Tuskin menee kauaa kun sitä pääsee tilailemaan tätä kautta. Hinnaksi olen povaillut jotain 8-10e luokkaa, ja sitä kannattaa kytätä. Omakustanne-elokuvia kun pääsee harvoin näkemään, sillä tiettävästi niitä on tässä maassa tehty alle kourallinen. Omat motiivini liittyvät siihen, että itse en noteeraa kotimaista elokuvaa kovinkaan korkealle, tarinat ovat huonoja, esitystapa tylsä, aiheet kliseisiä ja jostain syystä niissä tuppaa olemaan aina tahatonta huumoriakin kun tarina alkaa pettämään. En usko mielipiteineni olevani yksin. Enkä aina ole niin tykästynyt hollywoodinkaan puisevaan genreen. Itse halusin vain tehdä elokuvan, jonka todellakin jaksaa katsoa.
Prioni kertoo maailmasta jossa salaperäinen proteiini valtaa kasvin toinen toisensa perästä. Sen seurauksena kasvinsyöjät kuolevat ja kun lihansyöjät syövät prionipitoista lihaa, nekin katoavat. Sanomattakin selvää että ihmiskunta on kokenut nälänhädän kunnes koko siviilisaatio on viimein romahtanut. Neljä naista piileksii syrjäisellä maatilalla tutkien mikroskoopilla kaiken syötävänsä, joko se on prionin saastuttama. Seurueeseen liittyy viideskin nainen joka varoittaa että ulkomaailmassa on enää tasan yksi ruoka ja se on ihmisliha.
Prioni on elokuva joka yllättää katsojansa siinä, että se todellakin on enemmän vakavahenkinen draama kuin mikään toimintarymistely tai sadistinen verimättö. Katsoja osaa samaistua elokuvan hahmoihin.
Tässä vaiheessa kaikki oivaltaa mistä on kyse. Pian varmaan ikkunoista vyöryy sisään sotamaalauksissa olevia kannibaaleja ja mimmit lahtaa niitä pumppuhaulikolla. Ei suinkaan, ei mitään tämän näköistäkään. Elokuva on vakavahenkinen draama jonka jalat ovat koko ajan tukevasti maan pinnalla ja yrittää esittää tapahtuman mahdollisimman realistisesti – mitä ja miten ihmiset oikeasti käyttäytyisivät jos tilanne olisi totta. Kontekstissa voi nähdä myös yhteiskunnallista sanomaa; mitä tehdä kun elinpiiri pienenee pienenemistään, ja niukat ruokavarastot alkavat hiipua tölkki tölkiltä samaan aikaan kun mikroskooppi paljastaa yhä vähemmän syötävää ravintoa.
Ai tää on tällänen elokuva? Näin sanoi joku jolle esittelin sen post-apokalyptista sisältöä. Splatteri. Jollain tasolla se kuitenkin loukkasi, sillä se todellakin on draama vaikka sijoittuukin maailmanlopun jälkeiseen aikaan, ja sen viimeisiin ihmisiin. Aikaan jolloin ravinnosta käydään armotonta sotaa, ja hävinneet päätyvät lautaselle. Väkivaltaa on, ja pitääkin olla tämäntapaisessa elokuvassa, muutenhan jäisi pettymyksen maku suuhun. Oleellista on, miten väkivallan esittää. Itse olen esittänyt sen nopeasti, nihilistisesti ja realistisesti. Vältellyt sadismia, pitkittynyttä väkivaltaa tai kunnon verihurmeista gorea jossa aivot lentävät pitkässä kaaressa.
Yllättäen mukaan tuppautui ihan oikeita puoli- tai kokoammattilaisia näyttelijöitä, jotka haistoivat hyvän roolin ja ymmärsivät kinuta mukaan. Kuka sitä kuolemattomia roolihahmoja aloittelijoille jättäisikään?
Väkivaltaisessa esitystavassa toimii paremmin päällä oleva väkivallan uhka kuin itse tapahtuma. Mielenkiintoisena aspektina loin siihen pääpahaksi oivan hahmon Rehtorin, jonka väkivalta on lähes pelkästään verbaalisella tasolla. Hän tuntuu olevan kaveri joka saa kicksinsä aiheuttaessaan naisille mahdollisimman paljon henkistä tuskaa, pelottelee näitä kauhukuvillaan ja pakottaa katselemaan hirveyksiä kuten ihmisten nylkemisiä. Mitä ahdistuneemmaksi hän saa naiset, sen onnellisempi hän on. Rehtorissa on myös syvyyttä sen verran, että katselija alkaa tosissaan miettimään onko hän todellakin lihallisen hahmon ottanut Saatana, joka on tullut todistamaan maailmanlopun viimeisiä aikoja.
mutta se juonesta – tai pikemmin tarinasta. Kummallisempaa on, että kaikki jotka ovat jo sen nähneet, kehuvat kilvan sen näyttelijäntyötä. Niitä pidetään vakuuttavina ja jopa ammattilaiset ovat kysyneet, paljonko treenautin väkeä etukäteen? Rehellisesti sanoen, olen pitänyt linjaa että harraste-elokuviin saa tulla kuka tahansa joka vain haluaa, eikä osaamista vaadita. Tämä on mielestäni ihan demokraattista kun aattelee et me tavalliset ihmiset ei päästä välttämättä elokuviin edes avustajiksi. Ja sanotaan nyt sekin, etten harrasta mitään koekuvauksia, en harjoituksia, en koko yhteen väkeä jossa luetaan yhdessä käsikirjoitusta ja keskustellaan sen pohjalta. Itse asiassa aina en ole edes tavannut sitä hemmoa joka kameran eteen tulee, enkä edes tiedä miltä se näyttää.
Lissu -nylkijätär. "Meillä miehet saalistaa ja naiset nylkee" kuuluu eräs elokuvan repliikki. Tavallinen kotiäiti vetää elämänsä roolin jossa hahmo on pakastinta kylmempi eikä kukaan uskalla kysyä, miksi se kantelee irtopäätä mukanaan.
Koska näissä puuhissa jokainen on oman onnensa seppä, on itsekukin pannut parastaan. Aavistaen että elokuva on taidemuoto jossa huono osuus jää siihen sitten ikiajoiksi. Se on siinä jopa silloinkin kun joku katsoo sitä kolmensadan vuoden kuluttua. Niinpä kaikki näemmä katsoivat asiakseen onnistua.
Sellaista tarinaa. Tahdoin vain varoittaa että tälläistä on pikapuoleen tulossa ja koska videoita otetaan rajallinen määrä, nopeat syövät hitaat näissä tilauspuuhissa. Saatte kerrankin tilaisuuden nähdä leffan, jollaista naapurin uolevilla ei välttämättä olekaan, eikä koskaan tulekaan.
Jukkis the ohjaajasuuruus.