyvä juttu.
Minähän rakastan itse vain omaa ääntäni. Aiempia kirjojani en juurikaan lue, mutta kahta viimeisintä sitäkin hanakammin. Varsinkin Valtakunnan katto on sellainen kirja, jonka otan vähintään kerran viikossa käteeni ja luen pari sivua. Se kun toimii monessa eri tasossa ja siitä ammentaa aina uutta vaikka on itse tehnyt. Myönnän kyllä että toinen vastaava kirja, harvinaisesti kyllä romaani, on äskettäin edesmenneen Cormac McGormakin Veren ääriin, joka on koirankorville luettu ja kai siitä kohta irtoaa jo sivutkin?
Sitten on tämä uutukaiseni me Niemiset joka on kiistatta vauhdikas ja lennokas. Kun sitä olen sukulaisille kaupitellut on tullut pelkkää kehuvaa palautetta - ja yllättävän paljon. Tästä voi päätellä että viimeiset kaksi ovat olleet omillekin silmilleni parasta mitä olen luonut. Olen siis viimeinkin oppinut kirjoittamaan tavalla jota ei tarvitse nolostella jälkeenpäin.
Mistä me pääsemmekin pöytälaatikossa lojuvaan merisota kirjaan joka on saanut pakit jo ainakin viideltä tai kuudelta kustantajalta. Kaksi ensimmäistä ovat kriisissä jonka kirjojen putoavat myyntiluvut ovat niille aiheuttaneet. WSOY sanoi saman eli hekin miettivät kahdesti mitä näissä oloissa uskaltaa julkaista ja varsinainen sotakirjoihin erikoistunut kustantamo sanoi pistävänsä jo pillejä pussiin ja myyvänsä vain vanhoja kirjojaan. Seuraava sanoi rehellisesti ei ja viimeistä odotellaan. Sekin luultavasti ei. Mistä me pääsemmekin omaan tragediaani että vaikka opinkin kirjoittamaan, en kuitenkaan ole oppinut kirjoittamaan suuren yleisön hittikamaa. Enkä ikinä opikaan. Saattaahan se olla että tuollaiset merisodat ovat tyylillisesti vanhentuneita, vähän kuin eilispäivän isänpäiväkirjallisuutta jota ei enää kukaan lue. Liian klassisia aihepiirejä.
Minulla on merisotakirjan kanssa selvät sävelet. Etsin jonkun joka taittaa sen viidelläkympillä ja sen jälkeen painotalon joka painaa sitä tasan yhden kappaleen - ja vain yhden. Onpahan hyllyssäni sitten taas kirja jota itse viitsin lukea ja kun muita ei kiinnosta, niin mitä sitä väkisin tyrkyttää. Mistä päästäänkin siihen että jos tekee kirjoja vaan itselleen, niin mitä sitä yhteen jäämään.
Tapahtui mystinen juttu. Sanoin kaikille kustantajille saatekirjeessäni että vielä kiehtoisi tehdä kirja tutkasodasta, vaikka sitä sivusinkin jo Valtakunnan katossa. Matkani jatkui Akateemisesta muihin kirjakauppoihin ja viimein harvaan elossa olevaan divariin. Viimeisistä viimeisin kirja jota selasin oli vanha ja kulunut ja sen nimi oli Tutka toisessa maailmansodassa. Kuin kohtalon tarjoama lähdeteos josta saa loputtomasti vihjeitä tutkia jotain laajemmin. Painettu vuonna 1950. Tämä oli lajissaan toinen kohtalonsormen tarjoama teos. Kerran Vammalan kirjapäivillä joku vähän turskimpi mamma puski minut päin kirjahyllyä ja suoraan naamani edessä, silmien tasalla, oli Klemetin vierasperäisiä paikannimiä (pohjanmaalla) joka on oikein muinaisharrastajan raamattu. Sekin kohtalon tyrkyttämä. Arvaan kyllä että aikani ratoksi vielä teen Tutkasodankin ja sitäkin nähdään kenties vain se tekijäkappale.
Jukkis