Maahanmuuttokriittisyys oli käytännössä tuntematon ilmiö vielä 90-luvulla. Sanon tämän sen uhallakin että silloin maamme koki ensimmäisen kerran somaliaallon, ja vaikka se herättikin kansalaisissa niin pelkoa kuin närääkin, varsinaiseen rasismiin oli vielä pitkä matka. Eikä kukaan halunnut rasisti ollakaan, sillä toisen maailmansodan perintönä sanalla oli harvinaisen huono kaiku, ja sellaiset puheet tuomittiin jyrkästi. Jos jotakin rasistista aspektia oli, ne kierrettiin lähinnä huumorin kautta. Huumorihan on ollut aina se, joka naurattaa kontrastin kautta, eli rikkoo tabuja ja kiellettyjä puheenaiheita.
Rasismin sarastus alkoi vasta 2000-luvun puolella kun Suomen Sisu ja nousevassa kaaressa oleva Perusuomalaisten puolue löysivät toisensa. Suomen Sisu oli perustettu jo 1998 ja sen kannatus ja julkisuuskuva olivat olleet vuosien ajan armottoman marginaalissa, eikä mikään näyttänyt että Perusuomalaisetkaan olisi muuta kuin ohimenevä protestipuolue. Timo Soini kuitenkin haistoi vielä tässä vaiheessa äärinationalistisen liikkeen potentiaalin, ja nämä kaksi tahoa löivät kättä päälle. Tätä voi sanoa kotimaisen rasismin syntyhetkeksi.
Perussuomalaisten puoluekokouksessa on aitoa tunnelmaa...
Maahanmuuttokritiikki henkilöityi nopeasti Jussi Halla-ahon ympärille. Miestä ja hänen kirjoituksiaan tuskin tarvitsee esitellä sen kummemmin. Häneen reagoitiin jälkikäteen ajatellen jopa ylimitoitetusti, mutta se kuvastanee enemmän ajanhenkeä joka ei suvainnut äärioikeistoa edes yksittäisen ihmisen blogikirjoituksena. Halla-Aho sai tästä mittavan kansansuosion ja meni heittämällä politiikassa läpi sen kaikilla tasoilla. Kansa alkoi jakaantua tässä kysymyksessä.
On kuitenkin muistettava että kyse ei ollut rasismista saati maahanmuuttokritiikistä sinänsä, vaan sen protestiluonteesta eliittiä kohtaan. Rasismi oli vain työkalu jolla nakertaa vallitsevan eliitin arvovaltaa. Yleisnasennehan oli maahanmuuttomyönteinen `tervetulleeksi toivottaminen´ jota lietsoivat erityisesti Vihreät. Muistetaan että Vihreät koostuivat nuorista koulutetuista naisista jotka olivat valtaamassa yhteiskunnan parhaita ammatteja perinteisten duunarimiesten suureksi kiukuksi, jotka muutenkin olivat jäämässsä sivuun yhteiskunnan rattailta. Maahanmuuttokielteiset puheet olivat se väline jolla tätä protestia suoritettiin, mutta on syytä korostaa että rasismi ei tässä vaiheessa ollut vielä aitoa rasismia siinä diskurssissa kuin sen voisi suorimmin ymmärtää.
Lauma innokkaita perussuomalaisten äänestäjiä matkalla tekemään Jytkyä
Perussuomalaisten rasistisiivellä oli erittäin tärkeä ja keskeinen rooli varsinaisen rasismin synnyssä. Sen muodostivat ne Suomen Sisun edustajat jotka pääsivät eduskuntaan ja kunnallisvaltuustoihin yleisen persukiidon myötä. Saadessaan parlamentaarista tukea alkoi myllytys todenteolla, ja maahanmuuttopuheita suitsineet elitistit joutuivat myöntämään tappionsa. Maahanmuuttokritiikistä tuli yleinen puheenaihe, ja sanomattakin selvää että retoriikka on luonnollisesti koventunut kaikkien näiden vuosien myötä. Se on asteittain muuttunut protestista rasismiksi, ja siitä puhdashenkiseksi vihapuheeksi. On kuitenkin perusteltua sanoa että nimenomaisesti Perusuomalaiset toivat rasismin suomeen, ja ilman tätä puoluetta, vihapuheet olisivat edelleen marginaalissa suuren enemmistön paheksuttavissa.
Jytky sitten repäisi 2011 ja Soini oli haistanut oikein. Vaikka ei tiedetä missä määrin kansalaisten turbulenssi vei äänestyskopissa seuraamaan sormella perusuomalaisten ehdokasnumeroita, voi arvella että ainakin joka kolmannelle äänestäjälle motiivit liikkuivat jo maahanmuuttokritiikissä. Kakkosjytky vuonna 2015 maahanmuuttokritiikki oli jo määräävin tekijä puoluekannatuksessa. Sanomattakin selvää että tällä välillä perusuomalaiset pistivät puheissa turboa päälle ja käytännössä rasismipuhe lävisti koko yhteiskunnan. Suomalaisten vaikutuskanava on internet ja tämä aate levisi käytännössä jokaiseen blogialustaan, facebookiin ja tietenkin kaikille kuviteltavissa oleville keskustelupalstoille. Siitä tuli hallitseva puheenaihe. Jopa siinä määrin että enemmistö mielsi sen jo lahkolaiseksi melskaamiseksi jolta itsekukin olisi halunnut sulkea korvansa. Vaalityö 2015 eduskuntavaalien alla muistetaan kenties pahimpana lietsomiskautena mitä on kuunaan koettu.
