Iltsikassa luki jotain täntyyppistä:
Yhdysvaltain entinen ulkoministeri ja vuoden 2016 presidenttiehdokas Hillary Clinton kehuu Twitterissä naisvetoisia hallituksia koronakriisin hoitamisesta. Clinton perustelee väitteensä tutkimukseen, jonka mukaan naisten johtamat valtiot ovat selvinneet koronaviruksesta paremmin kuin muut. –Uusi-Seelanti, Taiwan, Saksa, Suomi, Clinton listasi esimerkkejä.
Oltakoon Hillarysta mitä mieltä tahansa, tässä asiassa hän osui naulankantaan. Tässä on taustalla miehinen ajattelutapa jota sanotaan sukupuolirooliksi. Käsitteenä se on yhtä asbrakti kuin vaikka "kansanluonne" eli jotakin, joka on tyystin hahmoton mutta silti olemassaoleva. Itse tosiaan kuulin termin ensimmäisen kerran kun töllössä oli joku feministipuolueen naisjohtaja, joka sanoi että vankilat rakennetaan vain miehille ja että vain miehet alkoholistoituvat - ja että se johtuu yksinomaan miehen sukupuoliroolista. Se kiinnosti ja kulutin aikaani tasa-arvo -tutkimusten parissa sillä aihehan oli tärkeä ja iso.
Nyt tiedän että moinen ilmiö johtuu miehiin asetetusta kilpailuvietistä. Miehellä on suhteellisen kapea sosiaalinen liikkumatila ja hänen edellytetään saavuttavan jokin tietty asema tiettyine tulotasoineen. Kaikki eivät tähän pysty. Silloin syntyy jokin jota sanoa luuseriksi, ainakin omasta alemmuudentuntoisesta mielestään, ja hän vain vaihtaa kilpasarjaa jos kokee epäonnistuneensa miehenä ja ihmisenä. Jos elämänsä risteyskohdassa valitsee syrjäytymispolun, ei kilpailu häviä mihinkään, koska se on sisään iskostettu. Vankilahierarkiassa erottuu yhtä lailla surkimukset ja kingit. Mikäs se miehistä itsetuntoa paremmin nostattaa kuin miesjoukon tunnustus; "kova tekeen töitä" tai "kova tekeen rahaa" tai ihan "kova jätkä lyömään" jos ollaan alemmalla puolalla.
Mikä tämä kilpailuvietti oikein on ja mistä se tulee? Tuleeko se jo kasvatuksen myötä vai poikaporukoiden jaottelusta? Se on kuitenkin lähtökohta sille että vankilajärjstelmä tosiaan on tehty vain miessukupuolelle. Miehinen identiteetti, käytösnormisto ym ovat mahdottomia pukea ranskalaisten viivojen alle. Ihan niin helppoa se ei ole että miehet on marsista ja naiset venuksesta.
Jos mennään asiaan eli koronakriisiin niin siinä jos missä sukupuolirooli tuli hyvin esiin joka tavallisesti on niin kiinteä osa itseämme, ettemme sitä edes tiedosta. Sanoin jo keväällä että syy siihen miksi miehet levittävät koronakriisiä naisia enemmän on roolimallista johtuvaa ja sitä sanomista paheksuttiin yleisesti jota ainakin miehet paheksuivat, koska kokivat sen itseään kohtaan syytöksenä. Näkivät että pidän heitä naisia tyhmempinä. Sen tajuaa jokainen koska tyhmänä pidetään. Sillä eikö aiemmin ole jo tiedetty että darwininpalkinto, jossa joku kuolee omaan tyhmyyteensä, omaa kokoelmassaan lähes yksinomaan miehiä? Ja että eikö salamanisku tapakin pelkkiä miehiä, joilla on ilmiömäinen kyky mennä pelaamaan golfia ukonilmalla, koska heillä on pysyvä illuusio omasta kaikkivoipaisuudestaan ja haavoittumattomuudestaan? Yhtä lailla koronan aikana kapakat pursusivat miehiä ja vain miehiä. Heihin ei mikään tartu. He ovat teflonia.
