Venäjällä on tietenkin moisen fiaskon jälkeen käynnissä melkoinen purnaus ja tuhkan ripottelu päälle. Sitä on kuitenkin turha toivoa että kriitikot olisivat millään muotoa länsimielisiä arvoiltaan. Enemmän siellä kritisoidaan erikoisoperaation yleistä saamattomuutta ja jyrkimmät sitä mieltä, että perääntyminen Kiovan edustalta pahanluokan virhe. Nämä on siis kavereita jotka vaatii verta pakkiin ja päitä vadille. Sotahulluja. Isovenäläisiä kiihkoilijoita. Mistään muusta eivät ole suivaantuneet kuin kansallisesta nöyryytyksestä jonka Harkovassa saivat kokea.
Harkova ei ollut sitten mikään ratkaiseva voitto vaikka hyvä ja kunniakas olikin. Sitä edelsi tämä Khersonin fiasko ja se oli luonteeltaan niin paha, että ilman Harkovaa se olisi nyt Zelenskyn hallinto joka heiluisi. Ukrainan johdolla kävi vain onnekas tilanne että se saattoi lavastaa Khersonin hyökkäyksen pelkäksi harhautusmanööveriksi. Sitä se ei ollut. Tiettävästi siellä tuhoutui kokonaisen divisioonan edestä väkeä eli likemmäs 15 000 ukrainaista, jotka nyt ovat sairaaloissa tai haudoissa eivätkä saaneet mitään aikaan. Siitä tappioluvusta tietenkin vaietaan. Tuskin koettavat vähään aikaan samalla lohkolla.
Selkäranka erikoisoperaatiossa tuntuvat olevankin kaikki Krimiltä lähteneet rintamat kuten Kherson ja maayhteyden Krimille luonut Mariupolin rintama. Niitä johdetaan huomattavasti ammatillisemmin mitä pohjoisessa on nähty. Oikeastaan pohjoisessa on nähty kaksikin epäonnekasta rintamaa; Kiova ja nyt Harkova. Moskovan onneksi Harkovan rintamalla alkaa hyökkäysvoima jo ehtyä.
Onhan toki myönnettävä että erikoisoperaation nimellä kulkeva 200 000 päinen hyökkäysarmeija on tiensä päässä. Sen edessä on monimiljoonainen armeija joka vahvistuu ja kehittyy kaiken aikaa. Venäläisten erikoisoperaatiota leimaa palkkasoturien heterogeenisyys ja koulutus/aseistus -tason eripuraisuus ja tietenkin kieliongelmat. Motivaatiot ja moraalit saattavat myös vaihdella riippuen mistä kansallisuudesta se on koottu. Kuitenkin tällä väellä on nyt sodittava. Perääntyä kokonaan ei voi. Se jättäisi Donetskin kokonaan ukrainalaisten armoille, katkaisisi maayhteyden Krimille ja sotatoimet voisivat yltää jopa sinne. Toisaalta ei voi voittaakaan, ei ainakaan sotaa, mutta tuskin taisteluakaan. Neuvotteluja ei kumpikaan osapuoli halua. Onhan se kiistatta kinkkinen tilanne ja se mitä seuraavaksi tapahtuu; ei mitään. Ootellaan talven tuloa ja pidetään siihen asti asemat. Harkova unohtuu pian mielistä. Se mitä ensi keväänä sitten tapahtuu, tai ehkä jo pakkaskaudella, on suuren tuntemattoman peitossa.
Jos minä astuisin Putinin saappaisiin niin itselleni olisi ilmiselvää miten tilanteesta päästään niskan päälle. Ryhtyisin ns. ympäristösotaan. Siinä tuhotaan kaikki sähkövoimalat ja pannaan ukrainalaiset kivikaudelle. Ohjusiskuin tuhoaisin myös juomavettä varastoivat patoaltaat ja jotta toista kertaa eivät pääse vaihtamaan viljasatoaan kehittyneempiin aseisiin, kylväisin varmaan jo nyt viljapellot jollain saakutin AgentOrangella. Julmuuteeni on toki syynä että satun olemaan harvoja joka on tutustunut Sir Arthur Harrisin pommikone -visioon jolla poltettiin aikanaan natsi-Saksan kaupungit. Olen ymmärtänyt häntä tutkiessani että mies oli täysi hirviö kehittäessään ympäristösodan käsitteen mutta oli myös oikeassa. Sellaisen avulla saadaan vastapuoli nujerrettua. Putin ei ole tätä keksinyt, hän on siihen liian humanisti. Minä tekisin.
Se ei tietenkään ole hyvä että tappio loukkaa kiihkoilevia venäläisiä. Se antaa ikäänkuin valtakirjan pohtia liikekannallepanoa ja jos se tapahtuu, keväällä tulevat miljoonapäisinä laumoina kuin puna-armeijassa ikään. Nythän se on vaikea edes toteuttaa. Venäjä, suuressa puolustusuudistuksessaan, purki koko systeemin. Eikä mitään rakennettu tilalle, ellei sellaiseksi lasketa kenraalikunnan ökymäisiä huvijahteja Monacossa. Enää ei ole varikkoja ja kasarmeja upseereineen odottamassa reserviläisiä vaan ne pitäisi kaikki rakentaa uudelleen. Putin tuntuu olevan hyvinkin haluton ryhtymään tähän sillä se saattaa herättää sen oikean ja ainoan opposition jota kaikki Venäjän hallitsijat ovat aina pelänneet: isoäidit. Punababuskojen pojanpoikien lähettäminen sotaan on aina riski, että nämä heräävät. Mutta onko hänellä enää muita kortteja kuin ryhtyä avoimeen sotaan kansallisvaltiot vastakkain, huonolta näyttää.
Jukkis