Nero on poissa.

Lueskelin tuossa että ihmiskunta on kokenut suurmenetyksen. Dwardu Cardona menehtyi viime kesänä, ilmeisemmin pitkälliseen sairauteen. Nimihän harvalle mitään sanoo, joten tehdään lyhyt katsaus mikä oli Cardonan elämäntyö, ja miksi pidän hänen kirjojaan eräistä älykkäimmistä jota kuunaan on kirjoitettu. Jos johonkuhun tätä omintakeista tutkijaa pitäisi verrata, niin vähintään johonkin Einsteiniin.

Meidän pitäisi kai aloittaa 70-luvulta jolloin kehitettiin nk. Nemesis-teoria. Sen mukaan maapalloa riivaavat sukupuuttoaallot ja meteorikuopat johtuu yhdestä ja ainoasta syystä. Aurinkokuntaa kiertää punainen tähti, tai pikemmin ruskeakääpiö, joka ilmaantuu häiriköimään muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein. Tyyliin kuului että se toi mukanaan kunnioitettavan määrän meteoriitteja ym ikävää.

Tälle teorialle sittemmin kehittyi aliteoria joka tulisi saamaan nimen proto-saturnus. Sen mukaan tämä häirikkötähti on retkensä tehnyt, ja nykyisin vakiintunut osaksi aurinkokuntaa. Me tunnemme sen nimellä Saturnus.Viimeisellä kierroksellaan pleistoseenikaudella se kävi vielä aiheuttamassa sukupuuttoaallon mutta tuli ikäväkseen liian lähelle aurinkoa, jolloin aurinko sieppasi sen kiertolaisekseen. Samassa syssyssä aurinko imaisi proto-saturnukselta liian energiat pois, ja tähti olisi sammunut. Nykyisellään kun se yrittää käynnistyä uudelleen tähdeksi, aurinko sammuttaa sen sitä mukaa.


Teoria sai potkua kun plasmafysiikka tuli kuvioihin. Ymmärrettiin viimein auringon ja muiden taivaankappaleiden sähköinen luonne, ja että sellaisessa kohtaamisessa seuraus olisi sarja hillittömiä sähköiskuja, jättiläismäisiä tornadoja maapallonkin navoilla ja lopulta reikäisiä planeetanpintoja. Ajatelma olisi voinut jäädä tähän, ellei sitten olisi syntynyt yhteisö nimeltä Thunderbolts, jotka alkoivat tutkia vanhoja myyttejä plasmateorian kannalta. Sinänsähän myytit jotka puhuvat jumalien sodista, vihreistä auringoista, ajattomista aikakausista jne jne tuntuvat olevan psykoottisten shamaanien käsialaa, mutta niitä voi tutkia myös ihan konkreettisesti – aikalaisten kertomuksina tapahtumista joille kivikauden ihmisellä ei ollut kieltä.

Cardona oli ensimmäisiä joka alkoi julkaista trilogiaa proto-saturnus –teoriasta. Sen mukaan nemesis ei saapunut yksin aurinkokuntaan, vaan oma maapallomme oli alkujaan Nemesiksen kiertolainen. Mistä asti sitten maapallo onkaan saapunut nykyisen keltaisen auringon lähistölle, kai jostain jousimiehen tähdistöstä saakka, mutta yhtä kaikki silloin elettiin ajatonta ”punaisen valon” aikakautta. Olisimme siis Saturnuksen kuun Titanin sisarplaneetta. Kun sitten sähkömyrskyssä keltainen aurinko sieppasi maapallon itselleen, syttyi valo – Fiat Lux – jolloin punainen taivaankansi katosi ja ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa tähtitaivas alkoi näkymään. Kun sain Cardonan trilogian ensimmäisen osan FlareStarin käsiini, myönnän että se juttu todellakin kolahti. Oma kirjani Suomalaisten Tuho 10 000 eKr. on enemmän kuin vähän velkaa Cardonalle.


Cardonan kolmiosainen, nykyisin ainakin neliosainen, trilogia ei ole mikään huru-ukon sävellys. Cardona läpikäy aivan massiivisen tieteellisen evidenssin asiansa todistaakseen. Hän liikkui suvereenisti geologiassa, biologiassa, plasmafysiikassa, ihmiskunnan historiassa, kosmologiassa, ja kertakaikkiaan läpikäy sellaisen tietomäärän, että kirjoittajan yleistietämys täytyy olla jotain nobelvoittajan tasoa. Luonnollisesti suurelle yleisölle aihepiiri oli liian haastava, ja koko väitteen tuitera radikaalisuus piti ja pitää sen tietenkin koulutieteen ulkopuolella. Kiihottava teoria se on sen vuoksi, että koko juttu voi hyvin olla tottakin, ja nykykäsitykset ovat silloin soopaa.


Dwardu Cardona oli kertakaikkiaan niin älykäs mies, etten usko hänelle manttelinperijää ihan heti löytyvän. Ottaen huomioon trilogiansa laajuuden ja keston, se oli selkeä elämäntyö, johon hän keskitti koko elämänsä. Olen ehdottoman ylpeä hänen vaihtoehtomallistaan joka on paitsi inspiroiva ja älykäs, myös kykenee tarkastelemaaan koko ihmiskunnan kulttuurihistoriaa kokonaan omanlaisestaan näkökulmasta. Valitettavasti neroja meillä ei synny koskaan liian usein, ja nekin harvat päätyvät liian helpolla unohduksiin, koska aika ei tunnu koskaan olevan kypsä heitä tunnustamaan.

Jukkis