Venäläiset eivät historiansa aikana ole koskaan olleet hyviä manöövereissä eli nopeissa pistohyökkäyksissä eivätkä olleet sitä tälläkään kertaa Kiovan edustalla. Se oli ehkä ottamisen arvoinen riski vihollisen hallintopääkaupungin kaappaamiseksi mutta päättyi yhtä nolosti kuin monta kertaa aiemminkin. Epäonnistumisen varalta olisi venäläisillä pitänyt heti olla varasuunnitelma eli suomeksi sanottuna reserviä. Mikäli se olisi heti kyennyt käymään sellaista sotaa mitä se nyt käy Harkovan ja Luganskin edustalla, se olisi säästynyt nöyryytykseltä vaikka Kiovan operaatio päättyikin venäläisittäin ikävästi. Sen sijaan se joutui vain kiireesti heittämään eteen jotakin; vanhentuneita koulutusvaunuja punaposkisine alokkaineen joka ei tiennyt kuin tappiolukujen kasvua.
Loppujen lopuksi kankeaa ja epäonnista sotaa selittää pitkälti Venäjän armeijan omaleimaisuus. Jos ovat venäläiset itsessään varsin kumma kansa, länsimaalaisittain outo, niin Venäjän armeijaa se säätelee myös. Yksikään länsimaalainen armeija ei koskaan hyökkäisi talvella sillä silloin eivät armeijat levittäydy maastoon vaan jäävät sumppuun tieuralle ahtaaksi kolonnaksi. On varmaan laskettu niin että Venäjällä on aina hankala säätyyppi joten jos sääolojen mukaan mentäisiin, ei siellä voitaisi käydä sotaa kuin muutaman kesä- ja syksyisen kuukauden ajan. Niinpä säästä ei piitata, olkoonkin että panssarit saavat purra maastoa vuoroon liejuvellissä tai kiiltojään päällä vaikka järki sanoo että ei tule onnistumaan. Uhmakasta porukkaa, ei käy kiistäminen.
Toinen erikoisuus mikä tuntuu olevan että venäläiset eivät opi virheistään. Armeijat ovat siitä metkoja että ne eivät koskaan ota opikseen toisten armeijoiden kärsimyksistä ja epäonnistumisista vaan yksinomaan omistaan. Ne oppivat tunnetusti kantapään kautta. Venäläiset eivät edes sitä. Kiovan maantiellä nähtiin jotakin jota kertaalleen nähtiin jo Suomen Talvisodassa ja perinne tuntui jatkuvan aina Tsetsenian sotaan. Silloinkin panssarikolonna ajoi Groznyyn jossa ne väijytettiin ja tuhottiin. Vasta tykistön antama rumputuli seuraavat pari kuukautta panivat tsetseenit kuriin. Ukrainan sota menee samalla mallilla mutta erikoisesti se sisältää samat virheetkin. Aivan kuin venäläiset eivät koskaan jälkikäteen analysoisi taisteluidensa onnistumisia ja epäonnistumisia ja muuttaisi taktiikoita sen mukaan seuraavaa sotaa ajatellen.
Venäjän armeija on iso. Siellä tunnutaan saavan upseerivakansseja virkavuosien, lahjonnan tai olemalla isomman upseerin suojatti. Koulutukseen ei tunnuta panostavan ja se mikä meni alussa pieleen, oli yhtä lailla huono upseeristo. Sanotaan että huonoja joukkoja ei olekaan, on vain huonoja upseereita. Selvästi monella kapteenilla ja majurilla ei ollut hajuakaan miten liikutetaan joukkoja vihollisalueella ja tästä syystä jopa kenraalikunta joutui käymään edessä liikuttamassa komppanioita. Toinen erikoisuus tuntuu olevan vastuunvälttely ja riskejä eivät toimiupseerit ota vaan sälyttävät joka komennon ylemmällään ja mielellään kirjallisesti. Kun syntipukkeja myöhemmin kaivataan, on ainakin oma pesä puhdas. Mistään tehtävätaktiikka -armeijasta ei voi puhuakaan. Sotatieteilijät sanovat yleisesti että virheellistäkin ratkaisua huonompi on olla tekemättä mitään eli passivoitua. Uskalluksen puute on pahinta myrkkyä. Tässäkin Venäjän armeija kunnostautuu poikkeamalla yleisestä linjasta.
Ainutlaatuisuus erottuu huoltokysymyksessä. Joukkoja pidetään keihäänkärkenä ja huoltoa keihään vartena. Sanomattakin selvää että pelkällä keihäänkärjellä ei antilooppia heitetä vaan mukana pitää olla myös varsi. Mitä pidempi, sen pidemmälle lentää. Amerikkalaiset ovat kehittäneet tämän taiteeksi ja heillä on varaa järjestää jopa jäätelöpuikkoja etulinjaan. Sen sijaan venäläisten huollossa tuntuu elävän mustapörssi, tavarat yleensä varastetaan jo varastolta tai viimeistään matkalla ja trokataan johonkin. Eteen ei riitä kuin tykinammuksia sillä niille ei ole markkinoita, kun taas hernekeittopurkille kylläkin. Niinpä sotilaat rohmuavat itse omat ruokansa mistä vain löytävät. Tätä huollon alkeellisuutta ei voi ymmärtää minkään muun maan vinkkelistä. Se kuitenkin johti sodan alussa Kiovan toisen yrityksen epäonnistumiseen ja saneli ukrainalaisten voiton Harkovan edustalla.
Tähänastista epäonnista sotaa selittää siis pitkälle venäläisten varsin omaperäinen asenne ja historiallinen rasite. Eikä sitä asenneta mikään muuta vaikka sen kymmenen kertaa kokisivat epäonnistumisia. Lopuksi jäljelle jää aina viikkoja kestävä rumputulitus ja rajoitetut jalkaväkiliikkeet. Se on se tapa jolla puna-armeija eteni jo vuonna 1944 ja siihen nojataan edelleenkin, kuten olemme nähneet. Toisaalta tässä perustyylissä on puolensakin. Drone-hyökkäykset kuin elektroninen sodankäynti on suht avuton tätä perusasein käytävää taktiikkaa vastaan. Se on kuin jyrä joka voittaa aina mutta tosin hitaasti.
Aika näyttää miten tilanne itä-ukrainassa etenee. Tämän hetkisten tietojen mukaan itä-ukrainan alueiden puolustaminen maksaa sadan ukrainalaissotilaan hengen per päivä. Mikäli painetta nostaa ja tappioluvut kasvavat 400 ukrainalaissotilaaseen per vuorokausi, joutuvat ukrainalaiset kestämättömään tilanteeseen. Jäljelle jää vain strateginen vetäytyminen josta onkin jo kuiskittu. Rauhan kannalta se on vain hyvä asia. Mikäli Zelensky olisi hakenut rauhaa siinä vaiheessa kun ukrainalaiset saavuttivat laajoja torjuntavoittoja, ei hänen hallintonsa olisi pysynyt pystyssä. Ukrainalainen sotilas olisi katsonut joutuneensa selkään puukotetuksi poliittisen johdon taholta. Sen sijaan rauha tehdään siinä vaiheessa kun sille on laajempi sisäpoliittinen kannatus eli suomeksi sanottuna ollaan katastrofin partaalla. Jos venäläisillä on nyt yhtään järkeä päässään, heidän pitää lisätä painetta eikä missään tapauksessa antaa homman lässähtää hiljaiseksi asemasodaksi.
Jukkis