Talvella ei hyökätä koskaan. Se on vuosituhansia vanha viisaus joka lukee jo niinkin vanhassa opuksessa kuin Sun Tzun sodankäynnin taidossa. Tämä vanha vihkonen pitää oleellisina tekijöinä säätä ja maaston luonnetta, jotka oikeastaan korreloivat toistensa kanssa. Sää kontrolloi maastoa. Ukrainan talvi ei sentään näytä samanlaisia kasvojaan kuin Stalingradin aikaan mutta lietokin talvi muuttaa maaston märäksi. Se soistuu mutavelliksi ja on mahdoton läpikuljettava. Hyökkäykset lavealla rintamalla maaston kautta ovat mahdottomia ja voi unohtaa koukkaukset, kiertämiset ja saartamiset.
Tietä pitkin edetessä ollaan kapean rintaman sodassa. Kapea rintama pakottaa myös huomioimaan että tien päälle ei voi ryhmittää joukkoja määräänsä enempää. Ei mahdu. Pienet joukot ovat pakon sanelema juttu kun tekee talvihyökkäyksen. Pienikin pakkanen rasittaa joukkoja ja lisää niiden huoltotarvetta joka vuorostaan rasittaaa tienkäyttöä.
Tilanne nyt. Vaivoin on aikaansaatu suorin tie avattua kohti Kiovaa jossa hyökkääjää odottaa massiivinen ylivoima varustettujen linnoitteiden takana.
Putin on varmasti ollut mielissään kun on nähnyt kenraalien suunnitelman. Nopea salamasotahyökkäys. Isketään Valko-Venäjältä, odottamattomasta suunnasta ja viilletetään tuhatta ja sataa telaketjuilla tietä pitkin kohti Kiovaa. Jotta valtausjoukot pääsevät keskeytyksettä eteenpäin, eteen pudotetaan maahanlaskujoukkoja ja laskuvarjojääkärit ottavat jo otteen itse kaupungista. Kaikki käy niin nopeasti että vihollinen aikaansaa parhaimmillaankin hajanaista ja heikkoa vastarintaa joka jää paikallistasolle. Kukapa ei tuollaista suunnitelmaa hyväksyisi? 48 tunnin sotaa, halpaa, tehokasta ja muu maailma ei ehdi edes reagoida kun kaikki on jo ohi. Talvesta ei tarvitse edes välittää. Rehellisesti sanoen, siihen sisältyy vakavia riskejä ja suunnitelmassa on nähtävissä jopa silkan ylimielisiä piirteitä.
Nyt on tilanne se että kolonna jonka vahvuus on kenties alle satatuhatta miestä yrittää puskea kohti Kiovaa vihollisen heittäessä eteen joukkoja toisensa perästä. Perillä odottaa linnoitettu miljoonakaupunki eli hyökkääjä on lähes kymmenkertaisessa alivoimassa vaikka sillä pitäisi painopisteessä olla silkka ylivoima. Talvi on vienyt tältä piskuiselta joukolta jopa keskeisen elementin liikkuvuuden. Mitä tätä voi tehdä muuta kuin hävitä? Se hävittiin jo siinä vaiheessa kun raja ylitettiin koska koko suunnitelma nojasi toiveajatteluun ja sehän on tunnetusti huono strategia.
Kiovan taistelu on myös strateginen taistelu; ratkaisutaistelu. Venäjä ehdotti Ukrainalle rauhanneuvottelua että riittää kun nämä tunnustavat Krimin osana Venäjää. Pyyntö on lähes olematon ja jos sillä tosiaan aikaansaadaan rauha, ilman muuta Ukraina siihen suostuu. Se on selvää että sodan alkuperäissyy se ei ole. Ei kukaan lähde sotimaan noin isoa taistelua ja jättäytymään kansainvälisesti eristyksiin vain sen vuoksi että Ukraina tunnustaa jonkun maapalan. Sen sijaan myönnytys on oiva tapa pelastaa kasvonsa. Moskovassa tiedetään jo että sota on hävitty ja kyse on enää siitä miten siitä päästä irti.
Nyt saatatte ymmärtää miksi olin todella epäilevä siitä että kukaan hyökkäisi talvella. Venäläisesikunta on kenties nähnyt sen yhtenä yllätysmomenttina mutta ei suinkaan laskenut mitä tehdä jos suunnitelma kaatuu. Silloin on joukot satimessa asfaltin päällä. Ja mikäli Kiovaa ei napata pienin joukoin, ei sitä voida napata myöhemminkään. Se mikä tulee perässä on pelkkää täydennystä jolla täytetään vajaat rivit ja Valko-Venäjän mukaantulo ei ratkaise yhtään mitään. Siihen jäätiin.
Sodissa on tietyt lainalaisuudet joita ei voi ohittaa. Vuosituhannesta toiseen siihen pätee samat säännöt joiden unohtaminen käy kalliiksi. Teknologia ei näitä asioita muuta. Nähtäväksi jää mitä Venäjä nyt tekee ellei rauhaa. Päästäkseen niskan päälle sen on aloitettava sota käytännössä uudestaan; suoritettava liikekannallepano saadakseen sen 1:3 suhteen hyökkääjän ja puolustajan suhteesta ja odotettava maaston kuivumista aikaansaadakseen laajan rintaman. Kantapään kautta se on nyt oppinut mitä tapahtuu kun hyökkää talvella.
Jukkis