Koronakriisin kylkiäisenä olivat nämä taloudelliset vaikutukset. Mitään konkurssiaaltoa ei nähty, ja yritysmaailmankin oli pakko olla tyytyväinen saatuaan taloudellinen turva. Ainakaan mitään soraääniä ei kuultu. Nyttemmin ekonomistit ovat todenneet että maamme selvisi taloudellisista vaurioista lähes kärkiluokassa koko maailman mittapuulla mitattuna. Tästäkään ei voi kuin antaa tunnustusta hallitukselle, joka hoiti pääministerinsä johdosta tämänkin arvosanalla 10+.
Koronan kakkosaalto tulee sekin kuuleman mukaan hallitustoimenpiteiden vuoksi jäämään pelkäksi tussaukseksi. Arvosana 10+ odottelee jos näin käy.
On tietenkin kuultu kritiikkiä erinäisiltä setämiehiltä, joiden kritiikkejä yhdistää, että ne osuvat yleensä ohi maalin. Kun niihin perehtyy, huomaa että ne juontavat hallitusvallan ulkopuolisiin toimiin, kuten yksittäisten virkamiesten laiminlyönteihin tai hidasteluihin, mutta jotka koetetaan sitkeästi silti asettaa hallituksen viaksi.
Ei ihan kokonaan. On esitetty närkästyneitä syytöksiä velanotosta, EU-maiden rahallisesta tukemisesta tai polttoainekorotuksista. Nämä ovat kuitenkin asioita jotka ovat aina kuuluneet hallitusohjelmiin; edellinen hallitus teki niin ja sitä edellinen hallitus jne. Myös tulevat hallitukset tulevat tekemään niin. Ne ovat elämänvirtaa. Jokavuotisia asioita jotka ovat alkaneet jo kauan sitten ja jatkuvat hamaan ja kaukaiseen tulevaisuuteen riippumatta hallituksen puolueväristä. Seuraavaa hallitusta voi syyttää jo nyt vastaavista teoista sillä niin ne tulevat tekemään. Valtiomme on ottanut velkaa jo jostakin 1930-luvusta asti. Nythän se on ottanut sitä koronakriisin vuoksi ja vastaava kriisi on nähty viimeksi kun Suomi osti aseita Talvisodassa velaksi. Silloin ei kylläkään oppositio syytellyt holtittomasta velanotosta. Laajemmin käsitettynä ne ovat osa vallitsevaa talousjärjestelmää eikä niistä voi mikään yksittäinen hallitus noin vain irtisanoutua. Kyllä tämän valtaosa käsittää, jos vain haluaa käsittää.
On myönnettävä sekin että oppositiosta varsinkin perussuomalaiset ovat noustamassa kannatustaan tällä toistuvalla kritiikillä. Vaikka jokainen syytös valuukin kuin vesi hanhen selästä aiheettomana, mielialoihin vaikuttaa silti kritiikin toistuvuus milloin mistäkin syystä, ja toistuvuus onkin kuin suoraan Göbbelsin oppikirjasta. Se tehoaa. Se tehoaa siksikin että Sanna Marin on sellainen johtaja joka johtaa suoraan edestä. Rintaman kärjestä. Vaikka hän on toistuvasti ylittänyt itsensä ja tehnyt urotekoja toinen toisensa jälkeen, hänen tyyliinsä ei selvästikään kuulu palata takalinjoille kerskumaan että näittekö hei mitä mä tein? Hän johtaa vain tekojen kautta ja vain niiden. Jättäen itsekunkin omatunnon varaan, ollako hänelle kiitollinen vai kiittämätön.
Oppositiolle ei tietenkään merkitse mitään pelastiko hän satoja, kenties tuhansia ihmishenkiä. Estikö lukemattomien ihmisten pysyvän invalidisoitumisen jälkitautien, kuten keuhko- tai sydänlihastulehdusten muodossa. Pysäyttikö massiivisen konkurssiaallon ja laajat irtisanomiset, jolloin ihmisten elämältä olisi lähtenyt taloudellinen pohja, joka olisi myös heijastunut sosiaalisina ongelmina; syrjäytymisinä, itsemurhina, perheväkivaltana sekä niinä epätoivoisina ja sairaina rikoksina joita väliin luemme lehdistä. Sanna Marin pysäytti sen kaiken ennen kuin alkoikaan. Minä uskon tässä ylimaalliseen käteen. On kuin itse kohtalo olisi pitänyt vaarin, että joka suuntaan hölskyvä Antti "sammakkosuu" Rinne ei ollut kriisiä johtamassa. Kuten ei myöskään päättämätön ja jonkinlaisessa masennuksen oireissa rypevä Petteri Orpo tai mikä pahinta; oppositiojohtaja Halla-aho jonka kyvyt ovat toistaiseksi riittäneet vain puolueensa koossapitämiseen. Juha "taonpa tässä vähän päätäni perustuslakiin" Sipilä? Keskinkertaisuuksia kaikki tyynni. Hidasälyisiä. Juntturoita!
Itsehän olen sitä mieltä että tälläisiä politiikkoja mitä Marin on, syntyy kenties kerran vuosisadassa. Erityislahjakkaita. Mihin hän vielä pystyykään? On todella harmi että pian ovat edessä presidentinvaalit ja yhtä selvää on, että Marin menee niistä vaaleista heittämällä läpi. Presidentin virka on kuitenkin vain seremoniallinen, edustustehtävä, jossa harvoin pääsee enää osaamistaan näyttämään. Siinä menee lahjakas politiikko hukkaan.
Ei sillä että, sanonnan mukaan, kukaan olisi profeetta omalla maallaan. Mannerheimia arvosteltiin koko olemassaolonsa ajan kuten Kekkostakin. Ei tämä kansa ole koskaan tiedostanut suurmiehiään, anteeksi suurhenkilöitään, kuin vasta jälkeenpäin. Siihen se on ollut aina liian tyhmää. Tai tyhmä on väärä sana. Tyytytmättömiä. Ihmisiä joille rutiseminen ja narina on toinen luonto, ja se on niin syvässä että jatkavat kitinää vaikka Marinin pallilla istuisi kuka. Oman rakkaan ja ainutkertaisen elämänsä negatiivisuudella pilanneet ja sen noidankierteessä olevat. Otan rutinaukoille siteerauksen romaanista Veren ääriin, josta voi joku tunnistaa itsensä:
Tuo mies tuolla. Näetkö hänet. Tuo hatuton. Tiedät hänen mielipiteensä maailmasta. Sen näkee naamasta, asennosta. Silti hänen valituksensa ihmiselon huonoista kaupoista peittää hänen varsinaisen asiansa. Joka on se etteivät ihmiset koskaan toimi kuin hän tahtoisi. Eivät koskaan ole toimineet eivätkä toimi. Sillä lailla ovat hänen asiansa ja niin ovat vaikeudet hänen elämäänsä raskauttaneet, että sen suunniteltu arkkitehtuuri on muuttunut eikä hän ole kuin läpikulkuhökkeli, hädin tuskin kelvollinen majoittamaan ihmisen sielua. [...]
Mies toden totta jupisi itsekseen ja silmäili murhaavasti salissa jossa ei näyttänyt olevan hänelle yhtään ystävää.
Jukkis