Pohjimmiltaan kyse ei ole tyhmyydestä vaan riskinotosta. Jotenkin tytöt kasvatetaan sisätiloissa nuhteeseen kun pojat saavat kirmata pitkin ketoja ja mantuja kolttostensa myötä. Väkisinkin pojista tulee koko ajan uutta oppivia jotka oppivat sen riskinotolla. Tapa säilyy elämän myötä. Pojan ja sittemmin miehen täytyy toituvasti kokeilla missä rajat menevät. On vain luonnollista että mies testaa rajojaan jopa keskellä kulkutautiepidemiaa kulkemalla väkijoukoissa, kokoontumalla toisten miesten seuraan kadunkulmiin ja kapakoihin. Yhtä lailla miesjohtaja ottaa riskejä, joskus arveluttaviakin, ja riskinotto kuuluu varsinkin populistijohtajien kavalkadiin, koska riskejä he ovat ottaneet kaiken aikaa. Ruotsin Anders Tegnell on jo suoranainen ääriesimerkki äärimmäisistä riskeistä, ja ruotsalaisten yli 5000 kuollutta juontavat viime kädessä vain Tegnellin sukupuoliroolista ja siitä että on saanut lapsena kirmata maalla kuin vaahteramäen eemeli ainakin.
Riskinotto kuuluu miehiseen elämäntapaan.
Toinen seikka on miesjohtajien haluttomuus kuunnella asiantuntijoita liian tarkasti. Se liittyy näihin kilpailutilanteisiin jossa asiantuntijan kuuleminen olisi sama kuin alistua toiselle urokselle. Silloiin syntyy epäilys että muut pitävät heikkona ja päättämättömänä. Varsin usein miesjohtaja kadottaa tartuntatautiexpertin taloustietäjän, lääktieteen ja viranomaisten kuoroon jossa tämä on vain yksi laulaja toisten joukossa eikä se joka supattaa yksin korvaan. Tällöin varsin usein menettää kyvyn arvioida mikä on tärkeää ja keskittyä vain siihen, ja jättää kaikki muu huomiotta. Naisjohtalla ei tätä murhetta ole. Hänen itsetuntoaan ei heikennä kuunnella vakavassa mielessä asiantuntijaa kokematta että hänen ylitseen kävellään. Tämä on nähty esim pääministeri Sanna Marinin ja THLn Salmisen suhteessa. Vaikea kuvitella että joku muu, miespuolinen pääministeri, olisi antanut tartuntatautiryhmälle niinkin paljoa painoarvoa, vaan olisi kääntänyt vaakaa enemmän talouspuolelle tai ulkopolitiikalle.
En listaa tätä tämän enempää. Tästä ei jutunjuurta synny ellei sitten sivuraiteen kautta koska uskon että valtaosa miespuolisista lukijoista kuulee ensimmäistä kertaa että heillä on sukupuolirooli. Se sama sukupuolirooli joka on ohjannut elämänkulkua koko elämän ja luonut identiteetin, mutta jonka olemassaolosta ei olla koskaan oltu tietoisia. Mutta toivoakseni tämä kirjoitus toimisi alkuaskeleena itsetiedostukselle että ihminen oppisi tuntemaan itsensä ja omat tiedostamattomat motiivinsa. Voin kuitenkin todeta, että pääosin sukupuolirooli voi olla myös rasite joka pitää valtaosan miehistä sisäisesti onnettomina ja sen harhaluuloisen illuusion varassa, että itsetunto on riippuvainen pankkitilin saldosta. Koronan kaltainen poikkeustila on vain näyttänyt sen mikä tavallisesti pysyy piilossa. Se näkyy päättäjien erilaisessa logiikassa ja siksi sitä voi nyt tutkia. Rajalinja tosiaan kulkee siinä onko kussakin maassa nais- vai miesjohtaja, ja kuolintilastot ovat sen mukaan.
Jukkis