Kotimaisen mediamme Ukraina -uutisointia vääristää tavattomasti ja vie sen kokonaan joron jäljille että media hyödyntää ja siteeraa asiantuntijoita, joilla ei oikeasti ole mitään asiantuntemusta asioihin, joita joka päivä kuitenkin kommentoivat. Puhun erityisesti evp kenraali Pekka Toverista joka rehellisesti sanoen tuntuu kommentoivan mitä sylki suuhun tuo, ja on ihan huuhaa-ukko. Toinen varsinainen harhaanjohtaja on sitten Mika Aaltola. He ovat kuljettaneet tarinaa täysin omaperäiseen suuntaansa ja luoneet Ukrainan tilanteesta tyystin vääristyneen kuvan, joka kaiken logiikan mukaan sortuu jossakin kohtaa.

 

Varsinkin Pekka Toverin kommentit edustavat enemmän juonellista draamaa kuin vallitsevia tosiasioita. Mediakuluttajan kannalta ongelmaksi nousee että hän on näiden ns. asiantuntijoiden varassa ja sen myötä tyystin virheellisen tiedon varassa joka alkaa kuljettamaan lukijakuntaa yhä hämärämmille sivupoluille. Toveria voi monessa mielessä pitää zelenskyläisen moraalipaatostelun suomenhaarana. Ukrainan Presidentin Zelenskyn puheet toki voi ymmärtää. Hänen työnään on lietsoa voitontahtoa ja valaa uskoa. Hän antaa ymmärtää kuin lopullinen voitto olisi enää nurkan takana. Sillä tiedolla pitäisi kestää vallitsevat kärsimykset. Sen vuoksi jokaista yksittäisenkin panssarivaununkin tuhoamista pidetään suurvoittona, sillä joka päivälle kuuluvat voitonuutiset. Lisäksi moraalinkohotukseen kuuluvat olennaisesti venäläisjoukkojen demonisointi raakalaisjoukkona, Venäjän armeijan luhistumisvaara, kutsuntojen epäonnistuminen Venäjällä ja viimeisenä tietenkin Kremlissä kytevä kriisi, joka pahimmillaan suistaa diktaattorin vallasta. Nämä kaikki ovat tietenkin pelkkää propagandaa, joskin ukrainalaisille tarpeen kuulla se kaikki. Muuten he eivät jaksaisi. Sitä samaa saavat kuulla myös suomalaiset Mika Aaltolan suusta jolla ei selvästikään ole kompetenssia arvioida mikä on totta ja mikä ei. Hänen juttunsa sisältävät ihan selkeää fantasiaa, toiveajattelua.

 

Pekka Toverin ongelma on, että kaunistelematta hän höpisee ihan silkkaa huuhaata. Toimittaja soittaa hänelle joka päivä ja päivän ryssävihainen slogani lähtee otsikoihin. Miestä varmaan itseään imartelee olla uutistapahtumien keskiössä ja kun näin käy, askel kohti itseäänruokkivaa valheverkkoa käynnistyy. Siitä tulee sellainen noidankehä joka lopulta asettuu omaksi itsenäiseksi piirikseen ja irtautuu varsinaisesta reaalimaailmasta. Sitä sanotaan hybrikseksi. Sitä ylläpidetään vaikenemalla tietyistä asioista ja ylikorostamalla toisia, jolloin saadaan manipuloitu maailmankuva. Minulla on jopa vahva epäilys että P. Toveri vastaa humalassa puhelimeen kun toimittaja soittaa ja kärttää jotakin raflaavaa.

 

emil

Asiantuntijoista en oikein osaa arvostella kovin kärkevästi Emil Kastehelmeä joka ainoana saa synninpäästön. Mies on aiemmin kunnostautunut legendaarisen Sturmbock -linjan tutkijana (olen itsekin käynyt) ja ylläpitää sotatilannekarttaa Ukrainan sodasta. Media ei ole kovin kauheasti häneltä kärkkynyt mielipiteitä koska hän tuntuu olevan kaveri jolla on tiukasti jalat maassa eikä puhu mitä tahansa toimittajan mieliksi.

 

Voittaako Ukraina ?

Jos puhutaan silkkaa sotilasasiaa ilman antipatioita tai sympatioita, niin oleellinen kysymys kai kuuluu, voiko Ukraina oikeasti voittaa sodan, ja heittää valloittajan takaisin rajan taa. Tämä on tärkeä kysymys koska Ukrainan johto tuntuu siihen itse uskovan eikä sen vuoksi halua neuvotella rauhasta, koska aavistaa että valittavana on joko huono rauha tai hyvä voitto. Tätä asennetta tuetaan länsimaissa ja kaikkinaiset puheet rauhasta tuntuvat olevan kollaboraattorien vehkeilyjä. Asia jonka niin Ranskan presidentti Macron kuin viimeksi Elon Musk ovat saaneet kokea. Rauhanpuheista ei saa kuin buuausta ja vihellyskonserttia.

