Sanomattakin oli selvää että Jyri Häkämiehestä tulee joku. Isäpappa oli jo kunnostautunut kansanedustajana, joten oli selvää ettei omena tule kauas puusta putoamaan. Isoveljensä Kari ehti ensimmäisenä politiikan saralle. Kari Häkämies kiistatta oli symppiksen oloinen politiikko, jossa oli vaikka presidenttiainesta, kunnes sitten menetti kaiken kertaheitolla kun meni kännipäissään vetämään muijaansa turpiin. Pikkuveljen oli aika astua ruoriin.
Jyri Häkämies aloitti uraansa Kymensanomien myyntijohtajana vuosien 1991-1994 välisenä aikana. Kovin kummoisesti hän ei onnistunut, koska ko. lehden levikki alkoi jo näihin aikoihin laskemaan, ja onkin jatkanut syöksykierrettään aina näihin päiviin. Erikoista vain, että vielä 90-luvulla ei levikinlaskua voinut panna yleisen digitalisaation nimiin, vaan kyse oli vain huonosta johtamistavasta. Voidaan sanoa että Häkämies epäonnistui pahemman kerran, mutta nyt on jo havaittavissa hänen toinenkin erikoispiirteensä; kyky hypätä ensimmäisenä pelastusveneeseen.
Ulkoiselta habitukseltaan - jolle asianomainen ei tietenkään mitään voi - Jyri Häkämies vaikuttaa vittumaisen tuntuiselta tyypiltä jolla on ärsyttävä nariseva ääni. Arvattavasti hänestä tulee vanhana kärttyinen vuorineuvos jolle komentelu on ainoa tapa kommunikoida.
Sillä jo levikinlaskun alkuvaiheessa Jyri Häkämies aloitti Kymenlaakson Kauppakamarin toimitusjohtajana, jonne hän luikki suvereenisti. Siinä virassa hän toimi vuodet 1994 – 2003. Kun Kymenlaaksoon iski sitten vuodesta 2006 eteenpäin metsäteollisuuden kriisi, ei se voinut tulla kuin paljaalta taivaalta, vaan siihen olisi voitu varautuakin, jos vain olisi ollut joku jolla olisi ollut visio. Todellisuudessa paikallinen elinkeinoelämä ei ollut millään tavalla varautunut isojen paperitehtaiden sulkemiseen, vaan massatyöttömyys iski kerralla, koska aluetta ei ollut millään tavalla kehitetty. Kymenlaakso esittelikin maan huonoimpia kasvunäkymiä kun muualla jo noustiin elektroniikkateollisuuden avulla. Jyri Häkämies ei jäänyt selittelemään miksi hänen johtamiskaudellaan elinkeinoelämä oli jäänyt kivikauden tasolle, sillä tavoilleen uskollisena hän oli jo ehtinyt hypätä politiikan kelkkaan, ennen kuin laiva upposi kokonaan.
Häkämiehen poliittinen ura kesti pitkään, aina vuodesta 1999 alkaen ja päättyi elinkeinoministerin virkaan vuosien 2011 – 2012 aikana. Monet saattavat ulkomuististakin muistaa, että tällöin hän kirjaimellisesti pakeni politiikasta, koska oli ollut lähes päävastuussa Talvivaaran katastrofissa. Valtavia summia oli uhrattu kaivokseen, joka ei kyennyt koskaan tuottamaan takaisin muuta kuin mammuttimaisen ympäristökatastrofin. Tavoilleen uskollisena Jyri Häkämies ei jäänyt pesemään aiheuttamaansa sotkua, vaan liukeni EK:n eli elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajaksi.
Eekoosta on liikkunut viime aikoina paljon tyytymättömien yrittäjien lietsomia huhuja, että työnantajien etujen sijasta järjestö on keskittynyt muutaman suurkapitalistin etujen ajamiseen. Metsäsektori sai kokonaan tarpeekseen tästä edunvalvontajärjestöstä ja irtisanoutui siitä, joka aiheutti keskustelua koko eekoon hajoamisesta. Nyt EK on irtautumassa myös siitä roolista, että se neuvottelupöydässä edustaisi työnantajia, eli käytännössä se on putoamassa tyystin tyhjän päälle. Ajelehtivaksi lautaksi jolla ei ole mitään roolia yhteiskunnassa. Syynä on epäilty, että se olisi kiero veto estää ammattiliittoja neuvottelemasta, koska enää ei olisi neuvottelukumppania, mutta ilmeisempi syy on, että EK on syvässä kriisissä joka ei saa enää keskinäistä yhteistä säveltä aikaan. Mikäli Häkämies johtamistaidoillaan aiheuttaa koko työnantajaleirin hajaannuksen, sitä voi pitää jo merkkipaaluna kotimaisessa historiassa.
Jyri Häkämies vaikuttaa edelläkerrotun osalta tunarilta. Kaverilta jonka tragedia on, että hän tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan kykyjään isommissa hommissa. Kunnianhimo ilmeisesti vetää aina vain isompiin johtajuuksiin, jotka kuitenkin ovat liian haasteellisia. Lopputulos näyttää olevan joka kerta paikkojen hajoaminen alta, ja kyky luikkia seuraavaan – ja vielä isompaan – haasteeseen.
Ei pitäisi kuitenkaan olla liian ankara. Jyri Häkämiehen tarina ei eroa oleellisesti yleisestä johtamistavasta. Tuolla jossakin on jokin hyväveli –verkko joka yhteisesti nostaa tai laskee eri ihmisiä eri palleille. Kyse on suhdetoiminnasta, ja tätä verkostoa hyödyntäen jopa kyvyiltään keskinkertainen saattaa päätyä kyvyilleen liian isolle pallille. Lopputulos on sitten yleensä murheellinen sillä johtajilta vaaditaaan oikeasti muutakin kuin kykyä patsastella ja esittää keskinkertaisia johtamistaitoja. Kunnianhimo ei välttämättä ole paras meriitti hakea jotakin virkaa, erityisesti jos muita kykyjä ei ole. Häkämiehen tragedia on että hän on kuin sotapäällikkö, joka joutuu johtamaan liian isoa sotajoukkoa, ja hänen kenraalikykynsä ovat keskinkertaiset ja ennalta-arvattavat. Kunhan totean että Jyri Häkämies on symboli yleisemmälle johtajuuskriisille ja se paljastaa miksi maamme on sellainen toivoton takapajula kuin on.
Jukkis