Muuttuiko Suomi rasistiseksi? Ei suinkaan. Valtaosa toimi ihan vilpittömässä hengessä. He eivät olleet rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä ja lähinnä ihmettelivät miksi maahanmuutosta ei saa puhua, vaikka se kuitenkin on yksi yhteiskunnan osa-alue. Valtaosalta jäi kuitenkin havaitsematta että he tarttuivat maahanmuuton negatiivisimpiin puoliin, ja leimasivat, demonisoivat ja viimein vainosivat muuttajaporukkaa. Painopiste oli muuttunut elitismin kritiikistä suoraan maahanmuuttajiin tai maahanmuuttajataustaisiin. Pitäisi olla ilmiselvää että kansallisen vähemmistön vainoaminen rodullisista, uskonnollisista tai muista etnisistä syistä on kiistattomasti ja kaikilla mittareilla mitaten rotusortoa. Tavallinen duunarimies ei vain tätä koskaan tiedostanut itsessään.
Perussuomalaisten kesäpäivillä tottakai myös grillataan.
Astettain rotusorroksi muuttuneen maahanmuuttokritiikin heikkous oli koko ajan, että maahanmuuttajat olivat toistuvasti mainettaan parempia. Ei syntynyt ghettoja, ei raiskauskeväitä, jihadismi-terrorismista ei ole edes viitteitä, eikä edes rikostilastoja korista mikään etninen ryhmittymä toistaan enempää. Edes sossuilusta ei päässyt liiemmin syyttämään. Periaatteessa kaikki kritiikki on Jussi Halla-ahon kynästä, ja niistä paistaa selkeä tilastoväärennös, yleistäminen, yksinkertaistaminen ja tyystin eri asioiden koplaaminen. Halla-ahokin joutui hakemaan varoittavat esimerkkinsä aina lähi-idästä asti kun kotimaisesta vähemmistöstä ei irronnut mitään raskauttavaa. Kiistatta ne ovat kirjoitettu aitoon pseudo-tieteelliseen henkeen joka saattaa vakuuttaa ne, joilta perustietämys puuttuu.
Tarinalla on kuitenkin loppunsa. Kun perusuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen, katsoi Soini ajan tulleen kypsäksi jättää puolueen fasistisiipi rannalle. Se tapahtui kenties hetkeä liian aikaisin, sillä heti perässä seurasi irakilaisaalto, ja välirikko äärioikeiston ja perusuomalaisten välillä oli tapahtunut tosiasia koska perussuomalaiset joutuivat taipumaan monessa kysymyksessä. Irakilaisaalto loi ensimmäistä kertaa perusuomalaisten ulkopuolisen rasistiliikkeen, joka oli luonnollisesti radikalisoitunut perinteisestä maahanmuuttokriittisestä ja oikeistopopulistisesta liikehdinnästä. Kentälle astuivat aidot kansallissosialistit, uusnatsit, jotka myös ovat ottaneet suorantoiminnan aseekseen. Monet termit SVL, MV-lehti ym ovat tätä uutta polvea, joka on ottanut selkeän pesäeron keski-ikäiseksi käyneisiin perusuomalaisiin.
Tätä kirjoittaessa hengenmenon vienyt pahoinpitely hesan rautatieaseman edessä on selkeä vedenjakajahetki. Jokin muuttui kertaheitolla suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen suorastaan tunsi miten viisarit kääntyivät toiseen asentoon. Jonkinlainen ”Jo Riittää” –mentaliteetti käänsi julkisen ilmapiirin. Äärioikeisto ei tätä vielä ole tiedostanut mutta selvästi agenda on katoamassa. Olkoonkin että jokainen kynttilä palaa kirkkaimmin juuri ennen sammumistaan.
Yhteenvetoja:
On nähtävissä että rasismin nousu, uho ja tuho ovat kiinteässä sidoksissa perusuomalaisen puolueen tarinaan. Perusuomalaisten kannatuslaskun myötä myös maahanmuuttokriittinen puhe marginalisoituu. Toinen leimallinen piirre on ajallisuus. On näytettävissä että rasismi on selkeä lama-ajan ilmiö, ja hallituspolitiikan muutos elvyttäväksi lopettaisi hetkessä oikeistopopulistisen turbulenssin.
Kolmas ilmiö on tietenkin yksilöllinen. Kyse on koko ajan ollut nuorten vihaisten miesten –ilmiöstä jonka katkaisee aikuistuminen ja sen myötä henkinen kypsyminen. Kyse oli ja on yhden sukupolven ilmiöstä joka loi vihapuheesta itselleen indentiteetin ja tottakai kokonainen sukupolvi-ilmiö jossakin kohtaa putkahtaa uudelleen esiin.
Jukkis