 

Voitontahtoa toki tukee Harkovan oblastin äkkivaltaaminen lähes salamahyökkäyksellä. Se luo mielikuvaa että muutkin rintamat ovat vallattavissa yhtä helpolla. Näinhän kävi Hersoninkin rintamalla jossa venäläiset jättivät isoja alueita taistelutta ukrainalaisille. Tosin se jäi mainitsematta että po. alueet olivat suistoalueen kosteikkoa, ja niin hankalassa paikassa, etteivät venäläiset siellä halunneet talvehtia yksin monimutkaisten huoltoyhteyksien vuoksi. Se oli ilmainen voitto mutta siitä osattiin ottaa myös kaikki irti.

 

Asia joka valkeni vasta Harkovan oblastin taistelun jälkeen oli se, että ammus- ja asekulutus oli valtaisa kuten sen tämäntapaisissa manöövereissä tietenkin on. Itse asiassa niin valtaisa että tällä hetkellä ukrainalaiset asevarastot ovat tyhjät, ja vedetään henkeä. Länsimaat toki tukevat Ukrainaa viidellä miljardilla per päivä, mutta ongelma ei olekaan rahoitus vaan se, että asetuotanto länsimaissa, edes Yhdysvalloissa, ei pysy kulutuksen perässä. Yhdysvalloissa tuskaillaan että kaikesta rahasta huolimatta Himars -heittimiin ei saada niin nopeasti raketteja kuin mitä kulutus on, ja pohditaan pitäisikö Stringer -ilmatorjuntaohjusten tuotanto aloittaa uudelleen Ukrainan vuoksi. Kapasiteetti tulee vastaan.

 

Mikä tarkoittaa että kun raamit erottuvat, on tyystin mahdotonta että Ukraina aloittaisi samanaikaiset suurhyökkäykset kaikilla lohkoillaan. Jopa mahdollisuus että se kykenisi valtaamaan kaksi lohkoa peräkkäin, vaatii kuukausien ja taas kuukausien valmistelun ja aseiden kasailun. Sen jälkeen sen on vedettävä pitkään henkeä joka siirtää hyökkäysaloitteen vastapuolelle. Näin kävi nytkin. Vallattuaan Harkovan oblastin kuluttaen siihen voimansa, aloittivat venäläiset hyökkäykset kohti Marinkaa kuin Bakhmutia, johon ukrainalaiset siirsivät kiireesti 30 000 miestä suojaksi, ja jotka kuluvat tykkitulen alla. Ihannetapaus venäläisille olisi jos se kykenisi torjumaan ison hyökkäyksen ja aloittamaan sitten vastahyökkäyksen, jolloin se saisi aloitteen kokonaan itselleen. Tämä oli lähellä kun Ukrainan hyökkäys Khersonin lohkolla maksoi 16 000 ukrainalaista vailla saavutuksia, mutta onnekseen venäläiset sotivat silloin vielä alivoimaisin sopimussotilaiden voimalla. Kokonaan oma lukunsa olisi sitten Donetskin separatistialueen valtaaminen joka varmasti on pähkinöistä kovin. Siellä on sodittu jo kahdeksan vuotta eikä sen valtaaminen käy paraatimarssina. Itse asiassa luultavaa että se jää Ukrainalta kokonaan valtaamatta. Se on ja pysyy Ukrainalle sitkeänä tulehduspesäkkeenä.

 

Johtopäätös on aikas selvä että Ukraina ei välttämättä pysty ajamaan hyökkääjää maastaan. Sota tulee jatkumaan vielä pitkään ja koska kumpikaan osapuoli ei halua neuvotella, se saattaa päättyä improvisoituun ja julistamattomaan tulitaukoon joskus vuosien perästä, mutta varsinaista rauhaa ei tehdä. Se että Ukraina oikeasti on liian pieni ja heikko maa sotimaan isompaa ja resursseiltaan rajatonta Venäjää vastaan, saattaa tulla vielä suomalaiselle mediakuluttajalle yllätyksenä. Putinin kaatuminen ja venäläisten suurtappio jota on povattu jo helmikuun alkupäivistä alkaen, ei ole vielä piiruakaan lähempänä kuin helmikuussakaan. Viisaus kuitenkin lähtee tosiasioiden tunnustamisesta eikä olisi paha jos media alkaisi käyttämään ja hyödyntämään ihan oikeita asiantuntijoita jotka eivät spekuloi tai heittele pelkkiä russofobisia mielipiteitään, niin lopputulos ei sitten tulisi meille ikävänä yllätyksenä.

 

Jukkis